Ollaan tyttöystäväni kanssa seurusteltu vajaa 4 vuotta ja riitoja on ollut aiemminkin, mutta nyt viime kesänä yhteen muuttaessamme ne ovat tihentyneet selvästi ja tulleet rajummiksi ja pitkäkestoisemmiksi (pituus venähtänyt lähinnä mökötyksen takia.) Juttua ei riitä niinkuin ennen ja kaikenpuolinen läheisyys on hiipunut kaiken aikaa.
Tyttöystävällä on ollut todella rankka lapsuus ja seurustelumme alkoikin vielä hänen oltuaan paikallisessa lastenkodissa. Silloin vielä kaikki sujui hyvin mutta näin jälkikäteen kun on miettinyt että yleensä päivät menivät niin että piristin häntä ja yritin saada unohtamaan murheet joka päivä ja kuuntelin mitä häntä painoi. Niin josko koko suhde onkin tavallaan pyörinyt sen varassa? Hän tarvitsi kuuntelijaa ja tukea ja minä halusin auttaa ja tukea parhaani mukaan.
Muita syitä yrittäessäni miettiä olen miettinyt aborttia jonka yhdessä päätimme viime keväänä kun tyttöystäväni tuli raskaaksi. (ja siitä että hän oli samaa mieltä ilman mitään painostusta, olen varma koska olin itse ensin enemmän lapsen pitämisen kannalla.)
Luottamuspula on iskenyt kun jäin kiinni melko isosta valheesta ja ihan vain koska en uskaltanut sitä kertoa tyttöystävälleni ja kiistin asiat refleksinomaisesti aina jos asiasta tuli hiukankaan puhetta. (Pettämisestä ei ole kysymys.) Se on johtanut siihen että nykyään hän syyttää minua valehtelusta ja pettämisestä aina jos vaan mistä tahansa asiasta saisikaan sellaista mieleensä. Sanoo että olen todistanut vain uudelleen hänelle että ihmiset ovat pahoja ja että kehenkään ei pidä luottaa.
Nyt tätä suurinpiirtein yhtäkestoista riitelyä on jatkunut jo vajaan kuukauden (joitakin hyviä päiviä välissä lukuunottamatta) Olen koittanut kysyä että mitä olen tehnyt väärin tai mikä ylipäätään on, mutta hän ei suostu puhumaan asioista vaan tiuskaisee että et mitään ja lähtee pois/jatkaa mykkäkoulua.
En tiedä mitä tehdä, rakastan tyttöystävääni erittäin paljon, mutta en tiedä kauanko tälläistäkään elämää jaksan.
Neuvoja?
Tyttöystävällä on ollut todella rankka lapsuus ja seurustelumme alkoikin vielä hänen oltuaan paikallisessa lastenkodissa. Silloin vielä kaikki sujui hyvin mutta näin jälkikäteen kun on miettinyt että yleensä päivät menivät niin että piristin häntä ja yritin saada unohtamaan murheet joka päivä ja kuuntelin mitä häntä painoi. Niin josko koko suhde onkin tavallaan pyörinyt sen varassa? Hän tarvitsi kuuntelijaa ja tukea ja minä halusin auttaa ja tukea parhaani mukaan.
Muita syitä yrittäessäni miettiä olen miettinyt aborttia jonka yhdessä päätimme viime keväänä kun tyttöystäväni tuli raskaaksi. (ja siitä että hän oli samaa mieltä ilman mitään painostusta, olen varma koska olin itse ensin enemmän lapsen pitämisen kannalla.)
Luottamuspula on iskenyt kun jäin kiinni melko isosta valheesta ja ihan vain koska en uskaltanut sitä kertoa tyttöystävälleni ja kiistin asiat refleksinomaisesti aina jos asiasta tuli hiukankaan puhetta. (Pettämisestä ei ole kysymys.) Se on johtanut siihen että nykyään hän syyttää minua valehtelusta ja pettämisestä aina jos vaan mistä tahansa asiasta saisikaan sellaista mieleensä. Sanoo että olen todistanut vain uudelleen hänelle että ihmiset ovat pahoja ja että kehenkään ei pidä luottaa.
Nyt tätä suurinpiirtein yhtäkestoista riitelyä on jatkunut jo vajaan kuukauden (joitakin hyviä päiviä välissä lukuunottamatta) Olen koittanut kysyä että mitä olen tehnyt väärin tai mikä ylipäätään on, mutta hän ei suostu puhumaan asioista vaan tiuskaisee että et mitään ja lähtee pois/jatkaa mykkäkoulua.
En tiedä mitä tehdä, rakastan tyttöystävääni erittäin paljon, mutta en tiedä kauanko tälläistäkään elämää jaksan.
Neuvoja?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Luettelet aika paljon ymmärrettäviä taustasyitä tyttöystäväsi käytökseen, hänen epävarmuuteensa ja asenteeseensa sinuakin kohtaan, ja lopussa ihmettelet mikä häntä vaivaa.
Tuo on se tavallinen tarina siitä, mitä tapahtuu kun ei uskalleta käsitellä ikäviä asioita loppuun asti, vaan annetaan pelolle valta ja jätetään ongelmat muhimaan hampaankoloon, jatketaan vaikka kuukausi tolkulla mököttämistä ja riitelyä, niin kuin se olo muka sillä paranisi.
Sinäkin olet vain paennut ja kieltänyt omat virheesi. Nyt olisi korkea aika myöntää ne ja pyytää anteeksi ihmiseltä, jota sanoo rakastavansa. Hänen mieltään ja asenteitaan kuormittavat muutkin asiat kuin vain sinä ja sinun tekosi, mutta jostakin sen painolastin purkaminen täytyy alkaa. Ota siis vastuu omista töppäilyistäsi ja selitä ne tyttöystävällesi.
Sen jälkeen teillä on vielä edessänne abortit sun muut arat ja kipeät aiheet, joista teidän tulee keskustella kuin aikuiset ainakin, toinen toistanne tukien, jotta ne ikävät muistot ja sanat putoavat vihdoin kyydistä eivätkä raahaudu teidän mukananne koko ajan.
Te olette tiimi, jonka tulee pelata aina yhteen. Muutenpa ei ole mitään järkeä olla yhdessä, eikös niin?
Ymmärrän kyllä itsekkin luottamuksen puutteen, mutta en oikein tiedä että miten sitä saisi uudelleen ajan myötä pikkuhiljaa rakennettua uudelleen jos aina tasasin väliajoin tulee yhtäkkiä puskista syytös valehtelusta tai pettämisestä ja vaikka kuinka yritän selittää että asia ei näin ole ja hän saattaa sanoa uskovansakin minua, mutta jatkaa mököttäen ja yhtä kiukkuisen oloisena kuin ei uskoisikaan todellisuudessa ja heittäen aina välillä ihmeellistä piikittelyä ja vihjailua. Se on turhauttavaa ja välillä menetänkin hermoni vaikka ei saisi sillä itseppä soppani olen keittänyt.
Aborttiasiasta kyllä juttelimme ja kerroimme miltä se nyt tuntuu yms ajatuksia. Se onkin ehkä ainoa kerta kun saimme kunnolla suumme auki ja keskusteltua asiat selviksi. Vielä tämänkin jälkeen siitä on tullut joskus hiukan puhuttua ja olen ollut ainakin siinä ymmärryksessä että sen suhteen asioiden pitäisi olla okei.
Ja anteeksikin juuri noita aiempia mokiani olen silloin pyytänyt ja asiasta juteltiin/tapeltiin/taas juteltiin ja sovittiin. Sen jälkeen asiasta ei ole puhuttu koska tyttöystäni sanoo että ei siinä ole enää mitään puhuttavaa. (En kyllä väitä että olisin kauheasti siitä jälkikäteen yrittänyt puhuakkaan ja aukaista ns. haavat taas.)
Ongelmallisimmaksi koen varmaan sen että en vain saa hänen kanssaan mistään asioista oikeaa keskustelua syntymään, kun se torpataa vastapuolelta lyhyellä ei alkuisella lausahduksella tai sitten ei vastausta tule lainkaan, vain vihainen katse. Pahimmillaan hän ottaa asian verisesti itseensä jos sanon että puhuttais nyt asiat selväks tai että mikä on ku et oo viimeseen viikkoon sanonu melkeen sanaakaan yms. Ja tarkoituksena ei ole mitenkään ollut loukata häntä tai aiheuttaa lisää kränää välillemme.
En tiedä miten paljon tämä teksti vaikuttaa siltä että syyttäisin koko ongelmasta tyttöystävääni? Asia ei kuitenkaan näin ole, tiedän kyllä että riitaan tarvitaan aina kaksi ja että olen tehnyt virheitä, mutta tämä on vain mennyt sellaiseen umpisolmuun että en osaa sitä enään itse ratkaista
No voi hittolainen... Tuo nyt kyllä kuulostaa vähän siltä, kuin sinä olisit tyttöystäväsi tukihenkilö ja terapeutti, etkä mikään poikaystävä. Ilmeisesti tyttöystäväsi on tottunut siihen, että sinun kuuluu olla tukemassa ja ymmärtämässä eikä sitten kestäkään sitä kun huomaa, että sinä olet hänestä erillinen ihminen, joka joskus jopa mokailee tai tekee väärin.
Ei kukaan ole täydellinen. Se ei sitä tarkoita, että sinä olet jollain tavalla vastuussa maailman ihmisten pahuudesta ja hänen yleisestä luottamuspulastaan. Varmaan aika ahdistavaa tasapainottelua tuo sinun elämäsi. Tuntuuko sinusta usein siltä, että saat kävellä munankuorilla?
Usein vain käy niin, että kun suhde alkaa tuollaisena epätasapainoisena juttuna, jossa toinen on se auttaja ja pelastaja, niihin rooleihin jämähdetään eikä sitten olekaan helppoa koittaa saada sitä suhdetta tasapuolisempaan suuntaan. Ehkä tyttöystäväsi ei vain kestä kuulla sinun omia ajatuksiasi kun on tottunut siihen, että hänen olonsa ja ajatuksensa ovat niitä, jotka huomioidaan. Saattaa jopa kokea, että sinun tunteesi ja mietteesi ovat häneltä jotenkin pois. Sitten murjottaa kun ei todellakaan kiinnosta pohtia niitä sinun asioitasi sinun kanssasi, vaikka ne teidän suhteeseenne liittyvätkin. Ottaa moiset vielä loukkauksena itseään kohtaan. Tukihenkilö kun ei saa "kritisoida". Hänen pitäisi vain keskittyä tukemiseen...
Jos tilanne on tuollainen kuin edellä mainitsin, en kyllä tiedä, miten sen saisi korjattua. Siihen vaadittaisiin tyttöystävältäsi aikamoisia myönnytyksiä ja halua muuttaa teidän keskinäistä suhdettanne. Ehkä hän vain tahtoisi sen vanhan takaisin? Siis sen, jossa sinä olit tukija ja ymmärtäjä, joka ei pilannut kaikkea mokaamalla? (En siis tarkoita, että sinä todella olisit kaiken mokannut, mutta voihan se olla, että tyttöystäväsi kokee niin.)
Ei sinun tarvitsekaan jaksaa tuollaista riitaista elämää. Jaksat sen verran kuin jaksat ja sitten annat itsellesi mahdollisuuden lähteä. Sinun pitää kantaa huolta myös itsestäsi. Ei vain tyttöystävästäsi. Älä ainakaan syyllisyyden tai velvollisuudentunnon tähden jää. Kutistut lopulta olemattomiin syntipukin kello kaulassasi...
Itseasiassa munankuorilla kävely kuulostaa aika tutulta. On toki tullut opittuakin sitä taitoa, vieläpä kun kyseessä on erittäin temperamenttinen ja ehkä liiankin herkkänahkainen (niinkuin itsekkin myöntää). Huumorintajuni kun on mitä on niin usein hän varsinkin suhteen alkuaikoina otti nokkiinsa vitseistäni joita ei todellakaan pahalla tarkoittanut enkä osannut edes kuvitella että niistä joku voisi loukkaantua kun ei ennen ollut tullut sellaista tilannetta ainakaan minun tietooni. Toki oppisin sitten jättämään ne pahimmat "sammakot" päästämättä suustani ja silloin ennen kuin asuimme yhdessä ja kun näin hänet niin oppisin jo tietämään kasvonilmeestä sen mitä tuleman pitää, eli onko hyvä/huono päivä, painoiko joku mieltä tai oliko jotain tapahtunut ja siitä sitten tiesikin taas aikahyvin miten loppupäivä tulisi menemään.
Ja on hän ainakin antanut ymmärtää erittäin usein melkeinpä asiasta riippumatta että se on ollut minun vikani ja yleensä olen siihen sitten myöntynyt ja pyytänyt anteeksi olin sitten samaa mieltä asiasta tai en, mutta en ole jaksanut alkaa asiasta vääntämään. Suhteen alkuaikoina ensimmäisten tappeluiden/möksötysten aikana kun kerroin että tuntuu pahalta kun ei saada sovittua yms hän suuttui ja huusi että kaikki on taas hänen vikansa jne. Sen jälkeen olen joko myöntynyt ottamaan syyt niskoilleni ja joskus harvoin hyvin ympäripyöreästi ja varovaisesti vierittänyt syytä hänellekkin.
Olen jo monta kertaa miettinyt että en jaksa enää ja että voisi olla parempi että erotaan, mutta en ole uskaltanut sitä liikettä tehdä. Sitten kun on tullut "tilaisuus" jolloin hän on ehdottanut tai sanonut että ei tä toimi ja että meiän ois varmaan parempi erota, niin mulla iskee jonkinlainen kauhu ja pistän kaikintavoin vastaa ettei suhde päättyisi.
ei sunkaan nyt kaikkea tarvitse sietää naisen osalta, vaikka olet jostain asiasta valehdellutkin!
Jos ihminen on ollut vaikka psykiatrisessa hoidossa, terapiassa tai vaikka lastenkodissa, voi olla kyvyttömyyttä kohdata ketään muutoin kuin, että on itse "avun" saajan. Itse pitkän psykoterapian läpikäyneenä, jouduin opettelemaan normaalia vastavuoroisuutta ihmissuhteissa. Että antaa ja saa, terapiassa ja hoidoissa se toinen ihminen on mua varten ja työssä ja se vääristää myöhempiä ihmissuhteita ja siitä on itse opeteltava eroon.
Sitten jos toisaalta taustalla on pahaa oloa ja kaltoinkohtelua, voi olla tosi vaikeaa löytää normaali kommunikaatio- ja ihmissuhdemallit.
Että ottais toisenkin tarpeet huomioon, näkis asiat molempien kantilta, eikä itse ole koko ajan keskiössä ja päätähti pahan olon ja oikuttelunsa kanssa.
Te ootte kai aika nuoria vielä.. Pakko ois jotenkin puhumalla selvitellä asiaa. Sano, että valehtelit koska pelkäsit hänen reaktiota tai jättämistä tms. Avaat vähän omia tuntojasi, mitkä herää toisen toiminnasta.. Oisko metsäkävelyllä helpompi puhua kuin ohimennen? Voihan hänkin pelätä hylkäämistä ja testata sua. Tai niinkuin mä nuorena, jätin ekaks, ennenkuin mut jätettiin, kun koi siitä pientäkään uhkaa.. Mut on teillä mahdollisuus selvitä kun puhutte ja annatte ajan kulua.. Tsemppiä!
Tässä se oli ekaa kertaa. Olen ihmetellytkin että miksi pitkän psykoterapian jälkeen ihmissuhteet ovat olleet niin vaikeita. Normaali vastavuoroisuus on tosiaan pitänyt opetella. Onko sulla keinoja oppimiseen? Mihin erityisesti kiinnittää huomiota? Ettei tämä uusi ihana suhteeni loppuisi ymmärtämättömyyteen.. Help.
Kysytkö niinkuin itse terapian läpi käyneenä vai tällaisen henkilön kumppanina? En oikein tiedä.. se pitää tulla itseltä se oivallus, ettei tää koko universumi pyöri minun ja mun asioiden ja ongelmien ympärillä.. Ehkä läheinen voi huomauttaa siitä ja ehkä kieltäytyä vatvomasta koko ajan.
Monet terapiassa käyvät on yksinäisiä.. Terapeutti on ainoita kontakteja ja sen suhteen luonne on erilainen kuin tavan ihmissuhde.. Se saa siitä rahaa, ei voi sanoa "pahasti" ja potilas päättää koko ajan mistä puhutaan.. Parhaimmillaan tietysti siinä sotkeentuneet asiat selviytyy ja ihminen on kypsempi läheisiin ihmissuhteisiin. Toisaalta joskus ei.
Ite aloin aatella aina asioita toisenkin kanalta.. Koitin suhteuttaa oman tilanteeni muiden tilanteisiin.. Että mun ongelmat on aika pieniä oikeestaan, kun tälläkin hetkellä joku tekee kuolemaan syövän kourissa tai jotain kidutetaan vankilassa.. Muhun ei fyysisesti satu ja pääsen ite vaikka vessaan, kun pysty liikkumaan. Tämmösistä myötätunnon harjotteista herää kiitollisuus. Että saa elää. Ja mennyttä kun ei voi muuttaa, tarkastellin sitä omalta kannaltani, hyväksyin tavallaan ja tajusin, että loppuelämälle VOI sen sijaan tehdä jotain.. Että se onnellisuus ja mun ihmissuhteiden onnistuminen on musta itsestäkin kiinni.. Ei voi vain syytellä muita tai mennyttä... Oisko tässä se pointti, että karistaa uhrin roolin yltään ja pelaa niillä korteilla jotka on saanut, niin hyvin kuin niillä voi?
Lopulta oon ehkä ratkaisukeskeisen lyhyen terapian kannalla. Ben Furmanilla on hyviä kirjoja, joissa on vatvomisen sijaan positiivinen ja eteenpäin menevä ote. esim "Ei ole koskaan myöhäistä saada onnellinen lapsuus" on hyvä kirja.. Ja olen kyllä lukenut muutenkin paljon, näitä aiheita ihan kaikkea muuta.. Ihmisen mieli onneksi muovautuu ja kehittyy, eteenpäin pääsee.. :)
Tyttökaveri ammattiauttajan hoiviin, suhde voi joutua siinä joksikin aikaa hieman jäihin, mutta toisen on varmastikin saatava päänsä selväksi ennen kuin voi jatkaa tasapainoista parisuhdetta (jos tosiaan sellaista on joskus teillä ollut). Olet tukena, muttet terapeuttina, siten tämän kaavan minusta pitäisi mennä. Tsemppiä ja jaksamista, rakastat ilmeisesti tätä tyttöä kun näin murehdit.. :)
Päivitetäänpä taas vähän tilannetta: Tilanne jatkui tänä aamuna samalla mökötyksellä kuin koko viime viikko on mennyt. Päivän aikana hän pisti tekstiviestiä että hänestä tuntuu tosi pahalta ja että hän menee kaverilleen yöksi, pyysi anteeksi ja sanoi haluavansa miettiä rauhassa meidän suhdetta. Nyt hetki sitten tuli tekstiviestiä jossa hän sanoi minulla jääneen "menovaihe" väliin kun aloitettiin seurustelu niin nuorena ja ehdotti että saisin seuraavan viikonlopun touhuta mitä haluan. Kieltäydyin välittömästi ja kysyin uskooko hän edelleen minun pettäneen häntä ja hän vastasi että uskoo..Vastasin ymmärtäni luottamuspulan, mutta olevan erittäin turhauttavaa tulla syytetyksi ilman että olisin oikeasti tehnyt jotain. Kerroin myös omista tuntemuksistani että miten pahalta tilanne tuntuu ja se että olen tuhonnut sen luottamuksen. Lopuksi lisäsin että hänen pitää nyt miettiä että mikä tekee hänet onnelliseksi tai miten hän voisi olla onnellinen, tarkoittaa se sitten käytännössä mitä tahansa..
Joo kasvotusten oisin mieluiten näistä asioista tänään jutellut, mutta täytyy tyytyä tähän viestintään kun edes sillä saa jonkinlaisen yhteyden. Hänen on ollut aina helpompi (tai no varmaan useimmilla) kirjottaa asioista kuin puhua niistä. Ei vaan sitä kirjotustakaan aina saa.
Ammattiauttajalle voisi olla tarvetta, mutta en tiedä miten hänet sinne saisin ja auttaisiko se loppujen lopuksi mitään, kun hän on koko ikänsä näissä kuraattoreilla ja psykologeilla käynyt, mutta ei käsittääkseni ole siellä mitään ikinä puhunut.
Tyttö tarvitsee jotakin aikuista täysjärkistä henkilöä juttukaveriksi. Sinun itsesi on opeteltava tietyt terveet rajat, joista pidät jämäkästi kiinni keskusteluissanne. Esim. että perusteeton syyttely on jotakin, jota et hyväksy (uskottomuus-oletus). Eli et suoraan uhkaa jättämisellä, vaan yrität pysyä tyynenä konflikteissa. Sinulla on oikeus odottaa vastavuoroista välittämistä ja luottamusta. Tyttö käyttää sinua aiempien traumojen ja pettymysten syntipukkina, hienosti sanottuna projisoi sinuun omia ongelmiaan.
Valitettavasti vain oman henkilökohtaisen kasvun ja avautumisen, nöyrtymisen kautta hänestä voi tulla onnellinen. Se hänen on tehtävä yksin.