Anoppi soitti ja kysyi, mitä olimme aikoneet antaa miehelleni lahjaksi isänpäivänä. Sanoi, että osallistuu lahjaan esim. aluskerrastoon. Sanoin hänelle, että mielestäni hänen ei tarvitse mihinkään lahjaan osallistua, koska eihän mieheni ole hänen isänsä. (Eikä lahja ole aluskerrasto...)
Anoppi kysyi, mitä olimme isänpäiväksi suunnitelleet. Mieheni on halunnut, että menemme jonnekin ulos kahville, ei edes syömään, sunnuntaina. Anoppi halusi jollakin tavalla osallitua viikonlopun kekkereihin ja päätyi siihen, että ostaa kakun tarjottavaksi ja että tulisi meille lauantaina kahville. OK, mikäs siinä.
Koen tilanteen kuitenkin nyt aika omituiseksi. Mieheni on hänen poikansa, ei isänsä eikä puolisonsa. Anoppi kyllä jaksaa vitsailla siitä, kuinka naapuritkin aina sanovat mieheni mennessä anopille, että "sieltä se sinun miehesi taas tulee". Mieheni isä on kuollut mieheni ollessa lapsi ja hän on ollut peräkammarin poikana äitinsä kanssa tosi pitkään.
Olen itse mukana isänpäiväsopassa siten, että hankin lahjan lasteni puolesta ja lastemme äitinä koen, että voin hänen isyyttään juhlistaa. Mutta ensisijaisestihan isänpäivän pitäisi olla isien ja lasten juhla? Tottakai äitikin saa poikansa isyydestä olla onnellinen ja onnitella, mutta lahjan antaminen (= siihen osallistuminen) on mielestäni jo liikaa. Kahville toki voi myös tulla, mutta kahvitilaisuuden järjestelyt (tarjottavien hankkiminen) ei nyt sekään ihan ole hänen asiansa.
Tilanne olisi tarjoilujen kohdalla eri, jos mieheni isä eläisi ja kävisimme isää/isoisää onnittelemassa ja anoppi hänen vaimonaan tarjoaisi kahvia ja pullaa. Mutta nyt siis tätä isää ei ole.
Anoppini vuoksi minulla on aika monta pientä kiveä kengässäni jo ennestään, mutta nyt tämä isänpäivä -asia on alkanut häiritsemään. Olenko niuhottaja vai onko rajojen vetäminen normaali ja oikeutettu reaktio?
Anoppi kysyi, mitä olimme isänpäiväksi suunnitelleet. Mieheni on halunnut, että menemme jonnekin ulos kahville, ei edes syömään, sunnuntaina. Anoppi halusi jollakin tavalla osallitua viikonlopun kekkereihin ja päätyi siihen, että ostaa kakun tarjottavaksi ja että tulisi meille lauantaina kahville. OK, mikäs siinä.
Koen tilanteen kuitenkin nyt aika omituiseksi. Mieheni on hänen poikansa, ei isänsä eikä puolisonsa. Anoppi kyllä jaksaa vitsailla siitä, kuinka naapuritkin aina sanovat mieheni mennessä anopille, että "sieltä se sinun miehesi taas tulee". Mieheni isä on kuollut mieheni ollessa lapsi ja hän on ollut peräkammarin poikana äitinsä kanssa tosi pitkään.
Olen itse mukana isänpäiväsopassa siten, että hankin lahjan lasteni puolesta ja lastemme äitinä koen, että voin hänen isyyttään juhlistaa. Mutta ensisijaisestihan isänpäivän pitäisi olla isien ja lasten juhla? Tottakai äitikin saa poikansa isyydestä olla onnellinen ja onnitella, mutta lahjan antaminen (= siihen osallistuminen) on mielestäni jo liikaa. Kahville toki voi myös tulla, mutta kahvitilaisuuden järjestelyt (tarjottavien hankkiminen) ei nyt sekään ihan ole hänen asiansa.
Tilanne olisi tarjoilujen kohdalla eri, jos mieheni isä eläisi ja kävisimme isää/isoisää onnittelemassa ja anoppi hänen vaimonaan tarjoaisi kahvia ja pullaa. Mutta nyt siis tätä isää ei ole.
Anoppini vuoksi minulla on aika monta pientä kiveä kengässäni jo ennestään, mutta nyt tämä isänpäivä -asia on alkanut häiritsemään. Olenko niuhottaja vai onko rajojen vetäminen normaali ja oikeutettu reaktio?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Noh.. Jos naapuritkin kuittailevat tuohon malliin.. Eiköhän ole selvää että anoppisi suhde poikaansa on melkoisen riippuvainen. Että ei tuo nyt ihan tervepäiseltä enää kuulosta. Sama kuin sun isäsi järjestäisi itsellesi äitienpäivälahjat ja teidän naapurinne huutelisi että sieltä se sun vaimos tulee???
Niinpä, hyvä vertaus. Tulin juuri kotiin töistä ja pöydälle oli ilmestynyt amaryllis. Kysyin mieheltä, että mikäs kukkanen se tuossa on. Kuulema isänpäiväkukka. Lipsautin, että niitä lapsia taitaa sitten olla muuallakin.
Anopiltahan se, ja kakut ja piparit odottelee kaapissa. Yritän niellä tätä koko ajan kasvavaa ärtymystäni, etten pilaisi mieheltäni hänen oikeaa isänpäivää. Päiväkodissa ollut isänpäiväkahvit ja kortti sieltä pienimmältä.
Odotettavissa on huomenna anopin itsekehuja hyvin kasvatetusta pojasta ja näitä "mieheksi luulevat" -juttuja. Arrgh!
Meillä on samankaltainen tilanne. Ihan taas verenpaine nousi kun luin sinun kirjoitusta. Olen nimittäin päättänyt, että jos anoppi huomenna paukauttaa ovesta sisälle kakkujen ja lahjojen kera, niin en niele enään mitään, vaan annan palaa kerrankin oikein kunnolla.
Viime isänpäivänä anoppi toi oman kakun ja lasten koristelemaa kakkua vaan naureskeli. Oli myös ostanut miehelleni isä- sukat ja mukin jossa oli joku maailman paras isä -teksti. Itku tuli, kun ei yhtään toinen ajattele isänpäivän kuuluvan isälle ja lapsille.
145/93: sinun anoppisi toiminta vetää kyllä pohjat! Onko muuten miehesi anoppisi ainoa poika tai jopa ainoa lapsi? Miehelläni ei ole sisaruksia ja on asunut äitinsä kanssa vielä aikuisenakin. Mieheni ei onneksi ole äidistään riippuvainen, muuten tästä ei tulisi mitään.
Meillä oli kahvittelu tänään lauantaina, mikä onneksi vie vähän kärkeä "juhlatunnelmalta". En lähtenyt mukaan anopin isänpäivähehkutteluihin, vaan kohteliaasti keittelin kahvia ja puhuin aivan muista asioista.
Kun kukaan ei fanfaarein osallistunut hänen juhlatunnelmaansa, niin alkoi haukkumaan hankkimansa valmiskakun, kaupan josta oli kakun ostanut, kakkua esitelleen myyjän, kakkufirman ja kehumaan taas entisajan hyvät kakut. Eli kun häntä ei oteta keskipisteeksi, hän alkaa haukkumaan kaikkea mahdollista.
Esittelimme nuorimmaisen tarhassa tekemän kortin, mihin anopilla ei ollut mitään positiivista kommentoitavaa.
No, onneksi pakollinen vierailu on ohi ja huomenna keskitymme itse asiaan. Aloin kuitenkin ajattelemaan loppuvuotta, mikä on täynnä kaikenlaisia juhlapyhiä, jotka anoppi on aina viettänyt ainakin osin meillä. Tajusin, että koskaan meillä ei ole ollut mitään juhlaa, mikä olisi vietetty vain oman perheen kesken. Tämä velvollisuus- sääli- kohteliaisuus- syyllisyys-mylly alkaa pitemmän päälle nakertamaan psyykeä ja parisuhdetta.