Typerin valhe.

Kuuroille korvilleni toitottavat nykyään olemassaoloaan seuranhakuilmoitukset, joissa koreilee muuan kaamea sana, jolle antamalleni tulkinnalle puolestaan on antanut kiistattoman vahvistuksen terveen maalaisjärjen mahdollistama induktiivinen päättelykyky.

Mitkä odotukset ovat mielestämme kohtuullisia loistavaa huumorintajuaan avoimesti kehuneen henkilön suhteen? Päällimmäisenä nousee ainakin minun mieleeni harvinaislaatuinen kyky saada kanssaihmiset hilpeälle tuulelle; sympaattinen olemus, aimo ripaus nasevaa sanavalmiutta ja synnynäinen lahja yhdistellä toisistaan irrallaan olevia assosiaatioita nauruhermoja kiusoitteleviksi kaksinaisuuksiksi. Sanalla sanoen siis kaikkea sitä, mikä tekee yksilön ulkonäkötekijöistä riippumatta äärimmäisen huomiotaherättäväksi ja puoleensavetäväksi.

Varsin huomionarvoista onkin se, ettei - ahkerana seuranhakuilmoitustenlukijana vetoan omakohtaisiin huomioihini - valtaosassa loistavaa huumorintajuaan avoimesti kehuneiden henkilöiden kirjoitusvirheitä täynnä olevissa sepustuksissa, oli tekijänä sitten mies tai nainen, yleensä tapaa pienintäkään ripettä nasevasta sanavalmiudesta saati kyvystä mielikuvituksen voimin leikitellä erinäisten assosiaatioiden muodostamilla hauskuuksilla. Sitä vastoin ilmoitetaan tämä omalle kohdalle sattunut siunaus yhtä platonisesti ja kliseemäisesti kuin autonmyynti-ilmoituksessa kulkuneuvon kiitettävä tila "huippuyksilönä". Samalla se myös, yhtä kuluneesti kuin rivien välistä kuultava sanonta helmistä ja sioista, lisätään toiseen kohdistuvan vaatimuslistan korostetuimmalle sijalle, ja - loistavan huumorintajun lopulliseksi vahvistukseksi - päätetään pisteetön lause silmää välkäyttävällä hymiöllä.

Olen elämäni aikana käynyt kymmenillä sokkotreffeillä, joista huomattavalla osalla kohtalo on suonut minulle ilon tutustua loistavan huumorintajun omaaviin neiteihin. Ensimmäinen oli nyrpeä ja ylimielinen, viihtyi huumorintajuttomassa seurassani puolen siiderin ajan. Toinen oli kutakuinkin samaa kaliiperia, tosin hän kaupallisen alan opiskelijana oivalsi tarjoamani teen loppuunjuomisen taloudellisen kannattavuuden. Kolmas humoristi olikin sitten aivan omaa luokkaansa. Tavatessamme hän ei suostunut kättelemään, moikkasi vain pääni ohitse vilkuillen, ja kahvilassa hän hetkeä myöhemmin, kaiketi loistavan huumorintajunsa innostamana, otti kasvoilleen petolinnun persettä muistuttaneen ilmeen. Epäselväksi kylläkin jäi, oliko mielialan heijastuman tarkoitus ilmentää autuasta Jeesus-hymyä vai saatanallista kuolemanirvistystä, mutta näyn veret seisauttavaa vaikutusta tuskin voi ylikorostaa.

Käsitykseni huumorintajuaan kehuvien luonteenlaadusta onkin lukuisten - tosin yleistävien - kokemusten myötä alkanut muistuttaa tilannetta, jossa aloitteleva kirjailija (Marketta Rentola/Kirjoita hyvin), jonka aiempia saavutuksia ovat kaksi julkaistua kirjaa, seuraavaksi ryhtyy raapustamaan kirjoitusopasta, jonka perimmäiseksi opetukseksi ei lopulta jää muu, kuin että osaava tekee, kun taas ei-osaava joko opettaa ja/tai kertomalla vakuuttaa osaavansa.