Aika monella on varmasti sama ongelma kuin minulla. Isäni ei hyväksy avopuolisoani, ei ole hyväksynyt suhteen alussa eikä nyt monen vuoden jälkeenkään. Välillä on ollut hyviä aikoja, jolloin isäni on voinut jopa nähdä mieheni, jutellut jonkun sanan ja ollut ok, mutta nyt hän haukkuu tätä jatkuvasti. Isä sanoo mieheni olevan sairas päästään, ja pelkää että hän satuttaa minua tai muuten vain tuhoaa elämäni, olemalla patalaiska. Mieheni ja isäni eivät oikein voi keskustella mistään keskenään, kun isäni ajatukset ovat aika vanhanaikaisia ja puheet puuduttavia "saarnoja".
Olen yrittänyt sanoa isälle, että minulla on suhteessa hyvä olla ja että mies kohtelee minua hyvin, mutta isäni vain väittää että minulla on paha olla, enkä muka vain tajua sitä itse. Lisäksi hän on kysellyt perättömiä juoruja muilta ihmisiltä miehestäni ja uskoo heitä ennemmin kuin minua. Kun yritän perustella mielipidettäni isä vain käskee minun olla hiljaa.
Haluaisin niin kovin, että kaikki järjestyisi ja voisin saada hyväksynnän isältä. Taitaa vaatia vielä monta vuotta tai sitten menee näin loppuun asti... Lisäksi isä on sanonut, että ei koskaan hyväksy suhdettamme, joten pelottaa kertoa hänelle kun joskus tulevaisuudessa menemme naimisiin. Pelkään, että hän uhkaa pistää välit poikki. Välitän kuitenkin isästäni ja miehestäni, enkä haluaisi joutua valitsemaan. Minusta tuntuu pahalta nähdä isääni kun tiedän että aina hän haukkuu jollain tapaa miestäni. Yritän olla puhumatta hänestä yhtään mitään, jolloin ilmapiiri on parempi.
Olisikohan tilanteeseen mitään muuta ratkaisua kuin välirikko? Olen aina uskonut, että asiat voidaan hoitaa puhumalla, mutta nyt olen voimaton ja neuvoton.
Olen yrittänyt sanoa isälle, että minulla on suhteessa hyvä olla ja että mies kohtelee minua hyvin, mutta isäni vain väittää että minulla on paha olla, enkä muka vain tajua sitä itse. Lisäksi hän on kysellyt perättömiä juoruja muilta ihmisiltä miehestäni ja uskoo heitä ennemmin kuin minua. Kun yritän perustella mielipidettäni isä vain käskee minun olla hiljaa.
Haluaisin niin kovin, että kaikki järjestyisi ja voisin saada hyväksynnän isältä. Taitaa vaatia vielä monta vuotta tai sitten menee näin loppuun asti... Lisäksi isä on sanonut, että ei koskaan hyväksy suhdettamme, joten pelottaa kertoa hänelle kun joskus tulevaisuudessa menemme naimisiin. Pelkään, että hän uhkaa pistää välit poikki. Välitän kuitenkin isästäni ja miehestäni, enkä haluaisi joutua valitsemaan. Minusta tuntuu pahalta nähdä isääni kun tiedän että aina hän haukkuu jollain tapaa miestäni. Yritän olla puhumatta hänestä yhtään mitään, jolloin ilmapiiri on parempi.
Olisikohan tilanteeseen mitään muuta ratkaisua kuin välirikko? Olen aina uskonut, että asiat voidaan hoitaa puhumalla, mutta nyt olen voimaton ja neuvoton.
Vastaukset 45
Vanhimmat
"Välitän kuitenkin isästäni ja miehestäni, enkä haluaisi joutua valitsemaan."
Valinnan joudut joka tapauksessa tekemään.
Elätkö omaa elämääsi oikeasti aikuisena, vai aiotko riippua isässäsi, kunnes kuolema korjaa.
Sanoppa isällesi että olet aikuinen ja täysi-ikäinen niin valitset miehen itse eikä isälläsi ole siihen mitään sanomista. Jos isäsi ei usko niin toteat että on varmaan parempi ettei olla missään tkemisissä kun et hyväksy miestäni ja se ei edes isällesi kuulu mitenkään kenen kanssa seurustelet ja teeppä tämä selväksi. Kerrot että olet täysi-ikäinen ja päätät itse mtiä teet ja ei tarvitse vanhemmista kysyä mitään niin hyvä tulee. Ei sinun tarvitse isäsi hyväksyntää saada missään muodossa koska itse päätät kenen kanssa surustelet tai menet naimisiin.
Ongelmia tuo se, että haluan nähdä äitiänikin, joka vielä isäni kanssa on yhdessä ja he asuvat saman katon alla ja äitini ainakin on sellainen ihminen, ettei uskalla lähteä omilleen. Joten jos haluan nähdä äidin, on minun kohdattava myös isäni. Tavallaan jos valitsen, pelkään että valinta kuluttaa äitini loppuun, isä ottaa nimittäin varmasti hänet silmätikukseen ja syyttää häntä. Äitini ei voi kuitenkaan auttaa minua asiassa, joten kai on parasta, että ratkaisisin asian jotenkin, enkä välittäisi seurauksista, mutta se jäisi kyllä kaduttamaan, jos äidin paha olo johtuisikin minun valinnoistani.
Olen sanonutkin isälleni, että olen täysi-ikäinen, mutta hän lähinnä vain nauraa asialle ja vetoaa siihen, että on vanhempi ja tietää elämästä enemmän kuin minä. Voisinhan vielä yrittää sanoa tuota uudestaan ja sitä, että teen omat valintani. Hän tavallaan tiedostaakin sen, uskoisin, mutta sitten yrittää manipuloida minua ajattelemaan tietyllä tavoin, myös äitiäni.
Kuulostaa niin tutulta! En tiedä minkätasoinen isäsi on, mutta minun äitini on tässä asiassa jo sillä tasolla, että keksii kaikenlaisia hulluja juttuja ja ´salaliittoteorioita´, joihin minun mieheni on muka osallisena. Meillä on mieheni kanssa jo pitkä suhde takana, ja olen myös onnellinen hänen kanssaan. Äitini mielestä en kuitenkaan tiedä totuutta miehestäni, hän on kuulemma huijari ja haluaa pahaa meidän suvullemme. Minä olen kuulemma kuin alistettu koira. Hassuinta tässä on se, että aikoinaan jopa uskoin näitä juttuja koska en voinut kuvitella, että äitini valehetelisi, mutta kun hänen juttunsa alkoivat kuulostaa yhä oudommilta rupesin epäilemään hänen puheitaan. Minä oikeastaan jouduin tekemään valinnan, koska äiti halusi pysyä kannassaan. Nyt en ole ollut enää tekemisissä. Edelleen tulee syytöskirjeitä postissa. Asian tekee hankalaksi kun meillä on lapsia, ja niillä voi kiristää.
Saako udella minkä ikäinen olet, kauanko olette olleet yhdessä? Onko jotain erityistä syytä isäsi sanonut miksi ei miestäsi voi sietää?
Inhottavaa, itse olen kokenut tuon saman. Aikoinaan seurustelin vajaa kolme vuotta miehen kanssa jota isäni ei sulattanut. Voisin antaa neuvoksi, että jos todella et näe miestäsi samassa valossa kuin isäsi, älä välitä ja koita kuitenkin tsempata väleissä niin kauan kuin se ei tunnu liian raskaalta. Kyllä ne isät yleensä mielipiteissään heltyy ja näkee asiat uudessa valossa.
Itselleni kävi niin että olin rakkaudesta "sokea" ja en huomannut mitä silloinen poikaystäväni oikeasti oli, ja mitä muut sitten huomasivat aiemmin. Harmittaa niin pirusti vieläkin ajanhukka ja pari muutakin asiaa... Tsemppiä! :)
Isäni ei ihan noin hurja ole kuin äitisi (nimim. Huh2). Isäni on lähinnä sellainen niin sanottu "totuuden tavoittelija" ja jos hän jostain kuulee asian joka miellyttää häntä itseään, hän ottaa sen ainoana oikeana ratkaisuna, eikä kuuntele minkäänlaisia muita vaihtoehtoja. "Se vain on totuus" Sen takia minun pitää olla tarkkana, ettei hän käytä omia sanojani minua vastaan, joten alistun ennemmin kuuntelemaan hänen juttujaan ennen kuin sanon yhtään mitään. Kurja että lapset vedetään mukaan tilanteeseen. Siitäkin olen saanut kuulla, etten saisi lapsiakaan koskaan tehdä tähän maailmaan mieheni kanssa. Isä on tästäkin saarnannut miehelleni.
kohtalotoveri1, olen ollut mieheni kanssa nyt jo viisi vuotta yhdessä ja tuntenut ennen suhteemme alkua hänet jo vuosia, olen 23-vuotias. Syitä, miksei isä pidä miehestäni taitaa olla aika monia, mutta minun mielestäni ne ovat pikkuasioita. Isä on kuulemma saanut tietää miehestäni jotain ja nyt on vakuuttunut, ettei ole minulle sopiva (vaadin häntä kertomaan, mutta hän ei sanonut mitään, eli voi yhtä hyvin olla perätöntä tai liioiteltua). Isäni on ollut negatiivinen myös muita valintojani kohtaan esimerkiksi hän ei ole koskaan oikein pitänyt ystävistänikään. Lisäksi isäni ei liiemmin välitä mieheni vanhemmista, aina kun he tapaavat, isäni täytyy jotenkin testata heidän älykkyyttään jollain keskusteluilla ja jos he eivät paljon osaa kommentoida, niin jälkikäteen isäni haukkuu heidätkin. Varmaan mikä tästä tekee vielä ongelmallisempaa on, että mieheni ei ole mikään hirveän "miehinen mies" eli ei harrasta metsästystä tai muuta, mistä isäni taas pitäisi. Lisäksi mieheni haluaa viettää paljon aikaa kanssani, mikä isäni mielestä on turhaa, sillä minun pitäisi kehittää itseäni ja keskittyä oman alani opintoihin, eikä vain leimautua mieheeni kiinni. Minulla on aina ollut sellainen olo, ettei hän varmaan haluaisi minun koskaan sitoutuvan kehenkään, jotten pilaisi omaa elämääni esimerkiksi vaikka tekemällä lapsia. Miehessäni ei ole mitään varsinaista vikaa, hän ei ole ollut mitenkään paha poika nuorempana, eikä hän myöskään juo tai polta. Isääni ärsyttää myös se, että mieheni ei ole juurikaan kiinnostunut politiikasta tai isänmaallisuudesta. Mieheni mielipiteet poikkeavat niin sanotuista vanhoillisista mielipiteistä ja hän haluaisi esimerkiksi nauttia elämästä kanssani, muun muassa hyvää ruokaa laittaen. Minusta tuntuu, että mieheni on ihanteellinen.
Isäni on pitkävihainen ja tuskin heltyy, se on tullut elämän varrella koettua. Raskasta tämä kyllä on ja valinnan teko pelottaa. En haluaisi, että saisin huudot niskaani, kun tiedän etten ole niitä ansainnut. Itse koen päässeeni tuon "sokeuden" yli, miehelläni ja minulla oli vuosia sitten koviakin riitoja, mutta tuntuu, että ne vain vahvistivat suhdetta ja nykyään riitoja on todella harvoin. Olemme salaa kihloissa, kun sormusta ei voi pitää isän nähden. Kaikki muut kuin isäni ovat suhteen puolella. Hyvä, että olet helpottunut omasta ratkaisustasi. Ei kannata harmitella ns. ajanhukkaa, keskityt tähän päivään, menneet on menneitä! Kiitos tsempistä!
Voi ei. Voin kyllä kuvitella ettei teidän kihlaus ole sulle sellaista kuin haluisit sen olevan, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Pääasia että tiedät että sovitte toisillenne. Hain vain sitä, että usein nuorena ihastuu enemmän mielikuvaan ihmisestä, kuin todelliseen ihmiseen ja vasta myöhemmin havahtuu itse ja tajuaa millainen ihminen on. Mutta teillä ei siis todellakaan ole varmaan näin. Sitä vain itse peilaa kaikkea omien kokemuksien kautta.
Toivottavasti edes miehesi vanhemmat ovat mukavia ja voit olla rennosti heidän kanssaan. Uskon että kyllä jossain vaiheessa isäsi on pakko antaa periksi, vaikka onkin ilmeisen pitkävihainen. Vaikka ei kyllä yhtään sinua lohduta, niin varmasti tekee kaiken koska välittää sinusta ja haluaa sinulle maailman parasta... :/
Kirjoituksestasi tulee mieleen, että olet kypsä ihminen, joka on halunnut, ja onnistunut löytämään kumppanikseen alistavan tyranni-isänsä vastakohdan.
Pidä puolesi. Otat puolison itsellesi, et isällesi.
Olet oikeassa siinä, että aikamoinen vastakohta mieheni onkin isääni verrattuna. Ehkä heidän välillään siksi onkin niin paljon skismaa. Yritän parhaani mukaan pitää pintani, ehkä minun pitäisikin asiassa ajatella enemmän itseäni ja vahvistua.
Haluaisin kertoa isälleni kihlauksesta, mutta parempi varmaan näin. Oikein ahdistaa, sitten kun hän saa asian selville. Olisi hienoa, jos isäkin osaisi iloita, että menen eteenpäin elämässäni ja olen onnellinen, mutta hän näkee sen ihan erilailla.
Ajattelin, että tarkoitit enemmänkin sellaista ikään kuin alkuhuumaa, jolloin ei näe toisessa mitään pahaa, mutta ymmärrän näkemyksesi nyt. En ainakaan koe, että meillä olisi salaisuuksia tai asioita, jotka tekisivät suhteestamme ns. kulissia. Aluksi meinasi olla, mutta mieheni tunnusti ne minulle ja olen iloinen että hän kertoi, niin luotan häneen nyt täysin. Minäkin olin aika sinisilmäinen nuorempana ja helposti johdateltavissa ja sain siitä osani. Sitten keräsin vuosien mittaan rohkeutta. Tuntuu vain, että isälleni en pysty sanomaan vastaan, vaikka parhaani yrittäisin.
Hänen vanhempansa ovat mukavia, mutta en heidänkään luonaan pysty kyläilemään rehellisesti, sillä minun pitää järjestää erillinen vierailu heille, enkä hiisku isälleni asiasta mitään. Mieheni vanhemmat eivät tiedä tilanteestani, enkä halua heille kertoakaan, sillä he saattaisivat kauhistua. Ehkä jossain vaiheessa isäni heltyy, toivottavasti. Tiedän, että hän välittää minusta ja sanookin sen usein, mutta epäilen sitäkin nykyään, koska hän on alkanut yhä enemmän toisaalta myös sanoa, että olen todella tyhmä kun kiellän elämän totuuksia. Se tuntuu pahalta, koska olen aina vilpitön kun kerron ajatuksistani. Joka kerta satuttaa, kun omalta isältään kuulee kuinka pettynyt hän on omaan lapseensa.
Valitettavasti edelleen kuulostaa kyllä jokseenkin tutulta tilanteesi...Minunkin äitini nimenomaan sanoo, että hänhän vain kertoo ´totuuden´ ja on hänen velvollisuutensa puuttua asioihin, koska minä en tätä totuutta näe. Ja usein asiat ovat ´kyliltä kuultuja´. Ja tosiaan aluksi nämä jutut olivat niin uskottavia, että itse olin aikamoisessa ristiriitatilanteessa, mutta kun huomasin että hän muokkasi minun omiakin juttuja (eli pystyin huomaamaan että tosiaankin faktat muuttuivat) aloin epäilemään hänen kertomuksiaan. Ilmeni, että hän on muunnellut totuuksia aika lailla, tiedostaen tai tiedostamattaan. Itse en oikein tiedä, mistä tässä on kysymys..sairaudesta vai ilkeydestä? Äitini verhoilee vielä kaiken sellaiseen hyväntahtoisuuteen ja huolenpitoon, että se on pirun kieroa. Miehellenikin hän on ilmaissut, että kaikki on hyvin kunhan hän vain myöntää kaikille, millainen ku**pää todellisuudessa onkaan...huoh. Että näin.
Olen paljon pohtinut sitä, miten itse toimisin aikuisen lapsen äitinä. Puuttuisinko toisen asioihin väkipakolla, vaikka lapseni sanoisi että kaikki on hyvin ja olen onnellinen..? Nyt minua loukkaa suunnattomasti se, ettei minun tunteilla ole väliä eikä minua kuulla yhtään. Kyllä tähän liittyy myös paljon asioita, jotka ovat oleet huonolla mallilla ihan suhteessa minun ja äidin välillä, mutta äiti ei myönnä yhtään sitä että meidän suhteessamme olisi ollut koskaan mitään vikaa.
Huh2: Minunkaan isäni ei myönnä itse tehneensä mitään virheitä tai väärää, hän odottaa, että häneltä pyydetään anteeksi. Lisäksi hän väittää vastaan, jos kertoo hänen olevan väärässä. Sitten hän alkaa puhua siitä, että kaikki ovat häntä vastaan, teki miten hyvänsä. Kun paljastuu, että virhe on todellakin tapahtunut, niin sitten hän valittaa kahta kauheammin, että hän on syyllinen kaikkeen mahdolliseen. Häntä pitää alkaa lohduttaa ellei halua nähdä häntä kärttyisenä koko loppupäivää. Kuulostaa lapselliselta, mutta näin usein käy. Uskon, että se käytös johtuu jotenkin ettei henkilöllä itselläänkään ole hyvä olla teki miten hyvänsä. Äitisikin on ehkä huomannut, ettei elämä maistukaan kun olet omalla tielläsi, eikä sinua voi enää holhota tai asioista paasata. Minunkin tilanteessani kaikki olisi isäni mielessä täydellistä, jos mieheni vain lähtisi. En tajua mistä hän kehittää sen, että olisin onneton mieheni kanssa, sillä olen yhtä hymyä hänen seurassaan. Aina kun isäni puolestaan aloittaa syyttelyt olen jatkuvasti allapäin, en ymmärrä miksei hän näe sitä. Hän vain jatkuvasti haukkuu, eikä auta vaikka käskisi lopettamaan. Se saattaa loppua yhdeltä illalta, mutta jatkuu seuraavana päivänä niin kuin mitään en vastaan olisi koskaan sanonutkaan.
Kyllä aikuiselta lapseltakin varmasti kannattaa välillä kysyä, onko tämä todella onnellinen ja jos sieltä tulee kyllä, niin turha siinä on alkaa väittelemään tilanteesta. Mielestäni silloin vanhempien velvollisuus on vain uskoa lastaan. Siinä äitisi ja minun isäni tekevät väärin kun jankuttavat ja inttävät. Aikuinenkin lapsi voi kertoa sitten kun siltä tuntuu, että asiat eivät olekaan hyvin jos äiti tai isä eivät sitä vielä itse huomaa. Ainakin minua äiti pystyy lukemaan kuin avointa kirjaa, silloin kun teeskentelen olevani iloinen. Isääni se taas uppoaa, joten ehkä hän ei todellakaan näe, milloin minulla on oikeasti paha tai hyvä olla. Tai ehkä hän ei haluakaan nähdä sitä, vaan kuvittelee aina jotain asioita, jotka saattaisivat tehdä minulle pahan olon ja väittää niiden kuuluvan arkipäivääni, jotta isä voisi tuntea olonsa hyväksi ja hyödylliseksi kun saa mukamas lohduttaa minua vaikka syyt johtuisivat ihan muista asioista.
Elämänohjeeni sinulle jatkossa: kun isäsi sinulle jotakin paasaa, niin tee aina juuri toisinpäin kuin hänen käskynsä on.
Psyykkisten tai psykologisten diagnoosien teko palstakirjoittelussa ei ole suotavaa, mutta hyvin menee kun ajattelet ihan ite ja tarvittaessa otat etäisyyttä, joko henkistä tai maantieteellistä.
Hyvä ohje, se varmasti olisikin oikea ratkaisu. Tuntuu pahalta vain jatkuva vääntäminen yksinkertaisista asioista ja siksi aina on helpompaa vain myötäillä. Mutta teenkin usein asiat sitten omin päin, niin että en vain kerro hänelle.
En alakaan diagnosoimaan, lähinnä vain kummastelen, että mistä asiat johtuvat. Syitä voi olla toki monia. Helpottaisi oloa, jos löytäisi jonkun syyn, mutta joitakin asioita ei vain voi selittää tai löytää tiettyä syytä. Tällä hetkellä yritän pitää henkistä etäisyyttä, maantieteellisen etäisyyden ottaminen vielä toistaiseksi hirvittää. Saa nähdä sitten, jos oma mittani tulee ihan täydellisesti täyteen, enkä enää vain jaksa.
Minä en ehkä ihan tekisi pelkästään toisinpäin kuin isäsi käskee vaan tosiaan kuten edellinen sanoikin, opettelisin parhaani mukaan ajattelmaan itse ja kuulostelemaan niitä omia tuntemuksiani. Jos tekee vaan päinvastoin, niin silloin voi kyllä myös mennä tosi kauas itsestään ja olla samalla edelleen vanhemman ´vankina´. Mutta tämähän on helpommin sanottu kuin tehty. Ihailen ihmisiä, jotka ovat saavuttaneet sellaisen itsenäisyyden, että voivat olla surutta omia itsejään, myös omien vanhempiensa edessä. En ole varma miten tällaiseen tilaan päästään...
Toivottavasti sinun isäsi on erilainen kuin äitini. Voihan hyvin olla, että kun sinä itse vahvistut, niin isäsi päästää otteestaan, luovuttaa. Meillä ei valitettavasti mitkään keinot ole vaikuttaneet äidin sinnikkyyteen, ja tätä on jatkunut yli kymmenen vuotta. Minulta on riisuttu aseet siten, että kaikki mitä väitän vastaan on pelkästään miehen harjoittamaa aivopesua. Eli äitini mielestä en todellisuudessa ajattele niinkuin väitän, vaan mieheni on saanut minut puolelleen ja ajattelemaan näin. Meillä myös kaikki asiat kääntyvät siten, että äidiltä pitäisi pyytää anteeksi (lähinnä nyt siis mieheni). Vaikka äiti on loukannut todella pahasti sekä minua että miestäni (kuin myös hänen perhettään) hän koe olevansa mihinkään syyllinen, vaan syylliset ovat aivan muualla. Äidiltäni en ole koskaan kuullut vilpitöntä anteeksipyyntöä.
Onneksi mieheni vanhemmat ovat mukavia. Pitkään salasin nämä asiat heiltä, mutta tietyssä vaiheessa kun asiat menivät niin överiksi, niin asiasta oli pakko kertoa. He olivat kyllä hyvin kauhuissaan asiasta, mutta huolissaan myös äidistäni. Meillä oli myös vaihe, että lasten käyntejä toisessa mummolassa täytyi vähän salailla. Minusta tuntui koko ajan, että äiti ei näistä käynneistä tykännyt ja sanoihan hän ihan suoraan, että niitä voisi rajoittaa.
Tietyssä vaiheessa, kun oma epätoivoni kasvoi niin suureksi, tein sen ratkaisun, että katkaisin välini äitiini. Äitini mielestä en itse ole niitä katkaissut, vaan mieheni on siihen minut pakottanut. Hohhoijaa! Välirikko on mielestäni äärikeino, mutta jos oma mielenterveys on jo vaakalaudalla, niin ei minusta muuta mahdollisuutta ole. Vaakakupissa on myös itseni lisäki oman perheeni jaksaminen.
Näillä nyt mennään. Itse en ole vielä asiasta päässyt kunnolla eteenpäin, syyllisyyttä koen, kun lapsenlapset eivät nyt minun vuokseni pääse mumminsa luokse. Heillä on toki mahdollisuus pitää yhteyttä mummoonsa, mutta kun minä en ole aktiivinen niin eivät hekään erityisesti halua nähdä mummiansa.Toivon, että tilanne voisi vielä muuttua mutta tällä hetkellä asiat ovat vielä näin.
Huh2: Totta tämäkin! Kuulostelenkin, mikä tuntuu niin sanotusti oikealta ratkaisulta tietyssä tilanteessa. Useimmiten se on vastakohta, joskus siltä väliltä... (vastaan en isälleni juurikaan väitä, mutta teen toisin sitten kaikessa hiljaisuudessa.) Olen aina yrittänyt tehdä valintoja sen mukaan, mistä kaikille jäisi mahdollisimman hyvä mieli. Harvoin pystyn ajattelemaan pelkästään itseäni. Kuitenkaan en aina voi vain tehdä niin, että ajattelisin muita, joten olen yrittänyt nykyään sanoa yhä enemmän, miltä itsestäni tilanteessa tuntuu. Joskus se on turhaa, mutta joskus viesti menee perille.
Tuskin minustakaan se ote irrottuu, vaikka osoittaisinkin olevani vahvempi. Sehän vain on lisännyt isäni ajattelua, että olen ihan hukassa elämässä, enkä tee viisaita päätöksiä, mitä enemmän yritän pistää vastaan asioissa ääneen. Minäkään en ole kuullut vilpitöntä anteeksipyyntöä, siinä on aina ollut jokin juju, jonka takia myöhemmin tunnen oman oloni syylliseksi.
Hyvä, että miehesi vanhemmat ymmärtävät sinua ja olet voinut sanoa heille asiasta. Minullakin varmasti kävisi samoin, että isäni ajattelisi, että minut on pakotettu toimimaan mieheni käskyjen vallassa, jos välit menisivät poikki. Olen nytkin saanut kuulla joissakin asioissa, etten toimi niin kuin normaalisti toimisin ja sen täytyy johtua miehestäni, vaikka todellisuudessa olen itse halunnut tehdä asiat eri tavalla. Voih, välirikko hirvittää ajatuksena minua vielä, mutta saa nähdä kun aika menee eteenpäin, että millainen tilanne on vuoden tai parin päästä. Nyt koen jääväni suremaan isäni valittamia asioita pitkäksikin aikaa, niin että tuntuu ettei jaksaisi tehdä mitään, että on ihan voimaton tai hyödytön. Sitten taas löydän itseni ja ajattelen, etten saa luovuttaa, vaan minun on jatkettava eteenpäin.
Lasten kanssa tietysti on kurja asia, että isoäidin näkeminen on rajoitettua, mutta ehkä he ymmärtävät tilanteen, jos he selkeästi huomaavat ettei sinulla ole hyvä olla kun tapaat äitisi tai et mielelläsi puhu hänestä. Vaikea ongelma ja siihen on vaikea keksiä ratkaisua, sen kanssa täytyy toimia niin kuin parhaalta tuntuu. En oikein osaa neuvoa, toivottavasti tilanne muuttuu paremmaksi!
Muuten en minäkään hyväksy vävyehdokasta, jolla alkaa olla enemmän ikää kuin minulla. Lisäksi vielä niin kelvoton ollut koko elämänsä, että ei tule kuuloonkaan, että hyväksyisin, sillä samalla kumoaisin kaikki omat moraalikäsitykseni.
Luuserit on luusereita. Luottaa ei ei voi ptkääkään.
Tsemppiä myös sinulle eteenpäin! Oletkin jo alkanut pohtia tuota miellyttämisenhalua, mitä on kyllä hyväkin pohtia. Olen huomannut että monet asiat, joita olen toteuttanut omien vanhempieni kanssa seuraavat myös muihin ihmissuhteisiini. On helpottavaa huomata, että iän myötä nämä haitalliset kytkökset alkavat tulla esille ja ehkä siten niistä myös pääsee joskus eroonkin. Itse olen pikkuhiljaa tajunnut, etten voi olla vastuussa muitten aikuisten ihmisten tunteista. Väistämättä aina joskus joku ei tykkää tai pahoittaa mielensä.
Kiitos ja sinulle myös Huh2! Olet oikeassa, kaikkia ei voi miellyttää ja aina löytyy joku jolle asia ei käy. Ja sen verran pitäisi olla muilla aikuisilla selkärankaa, ettei ainakaan ottaisi asioita henkilökohtaisena loukkauksena, jonka takia tarvitsee kiukutella, jos toinen tekee asioita välillä ajatellen itseäänkin.
Olen useasti päättänyt, etten anna isän ja minun riitojen koskettaa elämääni sen enempää, mutta välillä asiat jäävät alitajuntaan kummittelemaan ja siitä seuraakin huonosti nukuttu yö, kun vain pohtii mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Aamulla sen tajuaakin olleen huono idea ja yrittää taas ryhdistäytyä. Olen huomannut vahvistuneeni vuosien aikana, mutta silti tuntuu ettei se ole vielä tarpeeksi. Langat ovat kuitenkin omissa käsissäni, täytyy vain itse päättää, miten loppujen lopuksi tekee. Olen iloinen siitä, että olen saanut jutella kanssasi ja jakaa ajatuksia tästä vaikeasta tilanteesta ja aiheesta. Nyt ainakin tiedän sen, etten ole ainoa tällaisessa tilanteessa ja ratkaisut lähtevät itsestä, ei niitä voi ikuisesti paeta, eivätkä ne myöskään ratkea ihan itsestään.
Olet aikuinen nainen, mihin ihmeeseen isäsi hyväksyntää kaipaat? Ja voithan tavata äitiäsi kutsumalla hänet luoksenne kylään...
Se merkitsisi minulle todella paljon, sillä olen aina ollut iloinen siitä, jos isäni on hyväksynyt tekoni tai ollut minusta ylpeä. En haluaisi, että isän ja minun välillä olisi vihanpitoa sen vuoksi että teen omia valintojani, haluaisin vain hänen olevan onnellinen puolestani. Äidilläni puolestaan on paljon töitä, joiden takia hän ei ehdi matkustelemaan. Vierailut vähenisivät muutamaan kertaan vuodessa, jos odottaisin äitiäni kylään.
Noin se varmasti menee, ajallaan ongelmat ratkeavat jollakin tavalla. Itse olen jo nelikymppinen :) Tuli muuten vielä mieleeni, että miten miehesi kokee asian? Onko mielellään yhteydessä isäsi kanssa?
Näin on. Mieheni ei mielellään ole yhteydessä isäni kanssa, lähinnä silloin kun itse pyydän hänet mukaan, niin he ehkä vaihtavat muutaman sanan. Mutta mieheni tosiaan tietää, että vierailut ovat sellaista "teatteria", molemmat esittävät niin kuin tulisivat toimeen, mutta paistaahan se vihanpito läpi. Aina isäni ei halua sanoa mitään miehelleni, vaan on hiljaa, ei välttämättä edes tervehdi. Mieheni on sanonut minulle, että jos isälläni on jotain valitettavaa hänestä, olisi isäni hyvä kertoa se suoraan, eikä valittaa minulle. Toistaiseksi isäni ei ole halunnut puhua suhtautumisestaan mieheeni hänelle itselleen ja minulla on sellainen olo että tuskin hän tulee puhumaankaan. Mieheni on ehdottanut, että pistäisin vain välit poikki, koska näkee kuinka rikki olen aina haukkujen jälkeen, eikä halua nähdä minun surevan, mutta kun sanon etten voi, niin sitten hän vain lohduttaa ja sanoo, että asiat järjestyvät varmasti tai ettei kannata välittää, kun en itse ole tehnyt mitään väärää. Hän on painottanut, että minun pitää päättää itse ja tehdä niin kuin minun mielestäni on oikein. Mutta tosiaan, ei mieheni mielellään kohtaa isääni, kun tietää ettei tällä ainakaan mitään vilpittömän hyvää sanottavaa ole.
Tyttö hyvä :)
Ota etäisyyttä vanhempiisi. Isäsi ei hyväksy miestäsi nyt, eikä hän tule sitä tekemään jatkossakaan. Mieti sitä tosiasiaa, että seurustelukumppanisi kanssa sinulla on tarkoituksena ehkä perustaa perhe ja mahdollisesti hankkia myös lapsia. Siihen poikaystäväsi on tarkoitettu. Isäsi siis ei ole sinun *elämäsi mies*.
Tosiasia on tämä, että isäsi haluaa omistaa sinut ja määrätä asioistasi. Hän saattaa olla myös mustasukkainen miehellesi. Muista, että elämänvalinnoilla et aina voi mielyttää kaikkia. Ja sinä teet omat ratkaisusi niin, kuin parhaaksi näet omassa elämässäsi. Se ei kuulu isällesi.
Melkein sama asia, kun sinä alkaisit vaatimaan vanhempiesi eroa ja sanoisit, että heitä ei ole tarkoitettu toisilleen. Pitäisit *pääsi* ja valittaisit vuodesta toiseen, että eikö isä ole huomannut tehneensä väärää valintaa aikoinaan.
Isäsi luutavasti kuuluu näihin *hankaliin* tyyppeihin. Jotka haluavat hallita koko maailmaa. Eli, jos nyt annat periksi ja eroat poikaystäväsäsi. Niin seuraavan sulhasehdokkaan kohdalla on taatusti sama *rumba*. Mies vain vaihtuu, mutta isäsi tavat pysyvät samanlaisina. Siis itsestäsi on kiinni, mitä haluat loppuelämältäsi.
Puhut kyllä totta. Tuskin isäni suhtautuisi yhtään positiivisemmin, vaikka olisin jonkun muun miehen kanssa. Itse se valinta täytyy varmasti nyt tehdä, se on selvää etten ainakaan halua luopua miehestäni, sitä katuisin koko lopun ikääni. Etäisyys voisi olla hyvä vaihtoehto, ehkä silloin en joutuisi niin usein kuuntelemaan valituksia.
"Se merkitsisi minulle todella paljon, sillä olen aina ollut iloinen siitä, jos isäni on hyväksynyt tekoni tai ollut minusta ylpeä. En haluaisi, että isän ja minun välillä olisi vihanpitoa sen vuoksi että teen omia valintojani, haluaisin vain hänen olevan onnellinen puolestani."
Tätä et välttämättä koskaan saa ja kertomasi perusteella kuulostaa, että isäsi ei kykene olemaan vilpitön. Ehkä hän ei pysty odottamaasi vanhemmuuteen syystä tai toisesta? Oletko varma, että äitisi haluaa sinun uhraavan elämäsi isäsi toiveille? Onko sinulla muuten sisaruksia ja miten isäsi heitä kohtelee? Jos et tuntisi isääsi, niin luulisitko haluavasi tutustua häneen?
Tajuan, että haluat säilyttää suhteesi ja rakkautta vanhemmiltasi, mutta jossain vaiheessa et voi asettaa toisten hyvinvointia omasi edelle. Jos isäsi saisi päättää, menisit ehkä naimisiin jonkun hänen valitseman isänmaallisen ja machon hirvenmetsästäjän kanssa. Ei tuossa itsessään mitään vikaa ole, mutta jos et itse halua ja olet tyytyväinen elämääsi kivan puolison kanssa, niin toisen ihmisen toiveiden toteuttaminen tulee olemaan täyttä tuskaa.
Ei ole reilua, jos isäsi rakkaus on sidottu suorituksiin ja vaatimuslistaan. Toisaalta on kauheaa huomata ikävä piire läheisessä ihmisessä. Sain muuten idean, että isäsi on itse kontrolloiva parisuhteissaan ja käytännössä haukkuu miestäsi siitä miten hän *itse* kohtelee naisia.
avokado: Sen olen aina tiennyt, että isä on hyvin päättäväinen ja aina ennen uskoin, että myös vilpitön, mutta nyt tuntuu siltä, että hän vääntää asioita mieleisekseen. Äiti haluaa, että olen onnellinen ja tietää tilanteen, mutta emme voi tehdä oikein mitään asioille. On minulla veli, joka asuu ulkomailla, yhteydenpitoa ei juurikaan ole. Kuitenkin tiedän, että yhtälailla isä oli kontrolloiva mm. hänen vapaa-ajan menoistaan ja moitti hänen tiettyjä valintojaan. Isäänsä ei kukaan valitse, mutta haluaisin silti, että välimme olisivat niin hyvät kuin mahdollista ja hän olisi minusta ylpeä niin kuin useimpien muiden isät ovat. Tietenkin haluaisin, että tämä holhous loppuisi, mutta kai hänen on tosiaan vaikea päästää irti.
Olen tyytyväinen mieheeni, enkä vaihtaisi häntä toiseen. Isä kuitenkin aina sanoo, että tee niin kuin parhaalta tuntuu, mutta sitten ei hyväksy tiettyjä valintoja. Onneksi hän ei tyrkytä minulle ketään miesehdokasta, kuvailemasi miestyyppi voisi olla ihanteellinen juttukaveri isälleni, muttei minulle.
Siltä se on aina tuntunut, että se rakkaus ja kiitollisuus pitää aina ansaita, ei se tule silloin jos vain olen olemassa, minun on aina täytynyt tehdä jotain. Isä tuntuu olevan välillä kontrolloiva kaikessa mikä koituu lopulta hänelle eduksi, oli vastassa sitten mies tai nainen. Voihan toki olla että koska mieheni on näinkin ihanteellinen, isä epäilee sen aitoutta, koska ei luota siihen mitä sanon onnellisesta arjesta.
Niin, ehkä tällaisissa aloittajan ja minun kaltaisissa tilanteissa olisikin hyvä laittaa lähtökohdaksi se, että toinen ei muutu. Silloin pitäisikin sitten rueta enemmän miettimään, miten itse järjestää oman elämänsä suhteessa ko. henkilöön.
Mitätekisin: kuin minun tarinaa kirjoittaisit, isäni on just prikulleen samanlainen. Minä olen jo 27 vuotta täyttävä, mutta isäni ei halua kuullakkaan poikaystävästäni, tai tarkalleen ottaen avomiehestäni. Minulla ei koskaan ole saanut olla poikaystäviä, mutta onhan niitä ollut. Aina on sitten valehdeltu menemisistä ja muista. Ei ollut muuta vaihtoehtoa.
Olen surullinen, koska haluaisin vierailla vanhempieni luona, olen myös läheinen äitini ja siskoni kanssa. Mutta vierailut ovat todella kiusallisia kun isäni ei puhu mitään vaan tuijottaa vaan miestäni.
Totuus on se, että isä tulee tuskin ikinä muuttumaan. Kirjoitan sen, mutta en itsekään halua uskoa.
tone7: Voih, olen todella pahoillani puolestasi! Kurjaa, ettet voi nähdä äitiäsi ja siskoasi. Oletko yrittänyt keksiä jotain vaihtoehtoista tapaa tavata, vaikka että menisitte yhdessä jonnekin ulos syömään tai vastaavaa (vai muuttaako se yhtään tilannetta)? Minuakin ahdistavat hiljaiset hetket ja siksi vierailen äidin ja isän luona nykyään lähinnä yksin, jottei kiusallisia tilanteita tule. En pysty olemaan näkemättä äitiäni, sillä hän on minulle todella rakas ja tiedän, että hän kaipaa minua käymään.
Niin taitaa olla minunkin tilanteessani, ettei muutosta ole näkyvissä. Silti vain haluaisin uskoa, että vielä joku päivä... Kiitos kun jaoit tuntosi, ehkä se tuo minullekin rohkeutta päättää tämä soutaminen ja huopaaminen. Oletko kokeillut jo puhua isällesi, kuinka surullinen olet asiasta, vai onko hän sellainen kuin minunkin, ettei usko sanaakaan?
Isäsi on samanlainen psykopaattinen narsisti kuin äitini. Minulla meni kahdeksan vuotta useampien "vävyehdokkaiden" kanssa harakoille, kun äiti ei hyväksynyt yhtäkään. Hänen perusteluja olivat: väärä pituus, hiustenväri, paikkakunta, väärä ammatti, väärä ikäero (eri kuin 5 vuotta) ym. vähemmän tärkeät asiat. Hänen mielestä vävyn ja apin kuuluu olla kaksoisolentoja keskenään lyhyesti sanottuna.
Katkaise yhteydet isääsi. Älä soita äläkä kerro mitään tosiasioita. Valehtele tarvittaessa. Siten minäkin olen tehnyt äidilleni.
No huh huh, tuo äitisi käytös! Mutta ei minunkaan isäni touhuissa ole kehumista. Olenkin jo peitellyt asioita, ettei tule sanomista. Yritän pitää tilanteen mahd. neutraalina. Saa nähdä tuleeko välirikkoa.
Asun itse eri kaupungissa kuin vanhempani, joten en hirveän usein näe heitä. Kävin viimeksi kotikaupungissani syyskuussa, kauhulla odotan joulua. Juttelen onneksi äidin ja siskon kanssa puhelimessa, joten yhteys säilyy. Ikävä kyllä he ovat täysin isäni vallassa, eivätkä halua uhmata. Kun olen yrittänyt aloittaa keskustelua, minut on leimattu ongelman aiheuttajaksi. Mikä on ikävää, mutta ymmärrän heitä. Niin minäkin ajattelin ennen.
Ironisinta on, että isäni halveksii ja vihaa kaikkein eniten valehtelua. Minä en ole elämässäni ikinä mitään muuta tehnytkään. En ole pahoillani siitä, koska minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Olen yrittänyt joskus puhua isälleni; siitä seuraa vähättely, nauru, luurien heittäminen ja viimeksi puolen vuoden mykkäkoulu. Joten ei kauhean produktiivista ole ollut keskustelumme...:/
Kyse ei ole niinkään ettei poikaystäväni kelpaisi hänelle. Eihän isäni oikeastaan miehestäni mitään tiedäkään, mutta isäni haluaa että minä olisin yksin koko elämäni ilmeisesti. Hän ei ole koskaan sallinut minun seurustelua tai sosiaalista elämää. Siinä on jotain todella sairasta, mitä minä en ymmärrä....
Minä aion vielä puhua suuni puhtaaksi isälleni ja sanoa suorana miltä minusta tuntuu ja mitä mieltä olen hänestä. Sen jälkeen tuskin olemme enää väleissä. En ole vielä uskaltanut, mutta mittani on niin täynnä, että luulen ajankohdan koittavan pian...Kannustan sinua samaan!
Tone7: Itsekin asun muualla, joten mentyä tulee silloin kun vain aikaa on. Hyvä, että voitte soitella asioista siskosi ja äitisi kanssa! Voi ei, minun äitini onneksi ymmärtää tilanteen ja välillä sanookin sanottavansa, mutta siitä ei juurikaan ole apua. Minäkin saan aina kuulla sen, että minulla ei ole sanottavaa asiaan, vaan asia on loppuunkäsitelty, jos annan isäni kertoa oman mielipiteensä. Ehkä äitisi ja siskosi alkaisivat uhmata enemmän, jos he näkisivät ettei isäsi touhussa ole järjen häivää. Toivottavasti siskosi ei joudu kohtaamaan samaa kuin sinä, mutta uskon, että sillon hän ainakin herää tilanteeseen.
Minäkin olen kohdannut samat reaktiot keskustellessani isän kanssa, ja mykkäkouluakin on ollut. Se on minusta kaikista pahinta, varsinkin jos joutuu vielä katsomaan sitä paikan päällä. Sekin pisti ärsyttämään, että olin asiasta syvästi pahoillani, mutta kun isäni lopetti mykkäkoulun, hän oli kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Minulla on se sama tilanne, että minun olisi parempi vain olla yksin, jotta voisin keskittyä "uran luomiseen" ja "itseni kehittämiseen". Isä on sen sijaan painottanut, että kannattaa ystävystyä, mutta jostain syystä nämä ystäväni eivät koskaan kelpaa hänelle ja sellaiset ihmiset, jotka mielestäni ovat täynnä itseään tai heillä ei ole mitään muuta elämää kuin työ, tuntuvat miellyttävän isääni. Minullakaan ei saanut olla tuota sosiaalista elämää, sillä kaikki vapaa-aika, jonka käytin kodin ulkopuolella oli turhaa ja moitittavaa.
Tone7: Minäkin aion kyllä sanoa sanottavani, kun se hetki koittaa. En haluaisi enää saada loskaa niskaani, varsinkaan kun siihen ei ole mitään syytä. Minullekin alkaa riittää, mutta saa nähdä uskallanko. Kiitos kannustuksesta, täytyy vain pysyä vahvana!
Miten voikin olla näin samankaltainen tilanne ja isä? Uskomatonta. Vapaa-aika on tosissaan aina turhaa, tärkeintä on tienata paljon arvostetussa työssä. Isäni oli aina halunnut minusta ja/tai siskosta lääkäriä. Pettymys oli suuri kun me molemmat olimme lahjattomia matemaattisissa aineissa. Olemme molemmat enemmän taiteellisia ja musikaalisia, joka ei ole minkään arvoista hänen silmissään. Tämä on loukannut todella paljon aikanaan. Nyt ymmärtää sentään, ettei vika ole minussa tai meissä vaan hänen sairaassa ajattelutavassaan....
Mieheni kysyi, että olisiko parempi, etten olisi tekemisissä isäni kanssa. Huvittavinta on se, etten haluaisi olla isätön. Lapsi toivoo aina, että vanhempi vielä muuttuu. Koskakohan sen oppii ettei muutosta ole tulossa?
Yhtäläisyyksiä todellakin löytyy paljon! Minun isälleni ei sillä uralla ole niin väliä, kunhan se on mahdollisimman hyväpalkkainen homma. Itsekään en ole hyvä matematiikassa ja sain kuulla siitä haukkuja isältäni pienenä. Hän ei voinut ymmärtää etten vain osannut, vaan syytti minua laiskaksi. Onneksi tämä syyttely loppui, kun muillakin koulun oppilailla meni huonosti. Itsekin olen parempi niissä asioissa, joissa saa olla luova. Koulutuksestani olen vähän suurennellut, mitä kaikkea olen opiskellut, jotta isäni pysyisi tyytyväisenä, muuten tulisi sanomista siitäkin. Onneksi tein niin, etten antanut hänen määräillä opiskelujani, sillä olisin uuvuttanut kyllä itseni loppuun! Vika ei olekaan teissä, isänne ei vain kertakaikkiaan haluakaan ymmärtää teidän kiinnostuksen kohteitanne tai valintojanne. Sellainen tunne minulla ainakin omalla kohdallani on.
En minäkään haluaisi jäädä isättömäksi, kaipaisin häntä kaikesta huolimatta. Ei sitä välttämättä koskaan opi, mutta sitä vaan toivoo... Jotkut ovat kuolinvuoteellaan sitten pyytäneet anteeksi, mutten itse haluaisi tilanteen päättyvän niin. Kai ajatuksen kanssa pitää vain oppia elämään, että tulevaisuus muutoksen suhteen on hyvin epävarma.
Sitä minä kyllä mietin, että jos tällainen henkilö olisi ystäväpiirissä, niin varmasti olisi aika nopeasti entinen ystävä, mutta vanhemmalleen antaa jatkuvasti anteeksi huonon käyttäytymisen ja odottaa loputtomiin, että hän muuttuisi. Itselle se lopullinen niitti tuli ihan ykskaks. Silloin vain tiesin, että paluuta entiseen ei enää ole. Mutta edelleen sitä syyllisyyttä koen, kun en halua olla äitiini yhteydessä. Kumma juttu.
Näinhän se on, Huh2! Kai vanhempaan on aina se side sieltä lapsuudesta, jos on isä/äiti ollut kasvattamassa ja ollut elämässä muutenkin paljon osallisena, oli sitten aikuisuudessa kuinka huonot välit tahansa. Ja vaikka yrittäisi unohtaa, niin asia aina välillä vain tulee mieleen. Lopullista niittiä odotellessa...
Olen sanaton, sillä aivan kuin olisin lukenut omaa tarinaani täällä teidän kirjoittamana. Itselläni on täsmälleen sama tilanne, lukuunottamatta sitä että molemmat vanhempani inhoavat poikakaveriani. Heillä on ollu mitä käsittämättömämpiä syytöksiä, mutta nyt viimeisen puolen vuoden aikana emme ole käsitelleet asiaa. Kyllästyin ja petyin siihen, etten saanut perusteluja dissaukselle ja aihe on jäänyt sille tielleen. Sen he tekivät selväksi, että eivät hyväksy eivätkä tule koskaan hyväksymäänkään.
Käyn kyllä silloin tällöin kotona (kesällä, jouluna ja satunnaisesti lomilla), mutta joka kerta kotiintulo tuntuu yhtä vaivaannuttavalta ja tyhjältä, sillä kotona minä en saa puhua sanaakaan poikakaveristani. Olen miettinyt pääni puhki ja mielenterveyteni stressiin saakka, miten saisin ratkaistua tilanteen niin että kaikki voittaisivat eikä minun tarvitsisi katkaista välejäni, mutta mitään keinoa en ole vielä löytänyt..
Olen välillä henkisesti hyvin loppu tämän kanssa, mutta jostain saan aina uutta virtaa kasata itseni ja jatkaa taas elämää.
Varmasti on vielä raskaampaa, kun kummallekaan vanhemmista ei voi kertoa sanallakaan poikaystävästä. Itsekin vaivaannun, kun tiedostan, että syytöksiä tulee, jos otankin puheeksi mieheni kuulumiset. Minusta alkaa yhä enemmän tuntua siltä, ettei tilannetta kerta kaikkiaan voi hoitaa niin, että kaikilla olisi hyvä mieli. Sama juttu, että stressaa ja ahdistaa, mutta kummasti sitä vaan jaksaa jatkaa. Olen alkanut rohkeammin sanoa isälleni vastaan, välittämättä hänen mielipiteistään, mutta myöhemmin aina mietityttää, olisiko tilanteessa voinut toimia viisaammin. Kuitenkin olen sitten ajatellut, että hänen syytöksensä ovat sen verran lapsellisia ja nimenomaan keksittyjä, että parempi olla pahoittamatta mieltään ja olla vain ajattelematta asiaa.
Siinä olet oikeassa, että syytökset tulisi jättää vain omaan arvoonsa ja olla välittämättä. Kyllä se onnistuu, mutta kyllähän ne myös loukkaa. Ainakin minua ne ovat loukanneet hyvin paljon. Olen sanonut itsekin vastaan ja perustellut omia näkemyksiäni, mutta vanhempani ovat sitä mieltä, että he vanhempina ihmisinä kyllä tietävät ettei suhteestani tule mitään ja näkevät ettei nykyiseni ole minulle hyvä. "Kyllä vanha tietää" on kuulunut useaan otteeseen. Äitinikin perusteli näkemyksiään omilla huonoilla kokemuksillaan. Hän oli lisäksi hyvin pettynyt siihen, että haksahdin ensimmäiseen vastaantulevaan henkilöön. Olen eri mieltä tuosta siinä mielessä, että vaikka nykyiseni onkin elämäni ensimmäinen kumppani, niin ei hän sentään ensi-ihastus ole. Lisäksi ennen seurusteluamme olimme olleet jo vuoden päivät erittäin hyviä ja läheisiä ystäviä ennen kuin vahvemmat tunteet tulivat peliin. Ylipäätäänkään en ymmärrä tuota haksahtamiskommenttia..
Perheeni ainoana lapsena taistelen yksin heitä vastaan, enkä saa esim. sisaruksilta voimaa ja tukea asian kanssa.
Mielenkiinnosta kysyn, että oletteko itse miten paljon epäilleet että ehkä vanhempanne ovatkin oikeassa. Minua inhottaa itsessäni se piirre, että äitini saa minutkin joskus epäilemään miestäni. Ei enää läheskään niin paljon, mutta varsinkin silloin alkuaikoina. Täytyy olla tosi vahva, ettei vanhemman mielipiteet hetkauta.
Täytyy myöntää, että joskus ihan alkuaikoina he saivat minut epäilemään suhteeni lujuutta. Olin todella sekaisin ja eksynyt ensimmäisen puoli vuotta suhteestani, mutta sen jälkeen aloin saada itseäni kasaan, jonka jälkeen uskoani ei ole horjuttanut mikään. Missään vaiheessa en edes harkinnut eroa. En missään vaiheessa.
Onhan tämä ensimmäinen suhteeni, niin annan itselleni anteeksi alun epäröintini. Kun tajusin, että tämä on minun elämäni ja kuinka hyvä mun on rakkaani kanssa olla, niin ei asiat voi olla huonosti. Ainakaan omasta mielestäni. Sen jälkeen siis kun sain kadonneen pohjan rakennettua uudelleen ja henkisen selkärangan paikoileen, niin en ole epäillyt suhdettani saatika poikakaveriani hetkeäkään.