.. että tulin jätetyksi lauantaina, viestillä.
Yhdeksän vuoden jälkeen yhteinen elämä ja asuminen päättyi noin vain. Olen kuulemma maailman ihanin ihminen ja paras mies jota voi kuvitella. Mutta kuitenkin viestissä oli tämä lopussa: "en vain voi olla enää kanssasii, koska ansaitset parempaa kuin minä.."
Mitä tuokin sitten tarkoittaa? Tai onko sillä edes väliä..? Miten yhdeksän vuotta yhteistä elämää heitetään hukkaan yksipuolisella päätöksellä?! En siis tarkoita, etteikö kaikilla olisi oikeus päättää mitä tekee, vaan sitä että miten tuollainen päätös tehdään niin monen vuoden jälkeen viestillä.. kun aiemmin olemme voineet aina puhua kaikista asioista suoraan.
Tietysti noin monen vuoden jälkeen on välillä aikoja kun on "arkea", mutta eikö ihmisillä ole ollenkaan enää sellaista sitkeyttä, että arjenkin läpi voidaan elää, kun ylä- ja alamäkiä mahtuu pitkiin suhteisiin muutenkin?
Kun tuo arki, on ainoa mitä oikeasti pystyn lopulta keksimään eron syyksi, kun kuitenkin aina tuntuu, että jokapuolelta toitotetaan kuinka koko ajan pitää olla jotain uutta ja jännää sekä ihmeellistä. Eikö kuitenkin se turvallisuus, rakkaus ja jopa niiden arkisten asioiden hyvistä puolista nauttiminen kuitenkin ole myös tärkeää? Se että voi olla lähekkäin työpäivän jälkeen sohvalla, nauttia yhdessä tehty hyvä illallinen, rakastella, käydä yhdessä suihkussa ja nukahtaa rakas kainalossa? Viikonloppuisin sitten käykin elokuvissa, ravintolassa, teatterissa yms vaikka vain lenkillä yhdessä kun on aikaa enempi. Lomilla sitten ulkomaanmatkat.
Mutta jotenkin on vain tunne, että edes tuo ei riitä nykyään vaan joka päivä pitäisi olla joku suuri seikkailu ja elämä kuin elokuvissa?
Minulle itselle riittää vain rakkaus, läheisyys, uskollisuus ja myös jos nainen on samalla myös paras ystävä, se jonka kanssa olemme yhdessä "maailmaa vastaan" ja kumpikin saa olla oma itsensä, kaikissa meissä on pieniä "vikoja", eikä niitä minusta kuulu edes yrittää muokata pois, koska lopulta sitä sitten vain seurustelisi itsensä kanssa eikä toinen olisi edes se sama henkilö enää johon rakastui aikanaan.
Mutta nyt.. katkerana ja sieluun asti rikkinäisenä tajuan, että olen kolmekymppinen mies, joka on täysin yksin, asunnossa jossa oli ennen elämää ja rakkautta. Sattuu niin paljon, tunnustan että tuli vuodatettua miehisiä kyyneliä ensimmäistä kertaa sitten.. niin varmaan joutuu menemään jonnekin varhaisille teinivuosille. Itkin ja vuolaasti.
Kun tosiaan puoliso oli myös se paras ystävä samalla, niin menetin kaiken - siltä tuntuu. Samalla meni puoliso ja se ystävä, nyt ei ole ystävää jolle edes puhua asioista, kun ei tarvinnut ketään toista niin läheistä kun minulla oli hänet.
Tuska on ollut niin pahaa nyt pari päivää, että toivon kuoleman lopettavan sen.
Tiedän, että sanotaan ajan auttavan lopulta.. nyt ei juuri siltä tunntu. Olen juuri nyt maailman yksinäisin mies. Toivon, että olisi edes joku hyvä ystävä jolle voisi asiasta ja sen ympäriltä puhua, mutta ei ole.. Kauheaa kun tajuaa kuinka koko elämä on tavallaan pyörinyt toisen puoliskon ympärillä niin, ettei tälläisessä tilanteessa ole ketään. Kun työn perässä vaihtanut aikaan kaupunkia meistä molemmat, niin perhe ja vanhat kaverit jäivät ja vuosien aikana välit menivät hyvin etäisiksi.
Nyt klo 4.30 en saa unta, katsoin juuri ikkunasta ja muissa taloissa ei näy valoja tässä synkässä korttelissa, voisin yhtä hyvin olla koko universumissa yksin, siltä nyt tuntuu. Herätyskello soi puolentoista tunnin päästä, ajatus pelottaa jo että työviikko alkaa.
En tiedä miten tulen selviämään tästä järjissäni, kriittinen romahduksen piste tuntuu olevan niin lähellä. Rakkaus.. voiko sitä enää olla koskaan?
Yhdeksän vuoden jälkeen yhteinen elämä ja asuminen päättyi noin vain. Olen kuulemma maailman ihanin ihminen ja paras mies jota voi kuvitella. Mutta kuitenkin viestissä oli tämä lopussa: "en vain voi olla enää kanssasii, koska ansaitset parempaa kuin minä.."
Mitä tuokin sitten tarkoittaa? Tai onko sillä edes väliä..? Miten yhdeksän vuotta yhteistä elämää heitetään hukkaan yksipuolisella päätöksellä?! En siis tarkoita, etteikö kaikilla olisi oikeus päättää mitä tekee, vaan sitä että miten tuollainen päätös tehdään niin monen vuoden jälkeen viestillä.. kun aiemmin olemme voineet aina puhua kaikista asioista suoraan.
Tietysti noin monen vuoden jälkeen on välillä aikoja kun on "arkea", mutta eikö ihmisillä ole ollenkaan enää sellaista sitkeyttä, että arjenkin läpi voidaan elää, kun ylä- ja alamäkiä mahtuu pitkiin suhteisiin muutenkin?
Kun tuo arki, on ainoa mitä oikeasti pystyn lopulta keksimään eron syyksi, kun kuitenkin aina tuntuu, että jokapuolelta toitotetaan kuinka koko ajan pitää olla jotain uutta ja jännää sekä ihmeellistä. Eikö kuitenkin se turvallisuus, rakkaus ja jopa niiden arkisten asioiden hyvistä puolista nauttiminen kuitenkin ole myös tärkeää? Se että voi olla lähekkäin työpäivän jälkeen sohvalla, nauttia yhdessä tehty hyvä illallinen, rakastella, käydä yhdessä suihkussa ja nukahtaa rakas kainalossa? Viikonloppuisin sitten käykin elokuvissa, ravintolassa, teatterissa yms vaikka vain lenkillä yhdessä kun on aikaa enempi. Lomilla sitten ulkomaanmatkat.
Mutta jotenkin on vain tunne, että edes tuo ei riitä nykyään vaan joka päivä pitäisi olla joku suuri seikkailu ja elämä kuin elokuvissa?
Minulle itselle riittää vain rakkaus, läheisyys, uskollisuus ja myös jos nainen on samalla myös paras ystävä, se jonka kanssa olemme yhdessä "maailmaa vastaan" ja kumpikin saa olla oma itsensä, kaikissa meissä on pieniä "vikoja", eikä niitä minusta kuulu edes yrittää muokata pois, koska lopulta sitä sitten vain seurustelisi itsensä kanssa eikä toinen olisi edes se sama henkilö enää johon rakastui aikanaan.
Mutta nyt.. katkerana ja sieluun asti rikkinäisenä tajuan, että olen kolmekymppinen mies, joka on täysin yksin, asunnossa jossa oli ennen elämää ja rakkautta. Sattuu niin paljon, tunnustan että tuli vuodatettua miehisiä kyyneliä ensimmäistä kertaa sitten.. niin varmaan joutuu menemään jonnekin varhaisille teinivuosille. Itkin ja vuolaasti.
Kun tosiaan puoliso oli myös se paras ystävä samalla, niin menetin kaiken - siltä tuntuu. Samalla meni puoliso ja se ystävä, nyt ei ole ystävää jolle edes puhua asioista, kun ei tarvinnut ketään toista niin läheistä kun minulla oli hänet.
Tuska on ollut niin pahaa nyt pari päivää, että toivon kuoleman lopettavan sen.
Tiedän, että sanotaan ajan auttavan lopulta.. nyt ei juuri siltä tunntu. Olen juuri nyt maailman yksinäisin mies. Toivon, että olisi edes joku hyvä ystävä jolle voisi asiasta ja sen ympäriltä puhua, mutta ei ole.. Kauheaa kun tajuaa kuinka koko elämä on tavallaan pyörinyt toisen puoliskon ympärillä niin, ettei tälläisessä tilanteessa ole ketään. Kun työn perässä vaihtanut aikaan kaupunkia meistä molemmat, niin perhe ja vanhat kaverit jäivät ja vuosien aikana välit menivät hyvin etäisiksi.
Nyt klo 4.30 en saa unta, katsoin juuri ikkunasta ja muissa taloissa ei näy valoja tässä synkässä korttelissa, voisin yhtä hyvin olla koko universumissa yksin, siltä nyt tuntuu. Herätyskello soi puolentoista tunnin päästä, ajatus pelottaa jo että työviikko alkaa.
En tiedä miten tulen selviämään tästä järjissäni, kriittinen romahduksen piste tuntuu olevan niin lähellä. Rakkaus.. voiko sitä enää olla koskaan?
Vastaukset 30
Vanhimmat
Tulet selviämään järjissäsi...
http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/aiheet/tietopaketit/kesaterveys/rakastumisen_kemiaa
Rakkaus on vain kemiaa...kannattaa lukea tuon linkin sisältö.
Hän petti sinut ja se koskee. Käännä katseesi tulevaan, älä menneisyyteen. Keskity työhösi, se vie ajatukset pois parisuhteen päättymisestä. Entinen on mennyt, tulevaisuutesi on nyt tärkeämpää.
Käännä elämäsi kirjassa uusi puhdas sivu tai aloita vaikka kokonaan uusi kirja. Elämällä on sinulle vielä paljon hyvää ja kaunista tarjottavana, sitä mitä et ole vielä tiedä olevan olemassakaan. Olet kasvanut ihmisenä tuon ajan verran ja arvostat oikeita asioita. Sinusta saa joku vielä hyvä aviomiehen.
jep todennäköisesti on löytänyt uuden miehen
"mutta eikö ihmisillä ole ollenkaan enää sellaista sitkeyttä, että arjenkin läpi voidaan elää, kun ylä- ja alamäkiä mahtuu pitkiin suhteisiin muutenkin?"
hyvin monessa tapauksessa - ei
" Kun tosiaan puoliso oli myös se paras ystävä samalla, niin menetin kaiken - siltä tuntuu. Samalla meni puoliso ja se ystävä, nyt ei ole ystävää jolle edes puhua asioista, kun ei tarvinnut ketään toista niin läheistä kun minulla oli hänet."
tuossa te menittekin metsään - kyllä sitä omaakin elämää pitää olla, ei se ole hyväksi roikkua 24/7 toisessa kiinni. omia kavereita pitää olla ja myöskin niitä omia menoja!
lifemocker, ei oltu todellakaan 24/7 roikkumassa toisissamme ja oli muuta elämääkin runsaasti, mutta todellisia ystäviä joihin on 100% luottamus on muutenkin vähän kaiketi kaikilla ihmisillä, saati sitten sen yhden lisäksi vielä useampi jotka olisi samalla aaltopituudella asioista (tai ainakin luuli niin olevan..).
Mutta tosiaan, moista tietysti epäillyt kun ei tuo arki nyt itsestään riitä. Kun on kaikilla niillä kavereilla (työn puolesta tutut) mennyt parisuhteet, on yleensä ollut vähintään joku ihastus taustalla vaikkei nyt vielä itse pettämistä. Eli jotain "jännempää" kuin arki on löytynyt, ja sitten pitääkin ottaa ero jotta voi toteuttaa kliimaksin ja uuden suhteen alkuhuuman. Noinhan se turhan usein menee. Ihmiset lienee koukussa siihen alkuhuuman tunteeseen ja kun se on nykyisestä suhteesta ja laimennut kaikeksi "turvalliseksi", niin sitten se usein nykyään kai kääntyy ihmisten päässä turvallisen sijaan "tylsäksi".
Varma en voi olla, enkä oikeastaan haluakaan. Luulisin, että monessa parisuhteessa koetaan ihastumisia, mutta siinä se sitten luonteenvahvuus punnitaan, että tajuaako sen faktan, että jos on hyvä suhde jo nyt, niin sen uudenkin alkuhuuma katoaa kyllä ja vasta sitten tajuaa mitä menetti jos muuten aiemmassa suhteessa oli kaikki hyvin tai paremmin kuin uudessa suhteessa kun siinä arki koittaa sitten.
Tai sitten vaan hakeutuu aina uuteen suhteeseen kun alkuhuuma katoa, se nyt taitaa olla se nykytrendi. Itse vaan olen sen verran parantumaton romantikko ja "vanhan koulukunnan mies", että olen aina halunnut suhteen, jossa ollaan tosiaan yhdessä ihan siihen asti kun kuolema tulee väliin. Siihen asti elää hyvä ja rakkauden täyttämä elämä, vanheta tyylikkäästi yhdessä ja ottaa sekin huumorilla kun alkaa niitä kahvipaketteja aikanaan hakea alennuskupongeilla yhdessä.
Onko nyt oikeasti niin, että kaiken pitää olla jopa yli sen täydellisen, että suhde voi kestää näinä päivinä "loppuun asti"?
Ja tiedän, rakkaus on osaltaan kemiaa. Mutta minusta se on sen tunteen (tuskan ja nautinnon..) lisäksi myös luonnetta vaativaa, että pystyy sitoutumaan olemaan lojaali ja panostamaan suhteeseen. Dr Phil ja muut psykiatrit aina toitottaa sitä "pitkä suhde vaatii kovaa työtä välillä.." ja noinhan se on, itse olen aina panostanut suhteeseen, ruokkinut kiihkon liekkiä monin tavoin ja pyrkinyt myös siihen arkeen tuomaan kuitenkin vaihtelua. Mutten ilmeisesti tarpeeksi. Mutta se kai se ongelma.. monelle vain mikään ei riitä?
Jotenkin vaan tämä olo on nyt juuri sellainen, että tuntuu kuin toivoa ei ole oikeasti. Tuska on liian lähellä ja henkilökohtaista, että pystyisi analysoimaan sitä järkevästi. Ja kun ei pysty siihen ja kaikki kysymykset on auki, niin kai tännekin kirjoittelu on tavallaan turhaa. Mutta jotenkin terapeuttista se silti ehkä on.. kun saa ajatukset kirjoitettua niin kai sitä työstää kuitenkin tilannetta eteenpäin. Ja ainakin tämä on sen myötä todellista, eikä vain unta. Kun muuten vain tuijottelen tyhjään. Yksinäisyys on pahin. Ei sitä töissäkään tullut avauduttua kenellekään. Siellä on sellainen meininki muutenkin, että jos heikkoutta näyttää niin sinut pelataan huonompaan asemaan nopeasti.
Varmaan tarvitsee nyt päiväunet, töistä tuli lähdettyä tuntia aikaisemmin, mutta onneksi on noita tunteja tehnyt sisään viikon verran muutenkin, joten nyt voi sitten edes olla lyhyempiä päiviä.
Päivä 3. sinkkuna.. ei ole elämä yhtä seikkailua tässä kohtaa. Ei sitten ollenkaan.
ja lässyn lässynläätä, pelkkää satuilua ja keksittyä juttua tämäkin. Hyvä tarinan kertoja satusetä seppo jaksaa vääntää näitä samoja "minut jätettiin" ja "olen niin yksinäinen"-juttuja joka helv...tin palstalle.
On kyllä minulta ainoa kerta kun olen elämästäni mihinkään foorumille avautunut. Yleensä koko tämän foorumin juttuja lukenut itse hyvin skeptisenä ja onhan selvää, että moni juttu täällä on ihan selkeitä provoja yms trollailua, mutta kiitän "mahtavasta" palautteesta.
Ja odottelinkin, että koska tulee näitä trollailuja vastauksena.. Jos sinun oma elämä on ihan loistavasti kaikin puolin, miksi edes luet tätä palstaa ja kommentoit "satusetien" viestejä? On sullakin sitten elämässä aikaa käyttää moiseen rakentavaan toimintaan, upeaa.
Toivon, että kaikki olisikin vain keksittyä, tai unta tai jotain epätodellista. Mutta karua totuutta se vain on. En kaipaa sulta sääliä tai hyväksyntää, itselleni tätä kirjoitan, jotta pysyisi järjissään.. se lienee koko foorumin tämän osion syvin tarkoitus?
Kyllä sinä selviät vaikka nyt tuntuu ettei selviä.Etkö huomannut naisessasi mitään merkkejä että olisi ollut tyytymätön parisuhteeseen?Onko mahdollisesti jokin kolmas osapuoli kuvioissa? Neuvosin hakemaan apua vaikka psykologilta-ulkopuoliselle jolle voisit puhua.lä jää yksin.Älä jähmety kotiisi..toivon että sinulla olisi miespuolisia kavereita joiden kanssa käydä vaikka syömässä tms..Tsemppiä vaan sinulle! Elämä on kaikilla vaihtelevaa,,
Hae apua jos tuntuu ettet jaksa. Terveyskeskus tarjoaa sellaista jokaiselle.
Katri Helena totesi hyvin: Eron jälkeen on kuin amputoitu olo.
Voimia!
Todella hyvin samaistuttavaa tekstiä lähes kaikilta osin. Sillä erolla, että oma reilun 10 vuoden yhteinen taival vaimoni kanssa päättyi pari kuukautta sitten. Ja me todella keskustelimme valtavasti asioista. Mutta muuten tunteet tuosta kaikesta ovat niin tuttuja.
Minäkin kuulemma olen niin mahtava mies ja ansaitsen jotain paljon parempaa. Ymmärrän asiaa nyt jo jonkin verran. Kun kumppani ei enää tosissaan rakasta, niin eipä sitä voi itse pakottaakaan.
En itse voi verrata kokemaani tuskaa mihinkään kokemaani elämässäni. Se käsittämätön repivä tuska on niin voimakas, ettei iso mies pysty kuin itkemään lohduttomasti. Kun itsestä revitään pois jotain hyvin olennaista. Minäkin menetin rakastettuni ja parhaan ystäväni, jonka kanssa oli ollut hyvä olla. Arki oli hienoa ja seksuaalisesti sovimme erittäin hyvin yhteen. Toki kriisejäkin mahtui mukaan pitkään suhteeseen, mutta aina niistä selvittiin ja aurinko paistoi taas. Mutta jokin voimakas kaipuu vapauteen ja kokemaan suuria tunteita tuntuu tulevan monillekin nuorena sitoutuneille kolmenkympin paikkeilla. Tiedän itsekin lähipiiristäni monia (lähinnä naisia), jotka ovat tässä vaiheessa etsineet jotain uutta todella voimakkaasti oman suhteensa ulkopuolelta. Osan suhteet ovat sen kestäneet. Osan eivät. Kai se on jonkin sortin identiteettikriisi, jossa mietitään mitä elämältä vielä halutaan. Ja siinä myllerryksessä häviävät tunteetkin omaa kumppania kohtaan.
Epätietoisuus on varmasti todella vaikeaa. Toivottavasti pystytte käymään läpi keskenänne asioita kunnolla läpi ja kumppanisi pystyisi kertomaan sinulle, miksi on päätöksensä tehnyt. On hän vähintään sen velkaa, etenkin noin pitkän suhteen jälkeen. Ja ehdottomasti on hyvä, että purat tuntojasi tänne. Koita kuitenkin hakea myös keskusteluseuraa. Ammattiapu voi auttaa. Kokeile myös avautua jollekin ystävällesi. Voit yllättyä, kuinka hyvin he voivat tukea sinua prosessissasi. Itsellä onneksi on löytynyt ihmisiä ympäriltä niin suvusta kuin ystävistä, joihin on voinut tukeutua.
Erinomainen kirja kuvaamaan eron jälkeisiä tunteita ja elämän jälleenrakentamista on muuten Bruce Fisherin Jälleenrakennus. Olen itse saanut siitä todella paljon. Pikkuhiljaa päivä päivältä elämä rupeaa näyttäytymään paremmalta. Kyllä mullakin on vielä matkaa kuljettavana, mutta paljon paremmalta jo tuntuu.
Tsemppiä sinulle, koita nyt keskittyä itseesi ja hommaa apua.
Kuusi päivää ja pitkää yötä takana, vai onko siitä vasta viisi..? No joka tapauksessa perjantain puolella ollaan ja tulossa on ensimmäinen viikonloppuni sinkkuna..
Mitähän sitä tekisi?
Kotiin en yksin jää, on meinaan arki kyllä ollut niin tyhjää yksin täällä asunnossa. Työn lisäksi juuri tehnyt muuta kuin tuijottanut tyhjään ja kuunnellut musaa paljon. En tiedä (koputan puuta..), mutta tuntuu ehkä prosentin verran paremmalta nyt kuin vielä pari päivää sitten. Itseanalyysia paljon, sekä sisua oli kai juuri ja juuri tarpeeksi kun oli mennä yli sen murtumispisteen.
Kaipuu ja tuska ei ole kadonnut mihinkään, mutta niiden rinnalle on hiipinyt se tunne, että tämä on tosiasia nyt jota ei voi vältellä, mutta joka on vain kestettävä ja siitä päästävä ohitse. Ja parasta on, että tiedän pääseväni, lopulta.
Kumma kyllä, tavallaan tämän foorumin lukeminen auttoi hieman, kun samanlaiset tarinat sai asiaan hieman perspektiiviä. Jokaisen meidän omassa maailmassa se todellisuus on sellainen, että se oma rakkaus on se universumin suurin rakkaustarina.. ja kun se päättyy, niin tuntuu että kaikki päättyy. Siitä kyllä tietää, että pystyy tosissaan rakastamaan täysillä, joten onhan siinä hyvääkin, että tälläinen tuska tulee siitä.
Olen nyt pyrkinyt tämän (eilisen) päivän työstämään ajatusta itselleni, että ehkäpä.. tässä on jotain hyvääkin lopulta? Selvästikään tuo ei kaiken 9 vuoden jälkeen ollut se maailman suurin rakkaustarina kenellekään muulle kuin minulle itselleni omassa todellisuudessani.. Ehkä on mahdollista löytää jotakin suurempaa, tai jos ei, niin kuitenkin olla tässä omassa todellisuudessani jokin päivä taas kuitenkin onnellinen, yksin tai kaksin?
Minulla on kuitenkin tarjota paljon, sekä itselleni, että mahdolliselle uudelle parisuhteelle jokin päivä. Se tulee viemään aikaa, eikä ole hyvä hoppuillakaan sen suhteen. Mutta se nyt sitten aikanaan, enhän enää edes osaa sinkkuilua varmaan, kun yhdeksän vuotta ollut poissa siitä "pelistä", eikä se varmaan helpompaa ole kuin melkein kymmenen vuotta sitten?
Aloittaja (ja miksei muutkin samassa tilanteessa olevat):
Ajattele niin, että sinun piti nyt joutua eroamaan, jotta olet vapaa ja aikanaan henkisesti valmis sille seuraavalle kumppanillesi sitten, kun hän osuu tiellesi. Ajattele niin, että kaikella on tarkoituksensa.
Ja vielä, raadollista, tiedän, mutta aika harva meistä nykyään elää vuosikymmeniä saman kumppanin kanssa. Pitkäaikaisiakin kumppaneitakin mahtuu elämään nykyään useita.
Tuo suru ja shokkikin kestää aikansa... Toivut siitä ja olet sitten vahvempi. Kirjoitat hyvin.. Mä ite oon just samanmittasessa parisuhteessa ihanan miehen kanssa.. Mietin juuri, että mahtaako hänelle riittää loppuelämäksi tämä tavallinen arki.. Ollaan menossa naimisiin.. Oon ite elämässäni pettynytkin ja kun kaikessa mediassa ja ihmisetkin hehkutaa, että pitää elää ja kokea ja koko ajan pitää olla huippua.. Olen ite tyytyväinen elämääni, se onni on tässä ja nyt ja just tänään. Miten voi luottaa, että se riittää toisellekin? Mutta ehkä näitä ei kannata miettiä.. Pelkään vaan, että vähemmän seikkailleelle miehelleni tulee kohta viidenkympinvillitys.. Mut kai joitakin on miehissä ja naisissa, jotka arvostaa tuttuutta, turvallisuutta ja alkuhuumasta kasvanutta kiintymysrakkautta.. Mekin ollaan kai kumpikin toistemme parhaat kaverit.. Vaikka muitakin ihmissuhteita on..
Voimia sulle aloittaja! Ihan arkikin on alussa niin vaikeeta kun tunteet pyrkii pintaan ja kaikesta tulee mieleen ex-kumppani ja yhteiset hetket.. 9v on kuitenkin tosi pitkä aika..
Vi.tutuksen multihuipennus on menossa. Yritä olla vaan itseksesi ja ota vaikka vähän viinaa, se kyllä auttaa. Myös sopivassa suhteessa voi viinan korvata jollain kevyellä huu.meella. Älä välitä mistään tai kenestäkään, ei sulle kukaan enää kotiisi voi tulla v.ittuilemaan. Tee vaikka sitten joku kiva reissu jos rahallisesti mahdollista.
Voimia tässä tarvitaan. Mun mies/paras ystävä jätti minut ja lapset pari viikkoa sitten, eli tiedän aika hyvin tunteitasi. Hienosti kirjoittelet ja on hyvä että pystyt edes kirjottaan tänne jos et kenellekään pysty puhumaan.
Suru tosiaan muuttaa muotoaan tässä alussa ja tunteet aikamoista vuoristorataa heittää. Yrittää vaan ymmärtää tätä koko asiaa ja pakosta suunnitella tulevaa.
Outoa on ajatella itseään sinkuksi näiden n.20 vuoden jälkeen, mutta katsotaan nyt kuinka ajatukset saa kasattua ja mitä tulee tapahtumaan.
Kiitokset sinulle ja muillekin, jotka ovat kannustavia kommentteja laittaneet, sekä omia tilanteita myös. Ne kun juuri tuovat sitä perspektiiviä tapahtuneelle, eli en ole yksin (tai no kyllähän siltä tuntuu yhä, mutta siis kuten kirjoitin aiemmin on tämä vahvistanut omalta osaltaan oloa, kun murtuu niitä illuusioita siitä mitä luuli olevan).
Hyvinkin terapeuttista siis, kun ei ole tosiaan ketään "livenä" sellaista jonka kanssa kunnolla voisi asioista jutella. Surullista siis sinällään.. sen päätinkin korjata nyt ensimmäiseksi, eli pitää yrittää jotenkin saada edes muutama sellainen ystävä, jolle uskoutua elämässä kaikesta, jonka kanssa voi molemminpuolin luottamuksellisesti jakaa asioita ja saada neuvoja/mielipiteitä vaihdettua rakkauden ja tunteiden vaikeasta maailmasta, sekä miksei kaikesta muustakin.
10. päivä sinkkuna, tänään tuli haettua kaupasta vihdoin kaappien täydeltä ruokaa ja muuta tarpeellista, tuli varmaan tuo edellinen viikko riuduttua aika nälässä kun ei ollut ruokahalua oikeastaan edes.. varmaan sen kerran päivässä pakon edessä söin. Mutta nyt yritän kokeilla, josko vaikka hyvä ruoka = parempi mieli kuten kliseisesti mainoksissa aina sanotaan. Ja onhan kokkailu kuitenkin aina mukavaa puuhaa, joten kokeilemaan mitä sitä saisi luotua..
Tuli vielä mieleen, kai sitä täältäkin voi saada (ainakin trollausposteja..) kaverin vaikkapa emailin muodossa kirjeenvaihtoon, joten jos jotain kiinnostaa niin laita sähköpostia osoitteeseen: [email protected]
Eli tuo minun nimimerkki ja suomi24.fi osoite siis.
Hei! Minun mies jätti minut 7 vuoden jälkeen ihastuttuaan töissä työkaveriinsa. En voi sanoa, että uutinen tuli täysin puskista, sillä olin huomannut jo muutoksia, mutta kyllä maailma romahti täysin hänen kertoessaan asiasta. Ihailen kykyäsi kirjoittaa noinkin jäsennellysti aloituksessasi ja voisin allekirjoittaa jokaisen sanan. Menetin myös erossa paitsi kumppanin, niin myös parhaan ystäväni.
Ohjeeni on, että puhu, puhu ja puhu. Minä puhuin kaikille ja kauan. Läheiset jaksaa kuunnella ihmeellisen kauan, vaikka sama juttu pyörisi jo sadatta kertaa. Suosittelen myös Fisher-eroseminaaria, sillä vertaiselle voi puhua täysin avoimesti ja kuulla samalla paitsi samanlaisia tuntemuksia niin myös erilaisia näkökulmia.
Erosta on nyt 9 kk ja pahin on takana. Elämä ei mene kuin eteenpäin, joten kannattaa lähteä tekemään asioita, joista nautit. Samalla toivottavasti tapaat ihmisiä ja löydät uusia tuttavia tai jopa ystäviä. Uutta suhdetta ei kuitenkaan kannattane aloittaa ennenkuin vanha on käsitelty, tai sitten tulee tiedostaa asian keskeneräisyys. Kukaan toinen ihminen ei voi tehdä sinua onnelliseksi, vaan jokaisen täytyy löytää onni ja tyytyväisyys omasta itsestään. Sopiva henkilö voi sitten aikanaan jakaa onnesi kanssasi ja rakentaa myös teidän yhteistä onnea.
Älä säikähdä muuttuvia tunteita, matka tulee olemaan melkoinen tunteiden rodeo. Hyvien päivien jälkeen saatat löytää itsesi pohjamudista, mutta sieltä ei pääse kuin ylöspäin. Aikanaan jalat kantaa, eikä kaatumisia enää tule.
Voimia!
Otan osaa. Tuo on kriittisin vaihe. Itse itkin ja heijailin kylpyammeessa ja kuvittelin, että pääsisi kaikesta eroon. Katselin myös maisemia parvekkeelta ja tuli mieleen juttuja ja sitten onneksi soitin ystävälleni ja pikkuhiljaa rauhoituin. Tuli vaihe, jolloin pakenin töihin ja harrastuksiin. Sitten sairastuin ja olin leikkauksessa. Tajusin, että oli pidettävä terveydestä huolta. Olin pitkän aikaa sisäisesti turtunut. Mikään ei tuntunut miltään. Surun jälkeen tulla agressiota. Olin todella vihainen. Viime keväänä uskaltauduin sattumien seurauksena suhteeseen. (parempi niin, etten pimahtanut totaalisesti...) Suhde on hiipunut, mutta muuten olen ok, että ei ole mieltä rasittavia ajatuksia. En ole kenellekään riippakivi eikä kenenkään tarvitse olla sitä minulle. Mielestäni rakkaus on ihana tunnetila, mutta rakkauden menettämisen tähden ei koskaan pidä lakata välittämästä itsestään. Elämä ei yhteen ihmiseen kaadu. En koe itseäni yksinäiseksi. Olen pohjamutia käynyt kaiken läpi, että so what ja nyt vaan eteenpäin. Sitä sanon sullekin, että älä jää maahan makaamaan. Ero tuntuu tosi pahalta, mutta eron jälkeen ihminen on aina vahvempi ja ei ota niin vakavasti näitä asioita. Tämä on vaan elämää.
Tänne ajauduin itse tänään sähköpostin saaneena. Ilmeisesti on helpompi lähettää viesti kuin kohdata tyttöystävänsä. Minäkin viestin mukaan ansaitsen jonkun joka voi antaa kaiken ajan maailmassa minulle. Eniten kuitenkin loukkaa juuri nämä ansaitset parempaa -kohdat.. niin vain kuvaa hyvin minunkin tunteita tällä hetkellä tuo kirjoitus...
Ihan oikein sulle! Niin valhetta tuo sinun itkuvirsi täällä! Sä joka petit sinun miestäsi ja se sinua, niin onko se rakkautta!!? Niin makaa kuin petaa! Ja TOIVON ETTÄ TULET NIIN KÄRSIMÄÄN! Olisiko sinun pitännyt olla rehellinen? Niin turha itkeä enään, kuin peli on menetetty!
Pystyn samaistumaan tunteisiisi lähes täysin... Mieheni jätti minut n. kuukausi sitten, toinen nainen on mukana kuvioissa jne...
Jo se, että mieheni teki päätöksen erosta yksipuolisesti sattuu. Hän ei kertonut missään vaiheessa minulle miettivänsä eroa tai että hänellä oli paha olla, itse olin mieltänyt että elämme vain vaikeaa vaihetta, kiireistä arkea pienen lapsen kanssa, mutta missään vaiheessa en ajatellut että ero olisi ratkaisu kaikkeen. Mies kuitenkin päätti toisin, otti uuden naisen jonka kanssa lähtee nyt rakentamaan uutta elämäänsä pikavauhtia.
Asiasta tekee erityisen raastavan se, että meillä on pieni lapsi kaiken keskellä. Oman suruni kestän kyllä jotenkuten, mutta se tuska jota tunnen lapseni puolesta on jotain niin suurta etten tiennyt sellaista tuskaa olevan olemassakaan.
Olen kuukauden päivät itkenyt tietämättä mitä teen seuraavaksi. Päivät vain seuraavat toisiaan ja tulevaisuus pelottaa... Vaikka tiedän, että aika auttaa ja olen pohjimmiltani selviytyjäluonne, tällä hetkellä ei todellakaan tunnu siltä. Mietin vain, miten mies pystyi heittämään kaiken yhdessä rakentamamme noin vain pois... En tule ehkä koskaan ymmärtämään...
Jaksamisia sinulle. Jos yhtään lohduttaa, et ole ainoa rakkaudessa pettynyt. Kuulostat sellaiselta mieheltä, joka kyllä löytää uuden rakkauden kun on sen aika. Suru täytyy kuitenkin käydä ensin läpi ja se ei ole helppoa... Siitä selviää kuitenkin sattuu se miten paljon tahansa.
Itse olen ollut juurikin samanlaisessa tilanteessa vuosia sitten. Erotuksena se, että suhde ei ollut aivan noin pitkä, mutta vastapainoksi päättyi paljon surkeammin. Sain osakseni petoksia, valheita ja pettämisiä noin tiivistettynä ja todistin ikäväkseni kun muutuin täydeksi ilmaksi ja ihmiseksi jonka voi polkea täysin maahan halutessaan. Tuntui kauhealta kun aiemmin rakastamani nainen jopa tieten tahtoen tahtoi minua satuttaa, varsinkin kun en mitään erikoista syytä ollut tällaiseen antanut.
Olin pitkään täysin maassa, ensimmäiset pari viikkoa taisi mennä lähes tulkoon ilman yöunia. Laihduin täydeksi riu'uksi, ryvin itsesäälissä sekä maailman epäoikeudenmukaisuudessa ja kaikki asiat jäi täysin hoitamatta.
Jälkeenpäin sen sijaan, että olisin saanut sympatiaa ja sitä hakenut olisi enemmänkin ollut herätyskellojen paikka. Jonkun olisi pitänyt ottaa kunnolla kiinni ja ravistella ja sanoa että se sääliminen loppuu nyt ja tähän pisteeseen ja on aika mennä rohkeasti eteenpäin.
Vaikket sitä ehkä nyt vielä uskokaan niin kyllä niitä naisia tänne mahtuu, luultavasti tulet vielä kohtaamaan monta ja eiköhän se sydän vielä särjy uudelleenkin kerran tai parikin. Se on elämää vaan se ja lähestulkoon kaikki sen on kokeneet. Ainakin itsellä on sielussa arpia ja arvelen, että ne ovat "tarpeellisia" kasvukokemuksia mieheksi kasvamisessa.
Oman olon paranemista tosin voit helpottaa, mikä samalla johtaa uuden suhteen aloittamistodennäköisyyden moninkertaistumiseen. Tee itsellesi palvelus ja rakenna itsestäsi pelastustie 2.0
Olet työssäkäyvä ihminen, keskity siihen että teet sen kunnolla ja parhaasi mukaan. Kavereita ei ole? No niitä ei kotona lorvimalla synnykään. Hanki harrastuksia ja urheile, avaa oma mielesi ja juttele tuntemattomille, ota kontaktia. Itsellä ei ollut kavereita myöskään, hain alkosta muutaman pullon viinaksia ja löin naapurin juttusille ja kappas niitä tuli tusina. Jollei ole sopivaa naapuria tähän tarkoitukseen niin lyöttäydy baariin, etsi se samanlainen kaveri kuin sinä sieltä yksinään nurkkapöydästä ja tarjoa sille vaikka kalja.
Opettele pitämään hauskaa ja rakastamaan itseäsi. Opettele vaikka soittamaan jotain instrumenttia tai aloita uusi urheiluharrastus tai maalaa vaikka tauluja. Tee jotain uskaliasta ja villiä. Jotain mielenkiintoista joka on aina jäänyt tekemättä.
Mieluiten kuitenkin jotain sosiaalista jossa tapaat muitakin ihmisiä. Löydä jotakin mistä nautit elämässä, ei se yhden suhteen kaatuminen suhun vaikuta millään lailla, jollet sen itse anna vaikuttaa.
Loppujen lopuksi kun saavutat sen pisteen, että olet jälleen positiivinen ihminen niin levität ympärillesi positiivista auraa ja tämä ei jää kanssaihmisiltä huomaamatta ja efekti sen kuin voimistuu. Sitä ennen laitat sen pienen pienen lumipallon pyörimään ihan itse, vaikka se ylivoimaiselta voisi tuntuakin. Askel kerrallaan, tänään vähän - huomenna lisää.
Ja ensi kerralla älä tee sitä virhettä, että tekisit puolisostasi myös parhaan ystäväsi. Toki asioista täytyy ja pitääkin pystyä puhumaan ja niin edespäin, mutta vertaistukea on paras vain hakea miespuolisilta kavereilta. Uskalla olla mies, äläkä anna asioissa liian herkästi periksi. Jos luulet että konfliktejä välttelemällä päästään paremmin parisuhteessa eteenpäin niin näin ei asia ole. Itse uskon vakaasti että suhteessa pitää olla mies ja nainen, eikä mikään ikuisen rakkauden muovaama utopistinen yksikkö muodostuneena kahdesta ihmisestä.
Säilyy paremmin se jännitys ja kipinä siinä suhteessakin, jos välillä vähän astioitakin lentelee eikä johda niin herkästi siihen että on vain kaksi kaverusta saman katon alla. Ja lisäksi usko tai älä, mutta naisille on suuri turn off mikäli olet täysin heistä riippuvainen.
Ai niin joo. Viestistäsi ei käy ilmi, minkälaista yhteyttä pidät tähän exään. Joten annan vielä muutamia yleispäteviä neuvoja.
Kerää kuva-albumit ja piilota ne tai tuhoa sekä muut vastaavat liikaa muistoja sisällään pitävät esineet. Heitä jorpakkoon enkeliset kahvipurkit tai muut vastaavat naiselliset koristeet kämpästä ja osta uusia omaan makuun sopivampia tilalle. Vaikutat tunteelliselta tyypiltä, joten olen melko varma että pyrit säästämään tai kunnioittamaan tämmöisiä yhteisen taipaleen aikana hankittuja esineitä. Älä ihmeessä tee sitä virhettä.
Lopeta yhteydenpito kaikilta osin, mikä ei aivan pakko ole esimerkiksi omaisuudenjaon osalta ja pyri tekemään mahdollinen omaisuudenjako nopeasti. Älä edes ajattele mahdollista yhteenpaluuta, älä mieti missä ja kenen kanssa exäsi viettää aikaansa. Jos tutkit esimerkiksi hänen facebook sivujaan tai muuta vastaavia, niin irtisano hänet kavereistasi ja blokkaa sitten koko ihminen. Älä soittele ja kysele kuulumisia. Exäsihän se sieltä lähti, joten soitelkoot itse tai ottakoot yhteyttä jos ikävä tulee. Vastaa sitten tai ole vastaamatta oman fiiliksen mukaan, ota ylpeytesi takaisin.
Ja niin. Ilmeisesti olet tuommoista uskollista tyyppiä joka kaiken lisäksi oli tähän exään vielä rakastunut. Oletan siis, että tunnet melkoista syyllisyyttä pään sisällä mikäli jokin juttu on johtamassa johonkin pidemmälle jonkin toisen naisen kanssa. Ainakin näin kävi itselleni aikoinaan. Paras tapa päästä tuosta eroon on tosiaan lopettaa se yhteydenpito vanhaan eksään ja jatkaa muiden naisten tapailua ja näille juttelemista. Yritä parhaasi mukaan ymmärtää ettet loppujen lopuksi kovinkaan paljon menettänyt tuon suhteen päättyessä, se ei ollut se sun elämäsi rakkaus. Nyt on tilaisuus nauttia elämästä ja tehdä kaikenlaista villiäkin eikä vaan parkkeerata sohvan nurkkaan pe-ma akselille ja välillä käydä käsikkäin kävelyllä mätsäävissä verkkareissa.
Ennustan että mikäli toteutat nämäkin ohjeet mitkä olen tässä antanut ja jatkat samalla polulla niin tulet rakastumaan jo vuoden sisään uudelleen. Itse sain huomata jo 4kk eron jälkeen että olin ihastunut toiseen. Tätä naista en kyllä itselleni saanut, mutta kutkutti kyllä mukavasti sisältä kun luulin etten toiseen voisi rakastuakaan.
No niin, nyt kun on kulunut jo yli 5 kuukautta tapahtuneesta, niin voin vähän päivittää tilannetta.
Tuli hieman tapahtuneen jälkeen vähän vaihdettua maileja joidenkin "kohtalotovereiden" kanssa, kunnes päätin ottaa kunnolla irtioton ja lähdin pariksi kuukaudeksi reissailemaan ulkomaille. Joten sinne katosin siis jos jotkut jäi ihmettelemään, että vedinkö ranteet auki vai mitä tapahtui.. :D
Olin tuollaista matkaa suunnitellut jo muutenkin, mutta eihän tuollaista tule tehtyä jollei arki pysähdy jotenkin täysin, kuten nyt kävi. Otin siis lopputilin töistä ja lähdin säästöillä matkailemaan. Nyt siis jo uusi työpaikka on joten ei siinä mitään menettänyt.
Teki ihmeesti hyvää tuo ja nyt on kuin uudestaansyntynyt olo. Sekä jopa eläminen tuntuu taas elämisen arvoiselta. Tulee käytyä viihteellä ja tutustuttua uusiin ihmisiin. Kokemus vahvisti paljon ja toisaalta, olihan siinä suhteeseen menneessä ajassa paljon hyvää, vaikka tietenkin se silti yhä tuntuu "hukatulta ajalta", mutta ei se sitä ole oikeasti.
Silti vaikea jotenkin yhä ajatella uutta suhdetta, mutta niin se vaan on mentävä eteenpäin. Ja silti jotenkin tässähän on jo ihan kevättä rinnassa ja kesän näkee jo varsin houkuttelevana seikkailujen mahdollisuutena. Lähden festareille yms katselemaan mitä sitä voisi löytyä..
Niin ja jos joku tuoreeltaan eronnut (tai jo samassa tilanteessa oleva kuin minä) haluaa viestailla, niin voin itse nyt jakaa "viisautta" ja ajatuksia asiasta eteenpäin ja onhan se mukava saada uusia tuttavuuksia. Tässä sähköpostiosoitteeni: [email protected]
Uuden suhteen aloittamiseen menee aikaa. Kokemuksesta tiedän.
Minulle tuli samalla tavoin puskista avioeroni. Olimme olleet yhdessä peräti 13 vuotta...
Mieheni sairastui hypomaniaan ihastuttuaan työkaveriinsa... Oli aikamoista menoa ja loppui sitten kuin seinään viitisen vuotta sitten. Pahasti traumatisoituneena nuolin haavoja pitkään.
Sitten uskaltauduin uudelleen rakastumaan tuossa viime kesänä vihdoin. Mutta kuinkas kävikään - tämä mies olikin narsisti (ihan diagnoosilla) muiden mt-ongelmiensa muassa. Huolimata hänen(kin) ponnisteluistaan itsensä kanssa, pieleen meni. Suhde siis loppui ihan yhtä onnettomasti kuin avioliittoni. Ja ikävintä oli, että juuri kun olin alkanut luottaa hyvään ja onnelliseen ja toivonut tavallista arkielämää itselleni... Niin ei... Ja taas nuolen haavoja...
Olen mielestäni ihminen, joka olisi ansainnut perheen ja hyviä ihmissuhteita. Olen kiltti, mutten liian kiltti... Lapsia en välttämättä enää ehdi saada, vaikka olenkin hyvin terve ja näytän ehkä 10 vuotta nuoremmalta kuin olen. Miksi näin on käynyt?
Yhä jossain mieleni sopukassa pikkuisen uskallan toivoa ihmettä. Että jos jostakin minullekin löytyisi ihminen. Ainoa vaan, että vähänlaisesti ihmisiä tulee nähtyä - työ vie suuren osan ajasta, eikä baareja tule harrastettua.
Luin koko ketjun ja ihanaa, että olet saanut elämäniloasi jo takaisin! Itselläni tilanne se, että miehen puolelta avioeropaperit läksivät pari kuukautta sitten. Meillä kaksi lasta ja miehellä uusi nainen kuvioissa myös, ollut kaiketi osasyynä koko erohässäkkään. Tuntui kuin "matto olisi vedetty jalkojen alta". Jotain ennusmerkkejä huomasin kyllä jo aiemmin, mutta mies kielsi kaiken ja halusi itsekkin vielä yrittää. Jäi kiinni uudelleen ja tässä ollaan... Tunteet menee ylös ja alas itselläni, lähinnä siellä pohjamudissa ryvetään. Minulle ei lasten vuoksi onnistu tuo välien katkaiseminen, joten joudun tekemisissä ex:n kanssa olemaan vielä vuosia. Se on pahinta! Pitäisi kai alkaa tässä elämään itsekkin, mutta melko vaikeaa se on. Kun mikään ei huvta tai tunnu miltään. Lasten takia jaksan, jos heitä ei olisi en tiedä olisiko enää minuakaan. Ja muutaman ystävän tuella, onnekseni omistan kaksi todellista ystävää, jotka ovat jaksaneet minua ahdingossani tukea.
Jätin miesystäväni jota rakastin, juuri noilla sanoilla että hän ansaitsee parempaa.
Syy miksi jätin oli että koin että elämämme ei etene, en saa olla vapaa koska minulla on mies kotona odottamassa aina, hän antoi minun aina ymmärtää että hänellä on tylsää ja kurjaa ilman minua, minä kiirehdin tuotapikaa kotiin. Koin että tämä haittaa työhän ja opiskeluun keskittymistä, kun aina pitää ajatella häntä ja soittaa hänelle. Jos sovin etten soita, tunsin silti itseni huonoksi kun on kiire. Loputa koin että kumpikaan ei pääse elämässä minnekään kun hautaudumme toisiimme ja minulle tuli myös hänen veloistaan ja rahattomuudestaan pelkoja että hän on kanssani vain siksi, ettei pysty muuttamaan muualle. Hänellä oli myös nettipelaamis ongelma, hän pelasi rahoja netissä.
Hän tosin lopetti tämän harrastuksen, mutta koin että jos laitan tämän miehen kanssa omakotitalon ja lapsiperheen pystyyn, niin siinä tulee käymään niin että mies retkahtaa pelaamaan ja on vain ajankysymys milloin kaikki romahtaa kuitenkin, koska hänen pelaamattomuus oli myös minun varassa, koska minä olin käskenyt. Tietoisesti otin silti tämän riskin, ja pääsin pelostani yli. Mutta kun se pelko oli ohitse, se ei ole eron syy. Ainahan voi tehdä kompromsseja, miehellä on oma tilinsä ja hän voi pelata itsensä vaikka persaukiseksi, minä hoidan omat asiani. Tämäkään ei ollut asia miksi halusin erota, tosin epäluottamus alkuun saattoi nakertaa suhdetta.
Lisäksi, ei ollut sosiaalista verkostoa yhdessä, tämäkin ajoi hieman erilleen. Minua eikiinnostanut hänen kaverit ja häntä ei kiinnostanut minun kaverit.
Tai häntä siis kiinnosti kyllä, mutta ..
Ja kun suhde ei siis ollut menossa minnekään. Ei ole lapsia tulossa, ei mitään. En edes tiedä mistä hän haaveilee, hän vain aina sanoi että kunhan saamme vain olla yhdessä se riittää.
No minäkö sitten olen ainoa meistä jolla kiinnostaa mikään. Mitä jos minä vaikka sanon että muutetaan afrikkaan, hänkö lähtisi sinne vain koska minä sanon. Eikö hän itse halua mitään? Entä jos hän keksiikin sen mitä haluaa joskus 10 vuoden päästä..sitten ollaan koko ikä tehty vain mitä minä haluan.
Eron myötä selvinnee sekin, mitä molemmat haluaa elämältään, kun ei toinen sido että pitää olla yhdessä ja se on pääasia.
Kummankaan ei tarvitse vanhana katua.
se mikä erossa harmittaa kovasti, on seksuaalinen yhteensopivuus juurikin, en usko että koskaan myöskään löydän niin hyvää miestä joka hän on..osaa laittaa ruokaa, on romanttinen, on kaikkea sitä mitä naiset yleensä haaveilee.
Ja kyllä, ihastuin myös mieheen, mutta se oli ainoastaan kimmoke että nyt pääsen loikkaamaan suhteesta. Jos en olisi ihastunut toiseen hetkeksi, niin ei olisi vieläkään voimaa lähteä suhteesta ja jahkailisin olisin stressaantunut kun mietin näitä asioita, kohtelisin häntä huonosti. Koska ei asiasta voi puhua hänen kanssa, koska ei ole MITÄÄN mitä haluaisin hänessä muuttaa. Ei edes se pelaamistaipumus. Ei mitään vikaa, ei puutetta romantiikasta eikä kotitöistä tarvinnut tapella koskaan.
Niin miten voin yhdessä puhua miehen kanssa, kun ei ole mitään mitä hänen pitäisi muuttaa. Asia on pelkästään minun päätös. Tuskallisin päätös minkä olen koskaan tehnyt. Varmasti vielä vanhanakin toivon että hän olisi vapaa, kun elämämme on järjestyksessä olisi ihana tavata juuri hänet ja ottaa syliin..mutta luulen että hän menee elämässä eteenpäin ja niin kuuluukin. Jos hän jää minua odottamaan hän happanee, enkä huolisi häntä kuitenkaan. Sattuma tuo tielle sen mitä tuo, häntä ei enää ole minun elämässäni ja se repii sielun kappaleiksi. mutta tehty mikä tehty.
Nimimerkille "Jättänyt".. no tuo nyt on ihan hyvä syy tavallaan jättääkin kun ei elämä etene "molempia tyydyttävällä tavalla". Mutta eikö siinä sitten olisi voinut käyttää ihan muuta sanomaa eron syynä? Kuten esimerkiksi sitä juuri, että "Minulle tämä suhde ei enää etene halutulla tavalla..". Vaan tuo nyt on makuasia, eroaa sitten millä tahansa fraasilla, mutta siis tuo "sinä ansaitset jonkun paremman" vaan jättää kovin paljon kysymyksiä auki ja sen sijaan, että sitten osaisi esim seuraavassa suhteessa tehdä jotain asialle ettei taas kävisi samoin sitä vain jatkaa samanlaisena.. toki tietysti seuraavassa suhteessa se toinen osapuoli saattaa haluta juuri samoja asioita, mutta se nyt tietysti vaatii tuuria.
Vaikeita asioita nuo nyt on ja yksityiskohtia vain joihin helposti takertuu, kuten itse tein kun pitkään mietein missä asioissa tein väärin (tai mitä olisin voinut tehdä toisin). Mutta lopulta oli syy mikä tahansa, toinen joka tapauksessa halusi päättää suhteen, niin eipä sillä nyt niin väliä ole kun ei halunnut asioista keskustella tai hakea ratkaisua yhdessä.
Joten kohti tuntematonta nyt näin.
Ja onnea matkaan sinulle kuitenkin! :) Teit päätöksen ja nyt elät sen kanssa, niin kuin exäsikin varmasti, vaikka kyllä sekin saattaa nyt vaan pohtia pitkään että mitä teki väärin jos et sille siis asioista kertonut vaan vain tuon "ansaitset jotain parempaa" -setin heitit ja katosit sen elämästä. Mutta eiköhän sekin jatka aikanaan elämää. Kaikki haluaa eri asioita elämältä ja suhteelta, hyvin vaikeaa on löytää sellainen jonka kanssa 100% palikoista loksahtaa paikoilleen ilman mitään kompromisseja tai vaikeuksia/ongelmia.
Hyvää kevättä kaikille särkyneen sydämen omaaville! Sähköpostia saa laittaa yhä: [email protected]
Kiitos että vastasit, pelastustie.
Tuota totta puhuen kerroin hänelle suunnilleen kaiken muunkin mitä viestissäni kerroin tähän.
Eli aloitin sillä että ansaitset parempaa, ja kerroin että tarkoitan sillä sitä,
että hän ansaitsee parempaa kuin minun kipuiluni katsomisen, tai sen että hänen täytyis alkaa miettiä nyt näitä kaikkia asioita, joita minä mietin.
Samoten hän on ansainnut naisen, ja onnea silti, ja ansaitsee sen että koska haluan erota niin en ole hänen kanssa väkisin.
En sanonut kertaakaan, että minä en olisi hänelle tarpeeksi hyvä nainen, ja siten epäkunnioittanut hänen valintaansa.
Monta tuntia puhuin, eri päivinä, monena iltana kerroin vielä lisää mitä tarkoitin.
Mutta valitettavasti hän silti vain katsoi minua silmiin ja sanoi että rakastaa..
ikään kuin ei olisi kuullut sanaakaan siitä mitä sanoin, vaan yritti vedota tunteisiini etten raaskisi jättää häntä.
Oli todella vaikea ero kun piti muuttaa samalla, ja keskustella. Välillä en enää halunnut keskustella, alkoi niin pännimään se jatkuva komunikaation pula.
Samalla kerroin EN RAKASTA enää,..koska hän otti niin että jos jätän vaikka rakastan, niin meillä onkin siis mahdollisuus..
piti olla niin päättäväinen, ja se teki huonoa koska tottakai minä rakastin edelleen..koska mitä on rakkaus, Sitä että haluaa toiselle hyvää..
mutta sekin oli väärin sanottu, koska hänelle rakkaus tarkoittaa että ollaan yhdessä.
Siksi oli lopulta pakko vaan sanoa, että en rakasta sua, ei tästä tule mitään , mee suunnilleen helvettiin..
koska vaikka kuika yritin selittää, hän ei pystynyt kunnolla kuuntelemaan.
Mutta ..ehkä hän myöhemmin muistaa sanani, kun on toipunut paremmin erosta, ja ottaa ne vahvistuksena että asiat ovat silti hyvin.
Ei ne asiat tosin mitä hän halusi, että asuisimme samankaton alla ja tilanne jatkuisi. Mutta muita asioita tulee tilalle, ja menneisyyttä ei tarvitse myöskään katua, koska hän ei tehnyt mitään oikeasti väärin. Me vain olimme väärät siihen suhteeseen nyt.
Toinen vaikeus on, että koska oikeasti pidän hänestä sellaisena kun on.
Enkä halua muuttaa häntä siinä missä vaiheessa hän on elämässä.
En olisi halunnut joutua luettelmaan niitä suhteen "ongelmia", koska ne ovat ongrelmia ehkä vain minulle, ja kun kerron mikä on ongelma, hän olisi mielihyvin vain ryhtynyt korjaamaan sitä "ongelmaa" eli lopetttaa väkisin pelaamisen ja kunnostautuu kotitöissä hetkeksi ja tekee kaiken kuten oppikirjoissa opetetaan..
mutta hän ei tee sitä koska hän tuntee sopivaksi, vaan hän tekee asiat PELON vuoksi. Menettämisen pelon, joka sitten sitoo häntä näihin päätöksiin.
Ja mitkä on pelottelun tulokset. Ihminen joka pelkää ja koittaa olla nätisti..kunnes minä teenkin virheen ja hän huomaa että kerran tuokin on noin paska, niin turhaan olen yrittänyt taas..
Kaiken pitä lähteä ihmisestä ITSESTÄÄN, ei siitä että hän yrittää olla vain parempi jotta nainen rakastaisi. Minun rakkaus häntä kohtaan on nimittäin ILMAISTA. Hän ei voi sitä ansaita mitenkään, eikä ostaa. VAIKKA hän tiskaisi astiat ja imuroisi ja mitä vain. Se ei osta minu rakkautta koska minun rakkaus häneen syttyi heti kun näin hänet, ei sitten kun hän tiskasi minun astiat.
Se on hänellä jo.
Joten sotken hänen ja omaa elämääni sillä, että asetan panoksia: Jos olet tuollainen, niin suostun asumaan sun kanssa. Jos et ole sellainen, niin en asu.
Se koko rakkaus menee sillälailla pilalle vain, joten paras lopettaa kun rauta on kuumaa ja jää hyvä muisto miten molemmat onnistui ja rakastuttiin, rakastettiin, ei riidelty eikä yritetty muuttaa toista ihmisenä. Hänen käsitys rakkaudesta oli nähdään joka päivä ja soitetaan joka päivä ja asutaan yhdessä, ja hän on kunnolla.
Mutta se ei käynyt minulle. haluan olla vapaa enkä jatkuvasti vastapalveluksia velkaa kenellekään, tasapainon hakemista..rakkauden osoittamista joka on ilmaista.
Heh, no sinun tapauksessa homma oli sitten hyvin selvä sinun puolelta ja homma ohi, ei siinä sen kummempaa sitten. Sinä et halunnut suhdetta jatkaa eikä sinun niin hirveästi siis asiaa tarvitse pohtia oikeastaan, kun tiedät että ette tule palaamaan takaisin yhteen.
Mutta väitän kuitenkin, että "normaaliin" parisuhteeseen kuuluu kompromissit asioissa, toinen ei koskaan voi olla täysin täydellinen, se on mahdottomuus pitkässä parisuhteessa jossa vielä ajan kuluessa molemmat vielä muuttuvat/kasvavat. Joten siinä noissa arkipäivän asioissa sitten tulee niitä kompromissejä joko tehtyä tai riideltyä niistä. Toki tietty asioista tulee suuria myös alkuhuuman kadottua, kuten pienet viat toisessa voi vaikuttaa paljon isommilta, sitten on tietenkin helppoa hakea ihastuksen kautta uuteen jälleen se tunne, että kaikki on toisessa hienoa ja elämässä hyvin.
Toki itse olen jo päässyt elämässä eteenpäin enkä nyt enää edes halua takaisin saman ihmisen kanssa, mutta se ei kuitenkaan kadonnut minusta, että pystyn ainakin itse näkemään suuremman kuvion taustalla enkä pienistä yksityiskohdista/ongelmista häivy toisen elämästä.. JOS lähden parisuhteeseen/muutan yhteen niin se lojaalius ainakin itsellä pysyy, jokainen tyylillään tietenkin. Tietty nyt voisi joku vetää johtopäätöksen, että tuo kaveri nyt jäisi rakkaudettomaan suhteeseen lojaaliudesta, mutta se ei ole totta. Jos ei ole rakkautta niin suhde on turha tietenkin, mutta rakkauden tulkinta sen alkuhuuman jälkeen on monelle niin vaikeaa.