Kauhea ahdistus

Ajattelin tänne kirjoittaa, kun on tunne että johonkin on tätä kokemaani ahdistusta purettava ja saatava jotain vertaistukea. Tilanteeni on se että 10 vuoden yhteiselo mieheni kanssa on nyt päättymässä ja lopullisesti. Kaksi vuotta olen eroa miettinyt ja asumusero tehtiin viime keväänä. Kuitenkin muutimme takaisin yhteen loppukesästä, ajattelin että kyllä se rakkaus kuitenkin vielä kantaa, vaan eipä ole kantanut. Tuon ns.asumuseron aikana olimme todella paljon tekemisissä keskenään jo ihan lastenkin takia mutta myös muuten. Ajattelin että pakko on yrittää ja tehdä avioliiton onnistumiseksi kaikki, joten uusi yritys. Mutta melko pian tuli takaisin se sama ahdistus mitä koin jo viimeiset kaksi vuotta avioliitossani. En osaa sitä sanoa mikä ahdistusta aiheuttaa, en vaan tunne miestäni kohtaa muuta kuin syvää ystävyyttä. En halua häntä, en kosketusta, suukkoja, en edes pysty vastamaan hänelle kun hän sanoo rakastavansa minua. Hän on sellainen "kunnollinen mies" mistä näillä palstoilla muutkin puhuvat, ei siis mitään konkreettista vikaa. Erittäin hyvä isä, kiltti, tunnollinen, romanttinen, talous asiat kunnossa jne. Olen pohtinut että hän on jopa mielestäni niin kunnolinen ihminen että koen itseni häntä huonommaksi. Tosin syystäkin. Olen pettänyt häntä n.vuosi sitten kun tämä ahdistus oli jo kestänyt jonkin aikaa. No ahdistus ei tietenkään siitä helpottunut, paheni vain. Tätä pettämistä hän ei tiedä ja luulen että vaikka tietäisi, niin hän antaisi sen anteeksi. Nyt kuitenkin tilanne on siinä pisteessä että olemme sopineet eroavamme. Tämän jälkeen minulle on tullut ihan hirveä ahdistava tunne, koen syyllisyyttä siitä että haluan erota, tuhota perheemme. Joudumme nyt asumaan samassa asunnossa vielä jonkun aikaa, kunnes tämä on myyty ja uudet asunnot hankittu. Ahdistus jota koen on todella hirveää, mietin onko tämä oikea ratkaisu. Ajattelen niitä hyviä hetkiä, kun kaikki oli vielä hyvin. Pakotan itseni ajattelemaan myös sitä mikä on johtanut tähän, haluanko tälläisen soutamisen ja huopaamisen jatkuvan taas. Olen varannut itselleni terapeutille keskusteluajan, jospa se auttaisi tähän oloon. Tuntuu vaan ettei pysty hengittämään, eikä olemaan missään. Työssä käynti on todella vaikeaa, enkä oiken pysty nukkumaan. Milloin tämä olo helpottaa? Teenkö kuitenkaan oikeaa ratkaisua? Olo on todella lohduton. Vaikka tiedän että muutkin ovat joutuneet tähän tilanteeseen niin siitä huolimatta tuntuu että olen ainut maailmassa.
8484
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 8

Vanhimmat

Auttaisiko rehellisyys? Kokeilepa tunnustaa tapahtunut pettäminen. Siinä riittää kummallekin pureskeltavaa joksikin aikaa. Et ainakaan voi enää mitään hävitä. Vai etkö vaan voi kertoa, koska suojelet häntä jonka kanssa pettäminen tapahtui? Sittenpä olet suossa. Elämän valintoja.

Äänestä
  • Miksi pettäjä suojelee rikostoveriaan, mutta ei omaa perhettään? Miksi?

    Äänestä

  • Entäpä, jos aviomiestä koko asia ei hetkauta yhtään?

    Äänestä

  • Miksi? kirjoitti:

    Miksi pettäjä suojelee rikostoveriaan, mutta ei omaa perhettään? Miksi?

    Jos rikostoverillakin on perhe. Kaksi perhettä vaarassa hajota nääs. Mutta mistäpä minä tietäisin. Ap vastatkoon...

    Äänestä

  • -ei ap.- kirjoitti:

    Entäpä, jos aviomiestä koko asia ei hetkauta yhtään?

    Olen sitä tunnustamistakin miettinyt, mutta ajatellut että se vain keventäisi minun omaatuntoa ja toisaalta pahentaisi mieheni oloa. En haluaisi enempää hänen mieltää pahoittaa. Olen miettinyt sitä siltä kantilta että se mitä ei tiedä, ei voi satuttaa. Ja tällä rikoskumppanillani ei ole perhettä enkä ole häneen ollut enää missään yhteydessä.

    Äänestä

  • Toisen loukkaaminen tuskin helpottaa omaa oloasikaan, joten on varmaankin turha paljastaa mennyttä suhdetta.

    Äänestä

  • Samoja ajatuksia kirjoitti:

    Toisen loukkaaminen tuskin helpottaa omaa oloasikaan, joten on varmaankin turha paljastaa mennyttä suhdetta.

    Rehellisyys on aina tärkeää !

    Äänestä

Itsellänikin oli "hyvä mies", ja silti olin onneton. Joten ymmärrän Ap:ta. En tuntenut miestäni kohtaan enää rakkautta, hänen läheisyytensäkin tuntui ahdistavalta - en osaa selittää, mistä tuo tunne johtui ! Ero oli lopulta vapauttava - oliko jopa itsesuojeluvaistoa?

Äänestä

Kommentoi aloitusta


lohduton kirjoitti:

Ajattelin tänne kirjoittaa, kun on tunne että johonkin on tätä kokemaani ahdistusta purettava ja saatava jotain vertaistukea. Tilanteeni on se että 10 vuoden yhteiselo mieheni kanssa on nyt päättymässä ja lopullisesti. Kaksi vuotta olen eroa miettinyt ja asumusero tehtiin viime keväänä. Kuitenkin muutimme takaisin yhteen loppukesästä, ajattelin että kyllä se rakkaus kuitenkin vielä kantaa, vaan eipä ole kantanut. Tuon ns.asumuseron aikana olimme todella paljon tekemisissä keskenään jo ihan lastenkin takia mutta myös muuten. Ajattelin että pakko on yrittää ja tehdä avioliiton onnistumiseksi kaikki, joten uusi yritys. Mutta melko pian tuli takaisin se sama ahdistus mitä koin jo viimeiset kaksi vuotta avioliitossani. En osaa sitä sanoa mikä ahdistusta aiheuttaa, en vaan tunne miestäni kohtaa muuta kuin syvää ystävyyttä. En halua häntä, en kosketusta, suukkoja, en edes pysty vastamaan hänelle kun hän sanoo rakastavansa minua. Hän on sellainen "kunnollinen mies" mistä näillä palstoilla muutkin puhuvat, ei siis mitään konkreettista vikaa. Erittäin hyvä isä, kiltti, tunnollinen, romanttinen, talous asiat kunnossa jne. Olen pohtinut että hän on jopa mielestäni niin kunnolinen ihminen että koen itseni häntä huonommaksi. Tosin syystäkin. Olen pettänyt häntä n.vuosi sitten kun tämä ahdistus oli jo kestänyt jonkin aikaa. No ahdistus ei tietenkään siitä helpottunut, paheni vain. Tätä pettämistä hän ei tiedä ja luulen että vaikka tietäisi, niin hän antaisi sen anteeksi. Nyt kuitenkin tilanne on siinä pisteessä että olemme sopineet eroavamme. Tämän jälkeen minulle on tullut ihan hirveä ahdistava tunne, koen syyllisyyttä siitä että haluan erota, tuhota perheemme. Joudumme nyt asumaan samassa asunnossa vielä jonkun aikaa, kunnes tämä on myyty ja uudet asunnot hankittu. Ahdistus jota koen on todella hirveää, mietin onko tämä oikea ratkaisu. Ajattelen niitä hyviä hetkiä, kun kaikki oli vielä hyvin. Pakotan itseni ajattelemaan myös sitä mikä on johtanut tähän, haluanko tälläisen soutamisen ja huopaamisen jatkuvan taas. Olen varannut itselleni terapeutille keskusteluajan, jospa se auttaisi tähän oloon. Tuntuu vaan ettei pysty hengittämään, eikä olemaan missään. Työssä käynti on todella vaikeaa, enkä oiken pysty nukkumaan. Milloin tämä olo helpottaa? Teenkö kuitenkaan oikeaa ratkaisua? Olo on todella lohduton. Vaikka tiedän että muutkin ovat joutuneet tähän tilanteeseen niin siitä huolimatta tuntuu että olen ainut maailmassa.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu