Sosiaalinen fobia pilaa kaiken

aspiriini??? mihin ihmeeseen mahtaa tuollainen väite perustua?

Mua itseäni hikoiluttaa tuo venlafaksiini ja muut snri tai ssri lääkkeet.

Jos kyse olisi pelkästä nettiriippuvuudesta, olisin itsekin helpottunut sillä haluaisin vain kiireesti koneelle, mutten jännittäisi ihmisten seurassa olemista. Mieluummin riippuvuus.

14+12 kirjoitti:

Jos kyse olisi pelkästä nettiriippuvuudesta, olisin itsekin helpottunut sillä haluaisin vain kiireesti koneelle, mutten jännittäisi ihmisten seurassa olemista. Mieluummin riippuvuus.

Lue lisää

Joo, mitä nyt mistään nettiriippuvuudesta mut tää helvetin sosiaalifobia pilaa koko elämän.

Olen samaa mieltä kanssasi nimim. Taas mennään.

Sisimmästään löytyy vastaus sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Jokaisen tulee hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, oli millainen tahansa ulkomuodoltaan ja olemukseltaan.

Hieman toisenlainen tarina löytyy osoitteesta http://aikajaikuisuus.blogspot.com

Et ole yksin, meitä riittää...Ikävä kyllä :(

Toi on hirvee tunne kun ei tulevaisuus näytä olevaan millään tavalla mielekästä.. oon ite 40v. Mies ja vasta viime vuonna tapahtuneen totaaliuupumuksen jälkeen olen hakeutunut hoitoon noista sos-pelkotiloista joista oon kärsiny yläasteelta lähtien. Tällä hetkellä taistelen eniten sen kanssa et miks ei oma rohkeus riittänyt hakeutua kunnolla hoitoon aiemmin.. kun sen yhden kerran tuli mentyä kouluterkkarille yläasteella niin hänen kommenttinsa oli : "sä et yhtään näytä jännittäjältä, rohkeesti vaan niihin tilanteisiin". Tästä sain sen ajatuksen et tän kanssa pitää pärjätä yksin. Ja näinhän se ei tietysti oo ja ammattitaitoa on nykyään varmasti enempi. Se on vaan valitettavaa et itse pitää olla aktiivinen hoitoon hakeutuessa, pitää jaksaa vaatia vaikka on itse henkisesti romuna. Se on edelleen erona ns. Fyysisistä vaivoista kärsiviin nähden ja se on todella syvältä mut totta. Runsaasti rohkeutta sulle, ei oo sun vika tai sun surkeutta et kärsit noista vaivoista. Tää on klisee mut todellakin sulla on elämä edessä ! : )

"En ole koskaan edes seurustellut ja nyt se tuntuu jo mahdottomalta kun kaikki käy vain vaikeammaksi. En enää edes jaksa muita ihmisiä. Kaikkein kamalinta on kun ihastuu johonkin naiseen tietäen ettei kuitenkaan ole mitään mahdollisuuksia olla hänen kanssa. Koko elämä on pelkkää synkkyyttä. Olen aivan maassa ja haluaisin vain kuolla. "

Tuo onkin muuten aika paskamaista, mielessään torjuu jo kaikki naiset valmiiksi kun tietää ettei siitä mitään tulisi tämän pollan kanssa. Kahta kauheempi angsti iskee jos nainen on osoittavinaan jonkinlaista kiinnostusta (no, tällainen kokematon hämyhän nyt näkee varmaan kaikki merkit kiinnostuksena). Taas yks menetetty tilaisuus ja vaan sen takia kun pitää olla tällainen saatanan hullu.

Puhu lääkärille ja hanki jotain lääkettä, lääkäri voi kirjoittaa reseptin.

Eipäs nyt liioitella.

Tää on tämä sama juttu, kun vaikeaa masennusta sairastavan ystävä kehottaa vaan reippaasti vaikka menemään lenkille - ja se masennuksesta kärsivä miettii, et mistä sais voimia edes sen verran, et sais sidottua lenkkarinnauhat kiinni. Näitä hyvää tarkoittavien neuvojahan riittää...

rauhoittavilla pääsee ainakin alkuun mutta älä sorru juomaan alkoholia sen kanssa koska jos nainen on fiksu ja huomaa voi peli olla pelattu

ykssusi5 kirjoitti:

rauhoittavilla pääsee ainakin alkuun mutta älä sorru juomaan alkoholia sen kanssa koska jos nainen on fiksu ja huomaa voi peli olla pelattu

Paha juttu vain kun on ollut puhetta alkoholinjuomisesta. Menee varmaan täysin sekaisin jos ottaa rauhoittavaa ja juo sen päälle alkoholia.

Oon 26-vuotias jätkä ja oon huomannu muutaman vuoden ajan ajoittaisia kausia, jolloin kaverienkin seurassa on ollut hankalaa olla. Puolitutut ovat kaikkein pahimpia. Trendi on kuitenkin jossain määrin pahenemaan päin, vaikka itseymmärrys on jollain tavalla kohentunut. Se ei kuitenkaan ole auttanut mitenkään sosiaalisessa tilanteessa. Ajatukset vain tuntuvat luovan mieltä rajoittavia rakenteita. Uusia ihmissuhteita alkaa olla hankalaa muodostaa ja mietityttää, miten tästä edespäin. Olen harkinnut myös meditaatiota apuvälineeksi, koska minusta tuntuu että keskittymisen puute ja mielen hitaus on syynä kommunikaatio-ongelmiin kaverieni ja minun välillä, jonka analysoisin johtaneen taas on johtanut sosiaalisiin ongelmiini. Itsen analysointi voi olla vaarallista, mutta en voi sille mitään, analysoin kaikkea. Tahtoisin taas vain nauttia sosiaalisista tilanteista. Mutta oli minulla kysymyskin: Onko tuo meditaatio-ohje sopiva kaikille, aloittelijoillekin? Ja tiedätkö, voiko esimerkiksi liiallisesta hengittämiseen keskittymisestä seurata pahimmillaan jotain neurooseja? Oletko kuullut?

muovipussipää kirjoitti:

Oon 26-vuotias jätkä ja oon huomannu muutaman vuoden ajan ajoittaisia kausia, jolloin kaverienkin seurassa on ollut hankalaa olla. Puolitutut ovat kaikkein pahimpia. Trendi on kuitenkin jossain määrin pahenemaan päin, vaikka itseymmärrys on jollain tavalla kohentunut. Se ei kuitenkaan ole auttanut mitenkään sosiaalisessa tilanteessa. Ajatukset vain tuntuvat luovan mieltä rajoittavia rakenteita. Uusia ihmissuhteita alkaa olla hankalaa muodostaa ja mietityttää, miten tästä edespäin. Olen harkinnut myös meditaatiota apuvälineeksi, koska minusta tuntuu että keskittymisen puute ja mielen hitaus on syynä kommunikaatio-ongelmiin kaverieni ja minun välillä, jonka analysoisin johtaneen taas on johtanut sosiaalisiin ongelmiini. Itsen analysointi voi olla vaarallista, mutta en voi sille mitään, analysoin kaikkea. Tahtoisin taas vain nauttia sosiaalisista tilanteista. Mutta oli minulla kysymyskin: Onko tuo meditaatio-ohje sopiva kaikille, aloittelijoillekin? Ja tiedätkö, voiko esimerkiksi liiallisesta hengittämiseen keskittymisestä seurata pahimmillaan jotain neurooseja? Oletko kuullut?

Lue lisää

Itsellä oireet tulevat traumoista, kun joskus yläasteella kesken näytelmän ääni alkoi tärisemään ja osa katsojista naurahti mulle. En kestänyt sitä enää, ja pelkään kaikkia esitelmiä, ja näytelmiä laisinkin kun ihmiset odottavat sinun sanovan jotain, tekee minut sairaaksi, ja alan pelkäämään että sama tapahtuu uudelleen. Olen menossa lukioon, mutta pelottaa tosi paljon koska oon lukenut että lukiossa pitää tehdä paljon esitelmiä, johon en vain pysty nolaamatta itseäni. Edes tuntemilleni kavereille en pysty pitämään esitelmää, joka alkoi jo huolestuttaa minua itseänikin. Onko mahdollista että lukion ESITELMISTÄ Voi jäädä pois? Se helpottaisi helevetisti elämää, eikä tarviisi ajatella koko vitun pelkoa.

Kai tässä vielä lopulta joksikin sekakäyttäjäksi tulee kaikkien ongelmiensa kanssa kun joutuu nappailemaan lääkkeitä alkoholin kanssa kun kumpikaan yksistään ei riitä mihinkään. Sitten on taas yksi ongelma lisää.

Tämä on todella v-mainen vaiva ja meitä kärsijöitä riittää :(

Voishan tuota harkita jos sellainen tapaaminen järjestettäis Tampereella. Olen 24-vuotias mies ja kärsinyt tästä ongelmasta jo ainakin 6 vuotta.

Olen myös 35-vuotias ja kilpirauhasongelmani huomattiin vuonna 2008. Kilpirauhaslääkitys (Thyroxin Liothyron) on kohdallani auttanut mm. väsymykseen ja alakuloisuuteen, epämääräiseen paniikin tunteeseen ja yleiseen huonoon tuuleen. Minulla on kuitenkin takana vuosien kokemus koulukiusattuna olemisesta ja aika paljon muutakin stressaavaa koin lapsuudessani/ nuoruudessani joten sosiaaliseen ahdistukseeni on siis ihan "oikeitakin" syitä.
Suurin osa ahdistuksestani on hälvennyt iän myötä (n.23-25-vuotiaana ja sen jälkeen). Nykyään ahdistus nousee pintaan stressaavissa tilanteissa. Elämä on myös rakentunut välttämiskäyttäytymisen kautta auka kapeaksi. Pelkään työn hakua ja kaikenlaisia sosiaalisia harrastusjuttuja, enkä osaa hankkia ystäviä. Normaali kaupassa käynti ym. asioiminen on kuitenkin suht ongelmatonta. Ennen kilpirauhasongelmia olin lyhyen aikaa lääkityksellä (jokin masennuslääke ahdistukseen, en muista nimeä), joka tasoitti mielialaa; suurimmat ahdistuksen, mutta myös ilon kokemukset katosivat tunneskaalstani ja menetin mm. seksuaalisen kiinnostukseni. Koin lääkkeen olevan enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Keskustelusta olisi apua, mutta ei ole varaa ammattiapuun, eikä ole niin läheisiä ystäviä, että voisi jutella asiasta.
Pahinta on se jos ahdistuneen käyttäytymiseni (maanisuus, kiihtyminen, melkein itkuun purskahtaminen) vuoksi saan kuulla omaavani huonon asenteen tai olevani jotenkin muuten viallinen yksilö, enkä osaa katsoa laatikon ulkkopuolelle (aaarg!). Yleensä noissa tilanteissa pää menee niin sumuun, ettei tule mieleenkään puolustaa itseään ja kertoa kärsivänsä ihan oikeasta ja diagnosoidusta vaivasta.

Jep porno kokonaan pois. Tästä ei ole mitään tarkkaa tutkimusta tehty, mut noilta sivuilta löytyy paljon ihmisten kokemuksia. Yleisesti on tehty niin, et on pidetty pidempi tauko runkkaamisesta (itselläni 3kk) mut sitähän ei tiedä mikä on paras tapa tehdä tämä juttu. Ainakin pari viikkoa pitäisin aluksi taukoa, vaikka se on kyllä helvetin vaikeaa ja saattaa epäonnistua monta kertaa ennen kuin lähtee sujumaan. Omalla kohdalla eka 2 viikkoa oli vaikein, mut sen jälkeen ei tehny ees mieli runkata :). Eli ei kannata lopettaa kesken jos epäonnistuu montakin kertaa, vaan jatkaa niin kauan kuin onnistuu! Jotkut näkee niitä vaikutuksia jo ekan viikon aikana, joillakin menee pidempään ja saattaa olla että joillakin ei näy vaikutusta. Ilmeisesti kuitenkin iso osa hyötyy tästä. Mut kyl toi 1-2 kertaa viikossa on ihan ok

ja kyllä naisia lähestyminen muuttuu helpommaksi :) . Pitää tietysti edelleen nähdä vaivaa sen eteen, mutta voisi verrata sitä siihen, että addiktion ollessa päällä tuntuu kuin kiipeäisi perse edellä puuhun. Sitten kun pääsee eroon pornosta pitää edelleen kiivetä puuhun, mutta tällä kertaa pää edeltä ja tikkaiden kanssa ;)

Miten sinäkin olet onnistunut saamaan puolison sosiaalisesta fobiastasi huolimatta? Miten seurustelu ylipäätään onnistuu ihmisiltä joilla on vakava sosiaalinen fobia? Itse en pystyisi seurustelemaan tämän ongemani takia ja ikää on jo 25 vuotta enkä tietenkään ole koskaan seurustellut.

13+15 kirjoitti:

Miten sinäkin olet onnistunut saamaan puolison sosiaalisesta fobiastasi huolimatta? Miten seurustelu ylipäätään onnistuu ihmisiltä joilla on vakava sosiaalinen fobia? Itse en pystyisi seurustelemaan tämän ongemani takia ja ikää on jo 25 vuotta enkä tietenkään ole koskaan seurustellut.

Lue lisää

Olen tätä ennenkin kysellyt mutta en ole oikein keneltäkään saanut mitään vastausta.

13+15 kirjoitti:

Olen tätä ennenkin kysellyt mutta en ole oikein keneltäkään saanut mitään vastausta.

No, kännissä on aikoinaan tavattu ja alettu seurustelemaankin... Sitten kun toisen on tuntenut monta vuotta, oltu ja asuttu kauan yhdessä, niin eihän sellaisen ihmisen aikana enää jännitä yhtään mitään. Silti kun edes puolituttuja ja sukulaisia ei pysty ilman mitään lääkityksiä tapaamaan eikä päivittäisiä asioita hoitamaan, niin kyllä sosiaalinen fobia on kamala vaiva joka masentaa, ahdistaa ja eristää ulkomaailmasta lähes täysin. Töissä ei ole ikinä pystynyt käymään ja oikein minkäänlaista ystäväpiiriä ei ole, mutta toisaalta silti en kumpaakaan edes kaipaa.

... kirjoitti:

No, kännissä on aikoinaan tavattu ja alettu seurustelemaankin... Sitten kun toisen on tuntenut monta vuotta, oltu ja asuttu kauan yhdessä, niin eihän sellaisen ihmisen aikana enää jännitä yhtään mitään. Silti kun edes puolituttuja ja sukulaisia ei pysty ilman mitään lääkityksiä tapaamaan eikä päivittäisiä asioita hoitamaan, niin kyllä sosiaalinen fobia on kamala vaiva joka masentaa, ahdistaa ja eristää ulkomaailmasta lähes täysin. Töissä ei ole ikinä pystynyt käymään ja oikein minkäänlaista ystäväpiiriä ei ole, mutta toisaalta silti en kumpaakaan edes kaipaa.

Lue lisää

En minäkään haikaile työelämään ja kavereillakaan ei olisi niin väliä kunhan olisi vain tyttöystävä mutta sitä en varmaan koskaan tule saamaan koska olen kännissäkin liian ujo. Ainut ero minun kohdallani selvinpäin olon ja vahvan humalatilan välillä on se että kovassa humalassa ei juurikaan mikään ahdista. Ei se kuitenkaan riitä jos en uskalla ottaa minkäänlaista kontaktia nais-sukupuoleen. Viimeistään krapulassa ja selvinpäin ne ahdistusongelmat on taas todellisuutta.

13+15 kirjoitti:

En minäkään haikaile työelämään ja kavereillakaan ei olisi niin väliä kunhan olisi vain tyttöystävä mutta sitä en varmaan koskaan tule saamaan koska olen kännissäkin liian ujo. Ainut ero minun kohdallani selvinpäin olon ja vahvan humalatilan välillä on se että kovassa humalassa ei juurikaan mikään ahdista. Ei se kuitenkaan riitä jos en uskalla ottaa minkäänlaista kontaktia nais-sukupuoleen. Viimeistään krapulassa ja selvinpäin ne ahdistusongelmat on taas todellisuutta.

Lue lisää

Seurustelin ensimmäisen kerran 27-vuotiaana. Sitä ennen oli ollut jotain satunnaisia yhdeillan juttuja yms. hapuilua. Kaikki kumppanini olen tavannut baarissa/ humalassa ja monta orastavaa juttua on kaatunut siihen etten ole ollut trapeeksi sosiaalinen tai osannut / uskaltanut kertoa jännittämisestäni. Olen nyt 35-vuotias (nainen) ja taas kerran jonkinlaisen "vaikeasti selitettävän" suhteen äärellä pohtimassa uskallanko kertoa miehelle että toivoisin suhteemme kehittyvän syvemmäksi. Hieman yli 20-vuotiaana en uskonut koskaan voivani seurustella, nyt se tuntuu jo täysin mahdolliselta, toivon vain että kumppanini jaksaa ymmärtää epävarmuuteni.

Kaikkien pitäis tulla humalassa sinne tapaamiseen niin ei jännittäis yhtään mutta viina on varmaan viimeinen asia johon ainakaan alkoholistiperheen lapsi haluaa koskea.

Löytyisköhän täältä apua sosiaalisen foobikon "tunnistamiseen"? Kun olen ihastunut yhteen mieheen, mutta kummastelen hänen käytöstään, että tykkääkö minusta vaiko eikö. Vai onko hän hirveän ujo, vai voisiko olla kyseessä sosiaalinen fobia. Tutustuimme 10 vuotta sitten sellaisella psykodraamakurssilla, jossa itse olin masennuksen takia. Nykyään olen masennukseni voittanut (itseasiassa Daalia-88:n esittelemän tunnistamattoman kilpirauhasen vajaatoiminnan takia!!, joka on nyt hyvässä hoidossa) ja jakselen hyvin.

Siellä kurssilla oli eräs mies, joka kertoi kaikenlaisista vaikeuksistaan, mm. ei ehkä edes tervehdi kadulla jos tuttu tulee vastaan, ei pysty ollenkaan vapautuneesti ja normaalisti juttelemaan ihmisille jne. Mutta sen hän sanoi, että tuollaisilla kursseilla osaa olla erilailla, eli sosiaalinen ja hän olikin. Ei nyt yltiösosiaalinen, mutta mukana jutuissa sessioiden ulkopuolellakin ym. En helposti ihastu, mutta tämä mies flirttaili kanssani, eikä se näyttänyt olevan hänelle mitenkään vaikeaa. Minä menin häneen ihastumaan, vaikka hän puhui siitä, ettei pysty samanlaiseen kanssakäymiseen tällaisten kurssien ulkopuolella ja sain tavallaan ymmärtää, että voi olla, ettei hän suhteeseen kykene. Hänellä oli kuulemma ollut yksi lyhyehkö suhde, mutta suhteiden luonti naisiin on aina pelottanut ja ollut hyvin vaikeaa.

Paine itselleni uusista tunteistani ja tämä ihastukseni kasvoi lopulta niin suureksi, että kerroin, että olen ihastunut. Tein sen ryhmässä (virhekö?) koska minun piti saada se jossain käsiteltyä, ja mieluiten olisin puhunut siitä ohjaajille yksityisesti. Mutta kurssin säännöt sanoivat, että kaikki asiat, joita kurssilaiset haluavat käsitellä ohjaajien kanssa, tuodaan ryhmään, vaikka ne olisi kerrottu ohjaajille "kahden kesken" joten mulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa. En halunnut sitä puida suoraa tämän miehenkään kanssa, ties mitä hän olisi ajatellut. Mutta kun kerroin tämän, mies sanoi ryhmässä: "Joo (eli oli huomannut ihastumiseni), mutta en tunne samoin. Saanko kertoa unen, jonka näin (ja toisen naispuolisen kurssilaisen nimi)." Olin kuin puulla päähän lyöty. olinko kuvitellut, että tunne olisi molemminpuoleinen? Kun menimme syömään, hän sanoi, että miksi sä sen kaikille kerroit ja että kyllä mä tiesin, että olet ihastunut. Sitten hän sanoi myöhemmin, että kuitenkin oli ihan kiva kun kerroin. En osannut silloin sanoa hänelle, että luulin hänenkin olleen ihastunut, koska hävetti, luulin lukeneeni häntä väärin. Mutta edelleen tänäkin päivänä olen oikeasti sitä mieltä, ettei asia ihan niin ollut, että luin häntä väärin. Hän ei koskaan sanonut olevansa ihastunut minuun sanoilla, mutta käytös, siitä luin että näin olisi. Mutta tuolloin ajattelin, että ehkä hän oli näitä, jotka flirttailevat ilman tarkoitusta. Toisaalta ihmettelin sitä, että miksi niin sosiaalisesti rajoittunut tekisi niin..?

Kun kurssi loppui, en kuullut hänestä enää. Olin itsekin ujo ja epäitsevarma, ja oletin sydänsuruisena, että hän ei voi välittää minusta riittävästi, kun ei ota yhteyttä, vaikkei välillemme tuntunut jäävän mitään juopaa tai kankeuttakaan. Pidin yhä hänestä ja ystävyyskin olisi kelvannut. Mutta eipä tullut otettua yhteyttä, kun toinen kerran sanoi, ettei tunne samoin. (Sekin jäi tarkistamatta mitä hän sitten tunsi). Jatkan toiseen viestiin, kun tästä tulee näin pitkä näköjään...

Mitä ajatella kirjoitti:

Löytyisköhän täältä apua sosiaalisen foobikon "tunnistamiseen"? Kun olen ihastunut yhteen mieheen, mutta kummastelen hänen käytöstään, että tykkääkö minusta vaiko eikö. Vai onko hän hirveän ujo, vai voisiko olla kyseessä sosiaalinen fobia. Tutustuimme 10 vuotta sitten sellaisella psykodraamakurssilla, jossa itse olin masennuksen takia. Nykyään olen masennukseni voittanut (itseasiassa Daalia-88:n esittelemän tunnistamattoman kilpirauhasen vajaatoiminnan takia!!, joka on nyt hyvässä hoidossa) ja jakselen hyvin.

Siellä kurssilla oli eräs mies, joka kertoi kaikenlaisista vaikeuksistaan, mm. ei ehkä edes tervehdi kadulla jos tuttu tulee vastaan, ei pysty ollenkaan vapautuneesti ja normaalisti juttelemaan ihmisille jne. Mutta sen hän sanoi, että tuollaisilla kursseilla osaa olla erilailla, eli sosiaalinen ja hän olikin. Ei nyt yltiösosiaalinen, mutta mukana jutuissa sessioiden ulkopuolellakin ym. En helposti ihastu, mutta tämä mies flirttaili kanssani, eikä se näyttänyt olevan hänelle mitenkään vaikeaa. Minä menin häneen ihastumaan, vaikka hän puhui siitä, ettei pysty samanlaiseen kanssakäymiseen tällaisten kurssien ulkopuolella ja sain tavallaan ymmärtää, että voi olla, ettei hän suhteeseen kykene. Hänellä oli kuulemma ollut yksi lyhyehkö suhde, mutta suhteiden luonti naisiin on aina pelottanut ja ollut hyvin vaikeaa.

Paine itselleni uusista tunteistani ja tämä ihastukseni kasvoi lopulta niin suureksi, että kerroin, että olen ihastunut. Tein sen ryhmässä (virhekö?) koska minun piti saada se jossain käsiteltyä, ja mieluiten olisin puhunut siitä ohjaajille yksityisesti. Mutta kurssin säännöt sanoivat, että kaikki asiat, joita kurssilaiset haluavat käsitellä ohjaajien kanssa, tuodaan ryhmään, vaikka ne olisi kerrottu ohjaajille "kahden kesken" joten mulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa. En halunnut sitä puida suoraa tämän miehenkään kanssa, ties mitä hän olisi ajatellut. Mutta kun kerroin tämän, mies sanoi ryhmässä: "Joo (eli oli huomannut ihastumiseni), mutta en tunne samoin. Saanko kertoa unen, jonka näin (ja toisen naispuolisen kurssilaisen nimi)." Olin kuin puulla päähän lyöty. olinko kuvitellut, että tunne olisi molemminpuoleinen? Kun menimme syömään, hän sanoi, että miksi sä sen kaikille kerroit ja että kyllä mä tiesin, että olet ihastunut. Sitten hän sanoi myöhemmin, että kuitenkin oli ihan kiva kun kerroin. En osannut silloin sanoa hänelle, että luulin hänenkin olleen ihastunut, koska hävetti, luulin lukeneeni häntä väärin. Mutta edelleen tänäkin päivänä olen oikeasti sitä mieltä, ettei asia ihan niin ollut, että luin häntä väärin. Hän ei koskaan sanonut olevansa ihastunut minuun sanoilla, mutta käytös, siitä luin että näin olisi. Mutta tuolloin ajattelin, että ehkä hän oli näitä, jotka flirttailevat ilman tarkoitusta. Toisaalta ihmettelin sitä, että miksi niin sosiaalisesti rajoittunut tekisi niin..?

Kun kurssi loppui, en kuullut hänestä enää. Olin itsekin ujo ja epäitsevarma, ja oletin sydänsuruisena, että hän ei voi välittää minusta riittävästi, kun ei ota yhteyttä, vaikkei välillemme tuntunut jäävän mitään juopaa tai kankeuttakaan. Pidin yhä hänestä ja ystävyyskin olisi kelvannut. Mutta eipä tullut otettua yhteyttä, kun toinen kerran sanoi, ettei tunne samoin. (Sekin jäi tarkistamatta mitä hän sitten tunsi). Jatkan toiseen viestiin, kun tästä tulee näin pitkä näköjään...

Lue lisää

Kun sitten kävi niin, että äskettäin törmäsin häneen uudestaan sattumalta. Kun tervehdin häntä ja hän tunnisti minut, niin hän aika lailla toisin kuin olisin odottanut halasi minua (olin töissä, hän asiakkaana) palvelutiskin yli, vaikka se oli aika epätavallista :D ja oli hyvin iloinen näkemisestäni. Siinä vaihdettiin kuulumisia hiukan ja hän jutteli ihan kuin "ennen vanhaan", oli ystävällinen ja noin. Hän oli ohikulkumatkalla siinä, missä olin töissä. Kerroin muutaman oman asiani ja sitten hän sanoi, että tulee paikkakunnalleni seuraavan kerran kahden kuukauden päästä. No, tietenkin minä ehdotin innoissani, että nähtäisiin, silloin mies sanoi: "mä olen edelleen sellainen erakko." Tarkoittaen, että ei ehkä tule onnistumaan. Eli siinä kohtaa meni liinat kiinni, vaikka itse sanoi, että tulen taas 2 kk päästä. Mitä mun olis siihen pitänyt sanoa, nyökätäkö vaan vai : / Ehkä hän ajatteli, että mä sitten odotan 2kk, että no, mahtaakohan hän nyt tulla taas käymään? Entä jos ei tule? Taas olisin suruisena odottanut häntä. Siksi mä ajattelin ehdottaa sitä näkemistä. Mutta se tuntui olevan liikaa. Mutta siihen halaukseen, joka oli tosi lämmin, nähden se nyt ei olisi ollut minusta "mitään" tavata vaikkapa kahvilla. ...niin, ellei miehellä ole jonkinlaista sosiaalisten tilanteiden kammoa, mitä sanotte, voiko olla kyse siitä? Koska tuo tilanne oli sellainen hyvin spontaani, miellyttävä, minä en voinut mitenkään odottaa näkeväni häntä ja toisin päin, mitään paineita "onnistua" ei voinut olla.

Pyysin myös hänen numeroaan, ja siinä kävi niin, että hän otti paperin ja alkoi kysyä MUN numeroa. Petyin hieman, että ei halua antaa omaa numeroaan, ajattelin, että eikö tahdo kuulla minusta. (...Ellei sitten foobikkona inhoa ajatusta, että hänelle soitellaan kun hän ei pysty erakkouttaan juttelemaan. Onko mahdollinen tulkinta??) Mutta silloin ajattelin hänen olevan vain ehkä ujo ja pyysin silti uudestaan myös hänen numeroaan ja sainkin sen.

Noh, sitten meni jonkun aikaa, kysyin häneltä tekstiviestillä osoitteen, että lähetän yhden lehtijutun. Sain vastauksen, jossa oli pelkkä osoite, vuorokauden viiveellä ja laitoin jutun menemään. Ei vastausta mulle päin, no, en sitä niin odottanutkaan. Paitsi että ajattelin, että jos kyseessä olisi normaali mies, niin olisi saanut rohkaisua ottaa minuun päin yhteyttä, mutta ei. Mutta tiesinhän, että hänelle eivät nämä asiat ole niin helppoja, joten ajattelin, että katsellaan. En aikonut myöskään enää ihastua, mutta sitten kävi niin, että yht'äkkiä huomaain, että mulla oli kasvava ikävä tätä henkilöä.

Sitten laitoin toisen tekstiviestin, joka oli henkilökohtaisempi ja jossa koitin välittää hänelle hyvää mieltä ja ajatuksen siitä, että oli tärkeää nähdä tai muuta sellaista. Ajattelin, että jos nyt ei vastaa, niin ei ole kiinnostunut tai jos vastaa, että älä lähetä tällaisia, niin uskon, että en enää yritä mitään.

Meni kolme päivää, niin hän soitti. Mutta sen sijaan, että olisi ollut ystävällisen ja rennon kuuloinen puhelimessa hän kuulosti kauhean kylmältä (jännitys?) ja mikä pahinta ei ilmaissut mitään omaa halua nähdä minua (paitsi että soitti) vaan nojautui siihen, että MÄ olin halunnut nähdä häntä ja kertoi päivän, milloin tulee.
Mä olin ensin tosi iloinen kun hän soitti, mutta sitten en voinut sille mitään, että mun tunteeni (vaikka järki sanoi muuta) rupesivat hälyttämään, että mies ei nauti minun tapaamisestani ja aloin pelätä että aiempi itselleni hyvin rankka tunnepettymys toistuu ja mun oli pakko tekstiviestillä siirtää tapaaminen. Tein sen sydän verta vuotaen, mutta koin, että mieleni takia se oli pakko.Hän otti siirron ihan rauhallisesti, puhuimme puhelimessa (hän ei enää kuulostanut kylmältä vaan normaalimmalta) ja vieläpä ehdotti, että koska hän on yötä paikkakunnalla, sopiiko mulle seuraava päivä, mutta se ei ikävä kyllä sopinut. Ja oli puhetta, että hän laittaa minulle uuden päivämäärän, kun taas tulee tänne päin. (Hän itse ehdotti niin. Ja hän siis käy täällä säännöllisesti 2 kk välein). Siitä on nyt reilu kuukausi kun hän sai tietää tarkan päivän, eikä hän ole ottanut yhteyttä. Mun työvuorojen järjestelyn takia (voin itse vaikuttaa vapaapäiviini) takia tiedon pitäisi tulla ihan näinä päivinä ja hän tietää sen, tai muuten voi olla, että olen töissä silloin kun hän tulee. Jaan vielä kolmanteen viestiin, pahoittelen "romaania"...

Mitä ajatella kirjoitti:

Kun sitten kävi niin, että äskettäin törmäsin häneen uudestaan sattumalta. Kun tervehdin häntä ja hän tunnisti minut, niin hän aika lailla toisin kuin olisin odottanut halasi minua (olin töissä, hän asiakkaana) palvelutiskin yli, vaikka se oli aika epätavallista :D ja oli hyvin iloinen näkemisestäni. Siinä vaihdettiin kuulumisia hiukan ja hän jutteli ihan kuin "ennen vanhaan", oli ystävällinen ja noin. Hän oli ohikulkumatkalla siinä, missä olin töissä. Kerroin muutaman oman asiani ja sitten hän sanoi, että tulee paikkakunnalleni seuraavan kerran kahden kuukauden päästä. No, tietenkin minä ehdotin innoissani, että nähtäisiin, silloin mies sanoi: "mä olen edelleen sellainen erakko." Tarkoittaen, että ei ehkä tule onnistumaan. Eli siinä kohtaa meni liinat kiinni, vaikka itse sanoi, että tulen taas 2 kk päästä. Mitä mun olis siihen pitänyt sanoa, nyökätäkö vaan vai : / Ehkä hän ajatteli, että mä sitten odotan 2kk, että no, mahtaakohan hän nyt tulla taas käymään? Entä jos ei tule? Taas olisin suruisena odottanut häntä. Siksi mä ajattelin ehdottaa sitä näkemistä. Mutta se tuntui olevan liikaa. Mutta siihen halaukseen, joka oli tosi lämmin, nähden se nyt ei olisi ollut minusta "mitään" tavata vaikkapa kahvilla. ...niin, ellei miehellä ole jonkinlaista sosiaalisten tilanteiden kammoa, mitä sanotte, voiko olla kyse siitä? Koska tuo tilanne oli sellainen hyvin spontaani, miellyttävä, minä en voinut mitenkään odottaa näkeväni häntä ja toisin päin, mitään paineita "onnistua" ei voinut olla.

Pyysin myös hänen numeroaan, ja siinä kävi niin, että hän otti paperin ja alkoi kysyä MUN numeroa. Petyin hieman, että ei halua antaa omaa numeroaan, ajattelin, että eikö tahdo kuulla minusta. (...Ellei sitten foobikkona inhoa ajatusta, että hänelle soitellaan kun hän ei pysty erakkouttaan juttelemaan. Onko mahdollinen tulkinta??) Mutta silloin ajattelin hänen olevan vain ehkä ujo ja pyysin silti uudestaan myös hänen numeroaan ja sainkin sen.

Noh, sitten meni jonkun aikaa, kysyin häneltä tekstiviestillä osoitteen, että lähetän yhden lehtijutun. Sain vastauksen, jossa oli pelkkä osoite, vuorokauden viiveellä ja laitoin jutun menemään. Ei vastausta mulle päin, no, en sitä niin odottanutkaan. Paitsi että ajattelin, että jos kyseessä olisi normaali mies, niin olisi saanut rohkaisua ottaa minuun päin yhteyttä, mutta ei. Mutta tiesinhän, että hänelle eivät nämä asiat ole niin helppoja, joten ajattelin, että katsellaan. En aikonut myöskään enää ihastua, mutta sitten kävi niin, että yht'äkkiä huomaain, että mulla oli kasvava ikävä tätä henkilöä.

Sitten laitoin toisen tekstiviestin, joka oli henkilökohtaisempi ja jossa koitin välittää hänelle hyvää mieltä ja ajatuksen siitä, että oli tärkeää nähdä tai muuta sellaista. Ajattelin, että jos nyt ei vastaa, niin ei ole kiinnostunut tai jos vastaa, että älä lähetä tällaisia, niin uskon, että en enää yritä mitään.

Meni kolme päivää, niin hän soitti. Mutta sen sijaan, että olisi ollut ystävällisen ja rennon kuuloinen puhelimessa hän kuulosti kauhean kylmältä (jännitys?) ja mikä pahinta ei ilmaissut mitään omaa halua nähdä minua (paitsi että soitti) vaan nojautui siihen, että MÄ olin halunnut nähdä häntä ja kertoi päivän, milloin tulee.
Mä olin ensin tosi iloinen kun hän soitti, mutta sitten en voinut sille mitään, että mun tunteeni (vaikka järki sanoi muuta) rupesivat hälyttämään, että mies ei nauti minun tapaamisestani ja aloin pelätä että aiempi itselleni hyvin rankka tunnepettymys toistuu ja mun oli pakko tekstiviestillä siirtää tapaaminen. Tein sen sydän verta vuotaen, mutta koin, että mieleni takia se oli pakko.Hän otti siirron ihan rauhallisesti, puhuimme puhelimessa (hän ei enää kuulostanut kylmältä vaan normaalimmalta) ja vieläpä ehdotti, että koska hän on yötä paikkakunnalla, sopiiko mulle seuraava päivä, mutta se ei ikävä kyllä sopinut. Ja oli puhetta, että hän laittaa minulle uuden päivämäärän, kun taas tulee tänne päin. (Hän itse ehdotti niin. Ja hän siis käy täällä säännöllisesti 2 kk välein). Siitä on nyt reilu kuukausi kun hän sai tietää tarkan päivän, eikä hän ole ottanut yhteyttä. Mun työvuorojen järjestelyn takia (voin itse vaikuttaa vapaapäiviini) takia tiedon pitäisi tulla ihan näinä päivinä ja hän tietää sen, tai muuten voi olla, että olen töissä silloin kun hän tulee. Jaan vielä kolmanteen viestiin, pahoittelen "romaania"...

Lue lisää

Törmäsin tänään sattumalta ilmiöön nimeltä sosiaalinen fobia ja yht'äkkiä alkoi tuntua että olen ilmiön kanssa tässä tekemisissä.
Meinaan sellainen mies, jolla ei olisi kiinnostusta ei minun kokemukseni mukaan olisi a) halannut noin oksat pois -tyylisesti b) ottanut yhteyttä, kun kerron, että hänen tapaamisensa oli minulle tärkeää c) edelleen siirtoni jäkeen jatkanut tapaamisten sopimista.

Mutta sitten outoa on minusta se, että yllättävästä jälleennäkemisestämme on kohta 3kk ja tässä on suunnillee kaikki kanssakäymisemme sen jälkeen. Normaalisti olen tottunut siihen, että mies on jotenkin nopeampi.... Mulla on ollut koko ajan sellainen tunne, että hän kamppailee sen kanssa, pystyykö tähän, mutta en ole tajunnut, mistä se voisi johtua. Toinen vaihtoehto sitten olisi, että minä en oikeasti kiinnosta häntä, mutta hitto.. miksi en jaksa uskoa ihan sitäkään.
Kun luin kuvausta sosiaalisesta fobiasta tunnistin olleeni itsekin ennen osittain sellainen, siksi tietämättä ko. diagnoosista mitään olen ennen sen lukemistakin uskaltanut ajatella, että mies saattaisi minusta kuitenkin tykätä, vaikka tämä ei nyt todellakaan mene niin kuin romanttisissa leffoissa, "sankari ottaa naisen". :)

Mutta onko miehellä teistä tuttuja toimintatapoja, vai olenko ihan hakoteillä? Pakko sanoa, että hän tietää, että minulla on nykyään perhe, mutta se tuli esiin jo sattumalta tavatessamme ja mielestäni se ei estä kahville menemistä mitenkään ja ainakin itse olisin hyvin iloinen ystävyydestä. Ajattelin hänenkin olevan, kun tiesin hänen olevan sosiaalisesti rajoittunut, mutta nyt mietin, onko se oikeasti hänelle liian vaikeaa? Vai olisiko rohkaisu ihmissuhteeseen kuitenkin hyvä asia? Haluaisin rohkaista häntä sosiaalisuuteen, koska välitän hänestä. Kiitos kun jaksoit lukea sepustukseni loppuun.

Mitä ajatella kirjoitti:

Törmäsin tänään sattumalta ilmiöön nimeltä sosiaalinen fobia ja yht'äkkiä alkoi tuntua että olen ilmiön kanssa tässä tekemisissä.
Meinaan sellainen mies, jolla ei olisi kiinnostusta ei minun kokemukseni mukaan olisi a) halannut noin oksat pois -tyylisesti b) ottanut yhteyttä, kun kerron, että hänen tapaamisensa oli minulle tärkeää c) edelleen siirtoni jäkeen jatkanut tapaamisten sopimista.

Mutta sitten outoa on minusta se, että yllättävästä jälleennäkemisestämme on kohta 3kk ja tässä on suunnillee kaikki kanssakäymisemme sen jälkeen. Normaalisti olen tottunut siihen, että mies on jotenkin nopeampi.... Mulla on ollut koko ajan sellainen tunne, että hän kamppailee sen kanssa, pystyykö tähän, mutta en ole tajunnut, mistä se voisi johtua. Toinen vaihtoehto sitten olisi, että minä en oikeasti kiinnosta häntä, mutta hitto.. miksi en jaksa uskoa ihan sitäkään.
Kun luin kuvausta sosiaalisesta fobiasta tunnistin olleeni itsekin ennen osittain sellainen, siksi tietämättä ko. diagnoosista mitään olen ennen sen lukemistakin uskaltanut ajatella, että mies saattaisi minusta kuitenkin tykätä, vaikka tämä ei nyt todellakaan mene niin kuin romanttisissa leffoissa, "sankari ottaa naisen". :)

Mutta onko miehellä teistä tuttuja toimintatapoja, vai olenko ihan hakoteillä? Pakko sanoa, että hän tietää, että minulla on nykyään perhe, mutta se tuli esiin jo sattumalta tavatessamme ja mielestäni se ei estä kahville menemistä mitenkään ja ainakin itse olisin hyvin iloinen ystävyydestä. Ajattelin hänenkin olevan, kun tiesin hänen olevan sosiaalisesti rajoittunut, mutta nyt mietin, onko se oikeasti hänelle liian vaikeaa? Vai olisiko rohkaisu ihmissuhteeseen kuitenkin hyvä asia? Haluaisin rohkaista häntä sosiaalisuuteen, koska välitän hänestä. Kiitos kun jaksoit lukea sepustukseni loppuun.

Lue lisää

Mitäpä siinä menettää, kokeile vähän tökkiä miestä kepillä pois sieltä mukavuusalueeltaan. Kadehdin tuota miestä kun joku nainen jaksaa nähdä vaivan tällaisen romaanin kirjoittamiseen hänen vuokseen ja ajatella hänen parastaan. Omat sosiaaliset estoisuuteni ja ujoiluni kun ajavat kaikki naiset pois lopullisesti niin ettei taakse katsota eikä ketään kiinnosta tutustua minuun syvemmin. Naiset usein osoittavat alkuun kiinnostusta mutta kun alan "jumittelemaan" niin sen sitten kai näkevät pakkeina ja senverran suurena lommona itsetuntoon että parempi unohtaa koko häiskä.

Hei!
Luin blogiasi ja se on kovin mielenkiintoinen. Kiitos sinulle siitä ja sen aloittamisesta. Tapaan tuon miehen, josta kerroin tuon mteriselityksen maanantaina, saapa nähdä miten asia etenee. Koitan olla realisti, että mitä tahansa voi tapahtua niin silloin kuin jatkon kanssa.

Se oli uutta minulle sosiaalisesta fobiasta kärsivistä, että ilmeisesti siis ajatukset pääsi sisällä ja se mitä teet ulos päin voivat joskus olla melkoisessa ristiriidassa keskenään. (Vaikutat tilanteen voittaneelta, mutta sisälläsi olet enemmän ahdistunut kuin koskaan). Ajattelin kai, että suurin este on ylipäätään tehdä mitään sosiaalista.

Olet kovin nuori joten ehdit vielä vaikka minne ja olet ihanan rohkea, toivon sinulle kaikkea hyvää ja tilanteen voittamista no matter what. Jatka kirjoittelua blogiin, käyn varmasti lukemassa edelleen!

Mitä ajatella kirjoitti:

Hei!
Luin blogiasi ja se on kovin mielenkiintoinen. Kiitos sinulle siitä ja sen aloittamisesta. Tapaan tuon miehen, josta kerroin tuon mteriselityksen maanantaina, saapa nähdä miten asia etenee. Koitan olla realisti, että mitä tahansa voi tapahtua niin silloin kuin jatkon kanssa.

Se oli uutta minulle sosiaalisesta fobiasta kärsivistä, että ilmeisesti siis ajatukset pääsi sisällä ja se mitä teet ulos päin voivat joskus olla melkoisessa ristiriidassa keskenään. (Vaikutat tilanteen voittaneelta, mutta sisälläsi olet enemmän ahdistunut kuin koskaan). Ajattelin kai, että suurin este on ylipäätään tehdä mitään sosiaalista.

Olet kovin nuori joten ehdit vielä vaikka minne ja olet ihanan rohkea, toivon sinulle kaikkea hyvää ja tilanteen voittamista no matter what. Jatka kirjoittelua blogiin, käyn varmasti lukemassa edelleen!

Lue lisää

Moi. Onko oikeasti" järkevää "lääkettä sosiaaliseen pelkoon . ssri lääkkeitä kait nykyään annetaan heti ,tuleeko niistä zompi olo ,mut ei tää jatkuva jännittäminen mitään elämää ole . vuosikausia jännittänyt.

Yleensä lääkkeiden ja terapian yhdistelmä auttaa parhaiten.

"Once you know the ultimate truth, you will be able to separate yourself from fear completely, along with all negative things created by the mind, but not physical pain, because it is hardwired into our bodies."

Joop. Erittäin hyvin kiteytetty. Alkaa tämä jo hitto vaikuttaa kansantaudilta. Hop hop tutkijat selvittämään tätä, ennen kuin puoli Suomea, ellei puoli planeettaa tässä tilassa.

m27, tasan samanlaista.