Olen seurustellut puolisoni kanssa 8 vuotta. Asumme yhdessä, mutta emme ole kihloissa eikä lapsiakaan ole. Ikäeroa meillä on 8 vuotta, mies on nuorempi.
Olen tehnyt melkoisen elämäntapamuutoksen (lopettanut tupakoinnin, aloittanut säännöllisen liikunnan, pistänyt ruokailutottumukseni remonttiin) ja täytyy sanoa, etten ole koskaan voinut niin hyvin kuin nyt (jos siis huomioin vain itseni)! :)
Ainoa miinus elämässä on puolisoni passiivisuus. Siinä missä minä olen saanut aktiivisen elämäni takaisin, tuntuu että hänen passiivisuutensa on vain lisääntynyt :( Ennen tehtiin edes jotain yhdessä, mutta nykyisin hän istuu illat vain TV:tä katsellen tai tietokoneella pelaten ja viikonloput menee kännätessä.
Olen yrittänyt pyytää häntä, kävelylle, elokuviin, teatteriin, messuille, syömään ravintolaan, ruokakauppaan, vaatekauppaan, vaikka mitä! Ja mikään ei kiinosta, ainoastaan kännäys kavereitten kanssa. Joskus kesällä olen saanut sen lähtemään kalaan, mutta sinnekään ei voi lähteä, jos ei ole sixpäkkiä mukana ja kuskia (eli minä), joka ajaa rantaan ja takaisin…
Mitään kotitöitäkään hän ei tee, ellei erikseen pyydä/käske, ja sitten kun näin teen, niin olen vain valittava ja jäkättävä ämmä…
Ei me edes puhuta juurikaan mistään nykyisin… mutta mistäpä me puhuttais, kun ei meillä ole juurikaan mitään yhteistä enää. Ainoat iloiset hetket hän kokee kavereittensa kanssa ja kaikki ne liittyvät alkoholiin ja viikonloppuihin.
Tekisi mieli lähteä viettämään omaa uuttaa elämää, mutta onko se oikein, että minä teen häneltä kysymättä muutoksia elämässäni ja sitten odotan että hän muuttuu myös?
Saanko olla näin itsekäs?
En missään nimessä halua palata enää entisiin elämäntapoihini, mutta kun toinen vierellä on niin passiiviinen jokaisen asian suhteen, niin tuntuu että hän imee voimat minustakin. En todellakaan voi kuvitella että eläisin loppuelämääni näin, jomman kumman on muututtava, joko mieheni minun mukana, tai sitte itseni on taannuttava takaisin entiseen…
Olemme mieheni kanssa kokeneet paljon onnellisiakin hetkiä yhdessä, rakastan häntä enkä haluaisi eroa, tuntuu vain kuitenkin että tiemme nyt on lähtenyt erkanemaan, minä haluan kehittyä niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta toinen ei...
Olen tehnyt melkoisen elämäntapamuutoksen (lopettanut tupakoinnin, aloittanut säännöllisen liikunnan, pistänyt ruokailutottumukseni remonttiin) ja täytyy sanoa, etten ole koskaan voinut niin hyvin kuin nyt (jos siis huomioin vain itseni)! :)
Ainoa miinus elämässä on puolisoni passiivisuus. Siinä missä minä olen saanut aktiivisen elämäni takaisin, tuntuu että hänen passiivisuutensa on vain lisääntynyt :( Ennen tehtiin edes jotain yhdessä, mutta nykyisin hän istuu illat vain TV:tä katsellen tai tietokoneella pelaten ja viikonloput menee kännätessä.
Olen yrittänyt pyytää häntä, kävelylle, elokuviin, teatteriin, messuille, syömään ravintolaan, ruokakauppaan, vaatekauppaan, vaikka mitä! Ja mikään ei kiinosta, ainoastaan kännäys kavereitten kanssa. Joskus kesällä olen saanut sen lähtemään kalaan, mutta sinnekään ei voi lähteä, jos ei ole sixpäkkiä mukana ja kuskia (eli minä), joka ajaa rantaan ja takaisin…
Mitään kotitöitäkään hän ei tee, ellei erikseen pyydä/käske, ja sitten kun näin teen, niin olen vain valittava ja jäkättävä ämmä…
Ei me edes puhuta juurikaan mistään nykyisin… mutta mistäpä me puhuttais, kun ei meillä ole juurikaan mitään yhteistä enää. Ainoat iloiset hetket hän kokee kavereittensa kanssa ja kaikki ne liittyvät alkoholiin ja viikonloppuihin.
Tekisi mieli lähteä viettämään omaa uuttaa elämää, mutta onko se oikein, että minä teen häneltä kysymättä muutoksia elämässäni ja sitten odotan että hän muuttuu myös?
Saanko olla näin itsekäs?
En missään nimessä halua palata enää entisiin elämäntapoihini, mutta kun toinen vierellä on niin passiiviinen jokaisen asian suhteen, niin tuntuu että hän imee voimat minustakin. En todellakaan voi kuvitella että eläisin loppuelämääni näin, jomman kumman on muututtava, joko mieheni minun mukana, tai sitte itseni on taannuttava takaisin entiseen…
Olemme mieheni kanssa kokeneet paljon onnellisiakin hetkiä yhdessä, rakastan häntä enkä haluaisi eroa, tuntuu vain kuitenkin että tiemme nyt on lähtenyt erkanemaan, minä haluan kehittyä niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta toinen ei...
Vastaukset 19
Vanhimmat
Minä sanoisin, että älä ihmeessä ala taantumaan takaisin! Olet selvästi saavuttanut jotain, mikä tekee sinut hyvinvoivaksi, niin miksi ihmeessä palata takaisin entiseen, jossa olosi oli kurjempi.
Ja tuohon eroon. Joskus pariskunnat kasvavat erilleen elämässään. Syitä on varmasti yhtä useita kuin pariskuntiakin. Mutta jossakin välissä tulee se raja, että pelkkä rakkaus toista kohtaan ei ole enää riittävä syy pysytellä yhdessä - etenkään, jos kumppanin erilaisuus aiheuttaa sen, että toinen ei kykene elämään kuten kokee tarvitsevansa.
Kehottaisin puhumaan miehellesi siitä, mistä kirjoitit tänne. Kuinka koet, että hänen pasiivisuutensa sitoo sinua, ja toivot, että hän aktivoituisi edes hieman. Kannattaa myös rehellisesti sanoa, että olet harkinnut eroa hänen passiivisuutensa vuoksi. Sillä jotkut ihmiset vain eivät ymmärrä asioita, ennekiuin ne tuodaan selkeästi julki. Suosittelisin myös puhumaan avoimesti miehesi alkoholin käytöstä, sillä kuulostaa pahalle, ettei hänen olemässään ole juurikaan muuta sisältöä - alkoholistin kanssa terveen parisuhteen rakentaminen tai ylläpitäminen tuskin onnistuu.
Onko lapsia? Jos ei, sen kun eroat. Rakkaus ei riitä parisuhteen pohjaksi.
Kyllähän rakkaus saattaa riittää, mutta liian usein törmää näihin pariskuntiin, joissa kummatkin osapuolet (tai ainakin toinen) ovat selkeästi onnettomia, mutta siltikään ei erota - vaikka se olisi molemmille parempi ratkaisu - koska "rakastetaan toisiamme".
Ja aloittajan suhde kuulostaa minusta juuri tälläiselle. Aloittajalla ainakin - jos ei pitemmän päälle miehelläkin, sillä kumppanin onnettomuus heijastuu kyllä suhteen toiseenkin osapuoleen - olisi mahdollisuudet kokonaisempaan elämään ilman tätä parisuhdetta.
Delight*, kirjoitit rajasta, jossa pelkkä rakkaus ei tunnu enää riittävän… olen ajatusteni kanssa juuri siinä rajalla, että vaikka koen edelleen suurta rakkautta ja kiintymystä puolisoani kohtaan, niin se ei tunteena ole minulle riittävä. Tai ehkä sotken vain rakkauden kiintymykseen ja tapaan, tai ehkä rakkauteni on vain niin yksipuolista ilman vastakaikua... :(
En odota mitään rakkauden tunnustuksia tai ruusuja tai muutakaan ihmeellistä, mutta edes pientä kiinnostusta itseäni ja tekemisiäni kohtaan, tai vaikka tukea ja kannustusta, eivät nämä muutokset helposti ole tulleet…
Omaa elämää tulee "vetää" koko ajan, ja niinhän sinä nyt teet, itsenäisesti, tosin kumppanisi valinnat häiritsevät sinun itsenäisyyttäsi. Sen ymmärtää vain, koska te olette tunnesiteellä kiinni toisissanne. Silloin toivoo, että kaikki mukavat kokemukset voitaisiin jakaa.
Siitä se syyllisyyden tunne sinulle syntyy: koska et saa kumppaniasi mukaan kokemaan samaa onnellisuuden tunnetta jonka itse koet kun olet aktiivinen eli erilainen kuin hän.
Aina ei ollut näin? Tapasitte kun sinä vielä poltit ja olit se entinen sinä?
Mies ehkä koki putoavansa kyydistä silloin kun sinä aktivoiduit ja aloit tehdä asioita eritavalla kuin mitä ennen teit (yhdessä hänen kanssaan?).
On taito saada toinenkin ihminen kiinnostumaan samoista asioista joista itse saa kiksejä. Mies vetäytyy kaveriporukan viihdytettäväksi ehkä siksi, että kokee sinut nyt niin vieraaksi itselleen. Hän ei halua muuttua, ehkä ei koe siihen olevan mitään syytä. Hän on onnellinen eläessään omaa elämäänsä ja sinä eläessäsi omaasi.
Alkoholiin turvautuminen kielii ongelmista kyetä vastaanottamaan elämää selvinpäin tai ilman "tuttipullon" tuomaa lohtua. Jos alkoholi poistetaan, täytyy sen tilalle saada jotain muuta. Aivan niin kuin sinäkin korvasit asioita uusilla.
Syy parisuhteessa elävän miehen elämänmuutokseen on yleensä nainen, ja yleensä naisen negatiivinen suhtautuminen mieheen, eli esim.: nainen uhkaa jättää miehen ellei tämä muutu tai nainen alkaa katsella muita miehiä ja siten kyseenalaistaa miehen paikan rinnallaan.
Sinä sanot tehneesi jo kaiken sillä positiivisella saralla, joten koet ehkä, että jäljellä ovat enää ne negatiiviset vaikuttamisen keinot.
Sen voisit sanoa suoraan miehellesikin.
Sillä tavalla sinä haastat hänet keskusteluun aiheesta elämänmuutos ja sen tarpeellisuus. Totta kai se synnyttää aluksi riitaa, vastahyökkäyksiä, jopa henkilökohtaisuuksiin menevää herjaamistakin ehkä, jos mieheltä loppuvat muut aseet, mutta ei keskustelua saisi silti siihen lopettaa.
Pohjimmiltaan mieskin haluaa vain, että sinä arvostaisit häntä ihmisenä ja miehenä, kunnioittaisit ja rakastaisit häntä - ja nämä asiat on hyvä muistaa. Niihin voi aina vedota kun hän alkaa tapella muutosta vastaan ja syyttää sinua, joka haastat hänet muuttumaan.
"On taito saada toinenkin ihminen kiinnostumaan samoista asioista joista itse saa kiksejä. [...] Hän ei halua muuttua, ehkä ei koe siihen olevan mitään syytä."
Eikä hänen tarvitsekaan muuttua. AP on tässä se "petturi", joka on muuttanut parisuhteen sääntöjä.
Mutta tapahtunut, mikä tapahtunut. Ero on paikallaan.
Viisaita sanoja täynnä koko kirjoituksesi! Meidän suuri ongelma on varmaankin kiteytettynä: "Hän ei halua muuttua, ehkä ei koe siihen olevan mitään syytä." Yleensä kun olen yrittänyt tästä asiasta keskustella, niin vastaus on se, että "haluan siis pilata tämänkin hyvin alkaneen päivän jollain tyhjänpäiväisillä keskusteluilla", tai että "haluan taas aloittaa riitelemään" jne.
Sitten joinakin kertoina, kun kuitenkin keskustelemaan lopulta päästään, niin hän todellakin sanoo että hän ei ole muuttunut koko 8 vuoteen yhtään, eikä haluakaan muuttua. Että hän on juuri sellainen kuin johon tutustuinkin...
Ei ketään tietenkään voi vaatiakkaan muuttumaan toiseksi ihmiseksi kuin on, mutta kai jonkinlaista kehitystä voi vaatia, jonkilaisia kompromisseja, jotakin?!
Eikö se juuri kielisi siitä, että hänkin arvostaisi minua ihmisenä ja naisena, kunnioittaisi ja rakastaisi minua…?
Niin itsekin kysyn koko ajan itseltäni, että olenko minä tarinan "petturi" joka on muuttanut sääntöjä? Ja että olenko liian itsekäs, jos haluan myös jatkaa elämääni uusilla säännöillä, tähän kysymykseen keskustelun avaukseni perustuu...
Toisaalta käyn riitaa itseni ja omantuntoni kanssa siitä, että jos nyt annan periksi, niin olenko sitten "petturi" itseäni kohtaan, jos en anna itseni nauttia elämästä omilla säännöilläni…?
Kenet saa pistää etusijalle?
sun pitäis puhua tästä ongelmasta puolisosi kanssa. siis ihan kunnolla ja juurtajaksain. kerrot hänelle tunteesi NIIN ETTÄ HÄNKIN YMMÄRTÄÄ.
luulisin, että tuo keskustelu raottaa sitä tulevaisuuden näkymää - tapahtuuko se teillä yhdessä vai erikseen.
yleensä kyllä tuollaisiin tarvitaan jonkunlainen "breikki" tai "ero", että toinenkin tajuaa, mitä on menettämässä ja mitä on tehnyt väärin. tai sitten hän jatkaa vain niinkuin ennenkin!
Olen kyllä todella koettanut asiasta puhua, mutta häntä ei kiinnosta tai sitten ei halua, koska se on hänen mielestään ihan "taas vaan tyhjänpäiväistä akkojen höpinää, on taas tullu luettua liikaa jotain akkojen lehtiä tms." Auta! Miten saan sanottua tämän asian niin, että hänkin ymmärtää, että olen vakavissani?
Itselläni on tilanne, jossa vaimoni on alkanut tosissaan miettiä haluaako loppuelämänsä kanssani viettää. Olemme olleet tosi pitkään yhdessä, aivan teini-ikäisistä asti.
Suhteemme aikana olemme aina lähteneet yhdessä kävelylle, elokuviin, teatteriin, messuille, syömään ravintolaan, ruokakauppaan, vaatekauppaan, konserttiin, lätkämatsiiin, marjastamaan, kalastamaan yms. Näin on ollut silloin, kun meillä meni hyvin ja niin on myös nyt kun meillä menee huonosti. Viihdymme toistemme seurassa todella hyvin.
Suhteessamme vaimoni on kuitenkin koko ajan kokenut olleensa jotenkin alistettu. Olen hänen mielestään kohdellut häntä huonosti. Tämä on aiheuttanut sen, että hän tosissaan on miettinyt minun jättämistäni.
Vasta nyt, kun vaimoni sai sanottua olevansa tosissaan, olen ymmärtänyt tilanteen vakavuuden. Nyt yritän pelastaa suhteemme - tosissani yritän. Harmi vaan, että noita keinoja ei ole käytettävissä, joita sinä kaipaat.
kuten sanoin - siihen tarvitaan breikki suhteeseen tai ero. jotain perkeleen radikaalia pitää tapahtua, että mies alkaa oikeasti ajatella asioita, jos ei puhekkaan auta.
Mitäs olit mulkvisti.
Alistaminen ja mitätöinti tappaa rakkauden.
Kiitos kannustuksesta. Hetken itsekin luulin olleeni mulkvisti ja että olisin aiheuttanut ongelmat omalla käytökselläni. Ongelmat ovat olleet parisuhteen vuorovaikutuksessa eivätkä siinä, että olisin ongelmiin yksin syyllinen.
Eroaminen on viisas ratkaisu tuossa tilanteessa. Hän on valinnut juopottelun ja sinä terveellisemmän elämän. Se ei toimi parisuhteessa sellainen yhdistelmä.
Sinun yrityksesi kertoa innostuksestasi parempaan yhteisen elämän laatuun korvataan "akkojen hopinoillä ja akkojen lehtien lukemisilla" miehesi puolelta.
Tuo mies kuulostaa täysin yksinkertaiselta juntilta jolle läskisoosi, koskenkorva, juoppokaverit ja sauna muodostavat elämän kohokohdat.
Sinä olet oppinut että on muunkinlaisia tapoja parantaa elämäänsä. Terveellisempiä. Miehesi yksinkertaisesti ei sitä tajua. Sinä voit selittää tuolle juntille kunnes muutut siniseksi, hänen aivokapasiteettinsa yksinkertaisesti ei pysty kohoamaan korkeammalle tasolle.
Olet ilmeisesti kokeillut jo kaikki tietämäsi keinot vetää miestäsi mukaan. Tuloksetta.
Aivan varmasti on naisia (tai luulisin) jotka ovat täysin onnellisia miehen tasolla. Jotka olisivat täydellisen tyytyväisiä tuon tason jumittuneeseen elämään.
Sinä olet "kasvanut" siitä ulos ja haluaisit elää uutta, innostavaa elämääsi samanmielisten ihmisten kanssa. Viimeistään siinä vaiheessa kun olet saanut riittävästi alentavaa, mitätoivää ja negatiivista palautetta kaikkeen sinua kiinnostavaan, olet valmis kokoamaan kamppeesi, muuttamaan omillesi ja elämään inspiroivaa, kiinnostavaa ja eteenpäin puskevaa elämää ilman tuota alas vetävää kiviriippaa -nykyistä junttimiestäsi.
Se EI! EI! EI! tarkoita että heti hyokkäisit uuden muskelimiehen kämppäkaveriksi! Vaan sitä että saat rauhassa yksin kehittää ja parantaa omaa elämänlaatuasi kuuntelematta koko ajan negatiivista palautetta. Tuo antaa sinulle lisävoimia toimia yhteiskuntaa parantavasti ja auttaa muita.
Kauanko jaksat katsoa ja kuunnella häntä, riippuu aivan oman sietokykysi rajasta.
Elämäntapamuutos vahvisti parisuhdettamme.
Jos turiset totta niin melko uskomattomalta vaikuttaa!
Miten kukaan voi miehesi lailla vieraantua omaa kuntoaan hoitavasta kumppanista?
Kumppanin kunnon hoitohan on pelkkää bonusta!
Vähintäänkin kannustusta, mieluummin osallistumista kaipaavaa!
Meillä kävi päin vastoin.
Aloittelevana alkoholistina, verenpaine- ja kolestrolilääkkeiden kyllästämänä, kaihileikkaamattomana rappioukkona aloitin 9-vuotta sitten raitistumisen ja kuntoutumisen sekä seuraavassa vaiheessa kuntoilun.
Arkisin, aamupäivisin, 5krt / viikko.
Vaimoni on pitänyt tapahtunutta vain myönteisenä muutoksena.
Kahdesti olen onnistunut houkuttelemaan hänet salille mutta en ole saanut innostumaan.
Vaimo kuittaa liikunnan tarpeensa 1 - 1,5:n tunnin mittaisilla, aamupäiväisillä lävelylenkeillään entisen työkaverinsa kanssa.
5 krt / viikko.
Kun elämä alkoi näyttämään valoisammalta niin leikkautin myös harmaakaihit molemmista silmistäni vaikka julkinen sektori vaati niiden "kypsymistä".
Vaimolleni tekisi hyvää maltilliset lihaskuntoharjoitteet 2 - 3 kertaa viikossa mutta ovathan nuo steputteluretketkin tyhjää paremmat.
Ei minulla ole mitään syytä puhua palturia! Ja uskot tai et, niin tilanne on meillä juuri noin niin kuin kirjoitin.
Olin hölmö kun edes kuvittelin, että kun alan itse kuntoilla ja pitää huolta itsestäni, niin se tarttuisi sitten toiseenkin. Turha luulo. Mieheäni ei oikeasti voisi vähempää kiinnostaa mikää kuntoiluun liittyvä. Hän ei koskaan, ei koskaan, suostuisi lähtemään esim. kuntosalille. Hän ei lähde edes kävelylle kanssani, ellei sitten poiketa päiväkaljalle johonkin samalla... Ihan turhaa unelmoidakaan vaikka polkupyöräilystä, hiihtämisestä, luistelusta tai mistään. Eihän noissakaan tarvitsisi hiki tulla, eväät vaikka mukaan ja ihan rauhallisesti vaan, mutta ei... :(
Pakko tässä välissä tarkentaa, että ei tule väärinkäsityksiä, ihan täysi alkoholisti hän ei ole, koska käy kuitenkin viikolla töissä, eikä viikolla juo laisinkaan.
Eikä tämä nyt ole siitä pelkästä kuntoilusta kiinni (kaikki vaan eivät tykkää liikkua kyllä sen ymmärrän), vaan hänen yleisestä passiivisuudestaan. Mikään minussa, eikä oikein missään muussakaan häntä kiinnosta. Ainoa asia mikä saa innostumaan, on se että pääsee kavereiden kanssa viikonloppuisin kännäämään...
Luulen, että meillä tässä on käymässä juuri päinvastoin kuin kirjoitit, eli MINÄ olen se joka on vieraantumassa "paikalleen jämähtäneestä" miehestä... :(
"oppeliini1" kirjoitti niin hyvin: "Sinä olet "kasvanut" siitä ulos ja haluaisit elää uutta, innostavaa elämääsi samanmielisten ihmisten kanssa." Juuri tältä minusta tuntuu, että olisi niin kivaa jakaa omia uusia onnellisia ajatuksia, omaa intoa ja tekemistä jonkun kanssa. Mutta tällä hetkellä joudun jakamaan kaiken vain itseni kanssa...
aina elämä ei vie ihmisiä samaan suuntaan..