Tästä tulee varmasti kauhea romaani, mutta toivottavasti joku jaksaa lukea :D
Täytän kohta 20 ja tilanteeni on seuraavanlainen: Olen pieneltä paikkakunnalta kotoisin ja luonnollisesti suurin osa kavereistani myös. Muutin 18-vuotiaana lähimpään kaupunkiin n. 30 kilometrin päähän kotipaikkakunnastani. Olen siis asunut melkein kaksi vuotta omillaan (yhdessä avomieheni kanssa). Musta on tuntunut jo pitkään, etten jaksa enää kavereitani. Tuntuu että heidän kanssaan ei ole enää mitään yhteistä, vaikka yhteisiä vuosia on monen kanssa kertynyt jo yli kymmenen.
Tiemme alkoivat erkaantumaan oikeastaan jo yläasteen jälkeen, kun kukaan kavereistani ei tullut lukioon, vaan kaikki menivät amikseen. En nähnyt heitä enää kovin usein ja ne harvatkin kerrat alkoivat vain ärsyttää. Tuntui kuin olisin itse vähän aikuistunut ja he taas eivät yhtään. Eron huomasi jo kiinnostuksen kohteista ja puheenaiheista. Sain lukiosta pari hyvää koulukaveria, mutta ei heistäkään vapaa-ajan kavereita tullut. Koulussa siis oli ihan mukavaa, kun oli kavereita, mutta vapaa-ajalla olin tosi yksinäinen. Kun aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa, jätin varmaan vuodeksi muutenkin kaikki kaverit taka-alalle ja keskityin seurustelun alkuhuumaan.
Nykyään siis asun mieheni kanssa avoliitossa ja olen kavereistani ainoa, joka on vakituisessa parisuhteessa ja asuu jo omillaan. Kyllähän heilläkin on ollut jotakin kuukauden parin suhteita ja yhen illan juttuja, ja on pari heistä asunutkin muutaman kuukauden omillaan, mutta joutunut rahanpuutteen takia muuttamaan takaisin kotiin.
Mua ärsyttää kavereissa se, kun ei voida ajatella sitä, että toinen on eri elämäntilanteessa, kuin he! Jos he kysyvät mua leffaan ja sanon, että pitää keskustella siitä mieheni kanssa, koska rahat on nyt tiukilla, niin sitten saan närkästyneitä kommentteja, että sehän maksaa vain kympin yms. He eivät ymmärrä, että silläkin rahalla voi saada kaupasta kassillisen ruokaa. Edes ne kaverit eivät sitä ymmärrä, jotka ovat häntä koipien välissä joutuneet muuttamaan takaisin kotiin!! Uskomatonta!
Ärsyttää myös se, että kavereita ei kiinnosta oikein mikään muu, kuin bailaus, miehet ja shoppailu. Mulla tuo biletysvaihe on mennyt jo aikalailla ohi enkä jaksaisi ravata joka viikonloppu sekä perjantaina että lauantaina yökerhoissa. Tykkään nykyään paljon enemmän rauhallisista kuppiloista tms. Yökerhoissa musiikki pauhaa niin että korvat lähtee irti -.- En myöskään tykkää shoppailla, koska mulla ei oo ikinä oikein rahaa siihen, koska omillaan asuminen syö melkein kaikki rahat. Tätäkään kaverini eivät ymmärrä, koska: "Tuo paitahan maksaa vaan kolmekymppii, eihän se oo paljo!"................. Enkä jaksa kuunnella joka maanantai heidän uusista baarituttavuuksistaan ja yhen illan jutuistaan. Huoh!
Muutenkin alkaa jo häät, perheen perustaminen, oman asunnon hommaaminen yms. oman tulevaisuuden suunnittelu olla aika ajankohtaista. Ollaan mieheni kanssa jo hääpäiväkin päätetty ja kaikki. Olen totaalisen kyllästynyt noihin bilettäviin pissiksiin, jotka varmaan saisivat sydärin jos pamahtaisin tässä parin vuoden sisällä paksuksi. He aikovat bailata ja matkustella (vanhempiensa kustannuksella) kolmekymppisiksi asti ja muuttaa omilleen/hankkia miehen sitten, kun ovat tylsiä aikuisia, kuten he itse asian ilmaisevat... -.-
Oon oikeesti niin lopen kyllästyny! Tekis mieli poistaa kaikki fb-kavereista ja muutenki katkasta välit, mutta sitte mulle ei jäis ketään. Oon kuitenki ollu niiden kaveri pienestä asti. Mutta en jaksa enää, ku meillä on ihan erilaiset elämäntilanteet! En ymmärrä heitä, eivätkä he mua! Haluaisin niin paljo uusia kavereita, joilla ois ees jotenki samanlainen tilanne, ku mulla. Siis että neki asuis jo omillaan ja niillä ehkä mahollisesti ois mies, jonka kanssa he myös haluais olla ja elää. Ei siis semmosia "pannaan pari kuukautta ja pistetään poikki" -juttuja, kuten mun nykysillä kavereilla.
Täytän kohta 20 ja tilanteeni on seuraavanlainen: Olen pieneltä paikkakunnalta kotoisin ja luonnollisesti suurin osa kavereistani myös. Muutin 18-vuotiaana lähimpään kaupunkiin n. 30 kilometrin päähän kotipaikkakunnastani. Olen siis asunut melkein kaksi vuotta omillaan (yhdessä avomieheni kanssa). Musta on tuntunut jo pitkään, etten jaksa enää kavereitani. Tuntuu että heidän kanssaan ei ole enää mitään yhteistä, vaikka yhteisiä vuosia on monen kanssa kertynyt jo yli kymmenen.
Tiemme alkoivat erkaantumaan oikeastaan jo yläasteen jälkeen, kun kukaan kavereistani ei tullut lukioon, vaan kaikki menivät amikseen. En nähnyt heitä enää kovin usein ja ne harvatkin kerrat alkoivat vain ärsyttää. Tuntui kuin olisin itse vähän aikuistunut ja he taas eivät yhtään. Eron huomasi jo kiinnostuksen kohteista ja puheenaiheista. Sain lukiosta pari hyvää koulukaveria, mutta ei heistäkään vapaa-ajan kavereita tullut. Koulussa siis oli ihan mukavaa, kun oli kavereita, mutta vapaa-ajalla olin tosi yksinäinen. Kun aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa, jätin varmaan vuodeksi muutenkin kaikki kaverit taka-alalle ja keskityin seurustelun alkuhuumaan.
Nykyään siis asun mieheni kanssa avoliitossa ja olen kavereistani ainoa, joka on vakituisessa parisuhteessa ja asuu jo omillaan. Kyllähän heilläkin on ollut jotakin kuukauden parin suhteita ja yhen illan juttuja, ja on pari heistä asunutkin muutaman kuukauden omillaan, mutta joutunut rahanpuutteen takia muuttamaan takaisin kotiin.
Mua ärsyttää kavereissa se, kun ei voida ajatella sitä, että toinen on eri elämäntilanteessa, kuin he! Jos he kysyvät mua leffaan ja sanon, että pitää keskustella siitä mieheni kanssa, koska rahat on nyt tiukilla, niin sitten saan närkästyneitä kommentteja, että sehän maksaa vain kympin yms. He eivät ymmärrä, että silläkin rahalla voi saada kaupasta kassillisen ruokaa. Edes ne kaverit eivät sitä ymmärrä, jotka ovat häntä koipien välissä joutuneet muuttamaan takaisin kotiin!! Uskomatonta!
Ärsyttää myös se, että kavereita ei kiinnosta oikein mikään muu, kuin bailaus, miehet ja shoppailu. Mulla tuo biletysvaihe on mennyt jo aikalailla ohi enkä jaksaisi ravata joka viikonloppu sekä perjantaina että lauantaina yökerhoissa. Tykkään nykyään paljon enemmän rauhallisista kuppiloista tms. Yökerhoissa musiikki pauhaa niin että korvat lähtee irti -.- En myöskään tykkää shoppailla, koska mulla ei oo ikinä oikein rahaa siihen, koska omillaan asuminen syö melkein kaikki rahat. Tätäkään kaverini eivät ymmärrä, koska: "Tuo paitahan maksaa vaan kolmekymppii, eihän se oo paljo!"................. Enkä jaksa kuunnella joka maanantai heidän uusista baarituttavuuksistaan ja yhen illan jutuistaan. Huoh!
Muutenkin alkaa jo häät, perheen perustaminen, oman asunnon hommaaminen yms. oman tulevaisuuden suunnittelu olla aika ajankohtaista. Ollaan mieheni kanssa jo hääpäiväkin päätetty ja kaikki. Olen totaalisen kyllästynyt noihin bilettäviin pissiksiin, jotka varmaan saisivat sydärin jos pamahtaisin tässä parin vuoden sisällä paksuksi. He aikovat bailata ja matkustella (vanhempiensa kustannuksella) kolmekymppisiksi asti ja muuttaa omilleen/hankkia miehen sitten, kun ovat tylsiä aikuisia, kuten he itse asian ilmaisevat... -.-
Oon oikeesti niin lopen kyllästyny! Tekis mieli poistaa kaikki fb-kavereista ja muutenki katkasta välit, mutta sitte mulle ei jäis ketään. Oon kuitenki ollu niiden kaveri pienestä asti. Mutta en jaksa enää, ku meillä on ihan erilaiset elämäntilanteet! En ymmärrä heitä, eivätkä he mua! Haluaisin niin paljo uusia kavereita, joilla ois ees jotenki samanlainen tilanne, ku mulla. Siis että neki asuis jo omillaan ja niillä ehkä mahollisesti ois mies, jonka kanssa he myös haluais olla ja elää. Ei siis semmosia "pannaan pari kuukautta ja pistetään poikki" -juttuja, kuten mun nykysillä kavereilla.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Hei. Itse olen 19v nainen ja aika tutulta toi kuulostaa. Itsekkin asun avoliitossa mieheni kanssa ja yksinkertaisesti kavereiden seura ei jaksa enää kiinnostaa. Olen kuitenkin tuntenut heidät ekasta luokasta lähtien, ja ollaankin oltu tiiviisti yhdessä ylä-asteeseen asti, mutta sitten meistä kaikki meni eri alalle/lukioon opiskelemaan ja sen jälkeen sitä tuli nähtyä entistä vähemmän. Ja rehellisesti sanottuna heidän seuransa ei enää paljoa edes kiinnostanut.. Ja vielä, kun n. vuosi sitten tapasin mieheni niin eipä siinä paljon kavereita tullut nähtyä.
Jotenkin vaan inhottavaa huomata miten ennen niin hyvistä ystävistä onkin tullu niin erilaisia.. Itsekin olisi kiva saada samassa elämäntilanteessa olevia kavereita.
Niin. Lapsuudenkavereita ollaan kun päädytään syystä tai toisesta samoihin piireihin ja kun ollaan ja tehdään yhdessä. Seuraavaksi ystäviä löytyy opiskelusta tai työelämästä.
Nyt aloittajan elämäntilanne on sellainen että mikäli yhteistä menneisyyttä ei olisi, ei näiden kavereiden kanssa kokisi mitään tarvetta olla ystävä.
Jossakin vaiheessa päädytään eri suuntiin, tai sitten joku ystävystyy jonkun toisen kanssa. Itse olen menettänyt neljä erittäin hyvää ystävää siksi että he löysivät puolison eikä heillä ollut enää aikaa minulle.
Välejä ei kannata katkaista, mutta voi olla hyvä muuttaa omaa suhtautumistaan paremmin nykytilanteeseen sopivaksi. Tilanteesi kun vastaa monen kolmekymppisen tilannetta, ja jotkut hankkivat lapsen vasta nelikymppisenä.
No ala sinä jo kaksikymppisenä elämään perhe-elämää, niin sitten reilun 30:n iässä kun kelkka kääntyy ei olekaan niitä kavereita kun heillä on se perhe yms..
Hmm. Vähän kyllä ihmettelen tuota asennetta, että vakituisessa parisuhteessa eläminen ja avioliiton ja lisääntymisen suunnitteleminen on mielestäsi automaattisesti merkki aikuistumisesta ja jopa sellainen asia, jota edellytät kavereiltasi. Olen sinua ihan reippasti vanhempi, ja vaikka elänkin avoliitossa, en todellakaan näe mitään perinteistä ydinperhe-elämää aikuisuuden merkkinä, saati sellaisena asiana, johon ihan jokaisen on pyrittävä osoittaakseen kypsyytensä. Kyllästymisen yhdentekevään biletykseen kyllä ymmärrän, mutta luokittelet ihmisiä kyllä melkoisen mustavalkoisesti. Itse kyllä pitäisin aika helvetin omituisena sitä, jos kaverini olisi sitä mieltä, että seurusteluni tai seurustelemattomuuteni vaikuttaisi ystävyyssuhteeseemme.
Kuten tuossa yllä jo joku mainitsikin, asiat voivat kääntyä kymmenessä vuodessä täysin päälaelleen: Osa asettuu aloilleen vasta kolmikymppisinä, railakkaiden nuoruusvuosien jälkeen, kun taas ne kaksikymppisenä kovinkin vahvasti omaa aikuisuuttaan ja kypsyyttään korostaneet taantuvatkin jonkinlaiseen uuteen teini-ikään, koska parikymppisenä ei tullut elettyä riittävästi. Omassa kaveripiirissäni olen havainnut vähän sellaista, että perheelliset kolmikymppiset voivat olla ihan täysiä kakaroita lähtiessään juhlimaan.
Mistä kaupasta sä saat kympillä kassillisen ruokaa?
No jos meinaat hädin tuskin parikymppisenä ja pelkän lukion suorittaneena ryhtyä tekemään lapsia niin se nyt ei todellakaan ole merkki mistään henkisestä kypsyydestä, päinvastoin.
Antaaks sun ukkos sulle viikkorahaa vai mikset saa käyttää yhtä vaivaista kymppiä johonkin, mihin ite haluat?
Kun sanoin, että hääpäivä on päätetty ja lasten hankinta yms. mielessä, en todellakaan tarkoittanut, että se tapahtuu nyt lähiaikoina. Hääpäivä on vasta kolmen vuoden päästä ja lapset tulee sitten sen jälkeen. Tietenkin! :D Annoin vissiin vähän väärän kuvan itsestäni tuossa lopussa.
Ja meillä on miehen kanssa sellainen sopimus, että rahaa käytetään vain "tärkeisiin" menoihin, koska rahamme ovat yleensä aina aika tiukilla. Molemmilla on omat tilit ja omat rahat, mutta käytämme niitä sillä tavalla yhteisesti, että jos toiselle pamahtaa yhtäkkiä iso puhelinlasku tai jotakin muuta yllättävää maksettavaa tulee (aina voi sattua jotakin) niin jos ei sillä hetkellä itsellä ole rahaa tarpeeksi, niin toinen sitten lainaa/antaa rahaa. Ja sitä rahaa on hyvä siellä tilillä olla aina vähän ylimääräistä tällaisten yllättävien menojen takia ja joskus saa todellakin miettiä mistä raavimme vielä sen 20e, mikä puuttuu vuokrasta. Että ei, mieheni ei anna mulle mitään viikkorahaa ja mulla on omat rahat, mutta ajattelen myös miestäni ja elämäämme - en pelkästään itseäni ja sitä, että pakko nähdä nyt tuo uusin Twilight maksoi mitä maksoi.........
mystique7, kiva kuulla että jollakin toisella on samanlainen tilanne! (: Tai en tiedä onko se kiva kuulla, mutta empähän ole yksin tämän asian kanssa ja ainoa laatuani (;
Olen samanikäinen kuin sinä ja elämäntilanne ja suunnitelmat ovat samat. Olen lähihoitaja ja tällä hetkellä työtön. Joudun nyt lainaamaan sekä vanhemmiltani että mummoltani rahaa kunnes löydän töitä. Ja silti käyn kavereiden kanssa baarissa tai leffassa, joskus kahvilla tai muuten kylässä. Voithan itse arkena ehdottaa jos voisit tulla kylään tai kutsua itse kavereitasi teille.
Voit ihan hyvin käydä silloin tällöin baareissa tai leffassa. Baareissa ei tarvitse juoda kuin sieni, vaan voi ottaa ihan muutaman drinksun ja se siitä, tanssilattialle! Ja kyllä ajanviete kavereiden/ystävien kanssa on tärkeää elämässä.
Ei ystäviä sen takia hylätä, että he eivät elä samaa elämäntilannetta kuin sinä. Ja mikset tee silloin tällöin työkeikkaa? Vai meneekö aikaa opiskeluun? Eikö miehesi ole töissä missään?
Lapsiahan te kaikki vasta olette. Sinäkin vain 19 vuotias. Harvemmat vielä 18-20 vuotiaina miettivät mitään perheen perustamista ja häitä. Sä nyt vaan satut olemaan niitä muita kavereitasi vähän kypsempi.
Olen osa-aikatöissä ja mieheni on ollut työtön, mutta pääsi nyt onneksi pari viikkoa sitten lähihoitajan hommiin. Nyt pitäisi siis rahatilanteenkin helpottaa (: Ja ongelma tässä ei ole siis se, että vaadin kavereiltanikin samaa elämäntilannetta, kuin minulla VAAN haluaisin, että he YMMÄRTÄVÄT miksi en joskus voi tulla sinne leffaan tai miksi en tykkää käydä vain sovittamassa 100e maksavaa mekkoa huvin vuoksi...... Minä yritän ymmärtää heitä: kuuntelen hymyilevänä heidän juttujaan miehistä, bileistä ja vaatteista ja nauran tekonaurua, vaikka oikeasti ei voisi vähempää kiinnostaa ja tekisi mieli sanoa päin naamaa, kuinka lapsellisia juttuja heillä mielestäni on. Lähden myös heidän mukaansa kerran pari kuussa sinne yökerhoon ja häpeän silmät päästäni, kun kaverit hoipertelee liian pienissä mekoissa ja juovat itsensä kaatokänniin -.- Että yritän kyllä nähdä heitä ja olla heidän jutuissaan mukana, mutta ääh!