Olin viisi vuotta yksin edellisen kumppanin jälkeen. Rakensin omaa elämääni, sain arvokkaita, pysyviä ja ainutlaatuisia ihmissuhteita, mutten koskaan löytänyt miestä. Sitten tapasin aivan ihanan huolehtivaiselta tuntuneen miehen alkoholinhuuruisen illan aikana. Tästä lähti liikkeelle heti alkujaan tiivis yhdessäolo. En huomannut alkuunsa varoitusmerkkejä: mies oli tuolloin työttömänä ja runsas alkoholinkäyttö kuului tiiviinä osana hänen elämäänsä. Olin kuitenkin niin rakastunut miehen lämpöön, rauhallisuuteen, hellyydenosoituksiin ja ehdottomaan hyväksyntään, että odotin muutosta.
Mies budjaili luonani, 3 kk meni hakematta töitä, tyhjensi jääkaappini, tuli kerran kolmen aikaan iltapäivällä minua vastaan kännissä. Keskustelin asiasta moneen otteeseen, viikkokännittely jäi. Tein miehelle työhakemukset ja CV:n, mies sai töitä ja vihdoin viimein säännöllisiä palkkatuloja.
Vuoden seurustelun jälkeen päätimme muutta yhteen, koska miehen työvuorojen ja oman työssäkäynnin opintojeni takia emme ehtineet koskaan tavata, OLIN TYHMÄ! Kuvittelin, että yhdessä asuminen jotenkin parantaisi suhdettamme. Toisin kävi.
Huomasin jo alusta alkaen, että yhteen muuttaminen ei ollut järkevä ratkaisu. Tajusin ensimmäisten viikkojen aikana asuvani 31-vuotiaan 18-vuotiaan kanssa. Jouduin huolehtimaan kaikista käytännön asioista koulutöiden ja oman täyspäiväisen työni lisäksi. Jokaviikonloppuinen juopottelu jatkui, välillä kännissä ilmeni aggressiivisia taipumuksia (ei minua kohtaan, mutta pubiräyhäämistä, pitsaravintolassa karjumista, bussin ovien potkimista jne.).
Kun jouduin viettämään yön päivystyksessä ilman puhelinta ja muita tavaroita, mies nukkui pommiin (soitin sairaanhoitajan puhelimesta, odotin 2 tuntia itkuisena, soitin uudestaan, mies oli mennytkin takaisin nukkumaan). Luottamus meni.
Nyt sain viimein sanottua, että lähden. Itkua ja mykkäkoulua ja anelua. Tunnen oloni paskaksi, mietin miten mies pärjää. Minussakin on vikaa, luovutin jo monta kuukautta sitten. Otan liikaaa vastuuta, käsken, en tahdo enää viettää aikaa miehen kanssa. Ihanat piirteet ovat vielä tallella: rakkaus ja hellyys. Mutta, olen jo yli 30-vuotias nainen. Jos tahdon joskus perustaa perheen, en voi sitä hänen kanssaan perustaa. Mieluummin elän yksin.
Silti tämä on rankkaa. Mies ei nuku, itse käyn kierroksilla ja herään aamuyöstä. Muutan uuteen asuntoon pian ja se on rankka pala miehelle. Tuntuu kuin sydän olisi revitty rinnasta, mutta uskon tehneeni kuitenkin oikean päätöksen.
Mies budjaili luonani, 3 kk meni hakematta töitä, tyhjensi jääkaappini, tuli kerran kolmen aikaan iltapäivällä minua vastaan kännissä. Keskustelin asiasta moneen otteeseen, viikkokännittely jäi. Tein miehelle työhakemukset ja CV:n, mies sai töitä ja vihdoin viimein säännöllisiä palkkatuloja.
Vuoden seurustelun jälkeen päätimme muutta yhteen, koska miehen työvuorojen ja oman työssäkäynnin opintojeni takia emme ehtineet koskaan tavata, OLIN TYHMÄ! Kuvittelin, että yhdessä asuminen jotenkin parantaisi suhdettamme. Toisin kävi.
Huomasin jo alusta alkaen, että yhteen muuttaminen ei ollut järkevä ratkaisu. Tajusin ensimmäisten viikkojen aikana asuvani 31-vuotiaan 18-vuotiaan kanssa. Jouduin huolehtimaan kaikista käytännön asioista koulutöiden ja oman täyspäiväisen työni lisäksi. Jokaviikonloppuinen juopottelu jatkui, välillä kännissä ilmeni aggressiivisia taipumuksia (ei minua kohtaan, mutta pubiräyhäämistä, pitsaravintolassa karjumista, bussin ovien potkimista jne.).
Kun jouduin viettämään yön päivystyksessä ilman puhelinta ja muita tavaroita, mies nukkui pommiin (soitin sairaanhoitajan puhelimesta, odotin 2 tuntia itkuisena, soitin uudestaan, mies oli mennytkin takaisin nukkumaan). Luottamus meni.
Nyt sain viimein sanottua, että lähden. Itkua ja mykkäkoulua ja anelua. Tunnen oloni paskaksi, mietin miten mies pärjää. Minussakin on vikaa, luovutin jo monta kuukautta sitten. Otan liikaaa vastuuta, käsken, en tahdo enää viettää aikaa miehen kanssa. Ihanat piirteet ovat vielä tallella: rakkaus ja hellyys. Mutta, olen jo yli 30-vuotias nainen. Jos tahdon joskus perustaa perheen, en voi sitä hänen kanssaan perustaa. Mieluummin elän yksin.
Silti tämä on rankkaa. Mies ei nuku, itse käyn kierroksilla ja herään aamuyöstä. Muutan uuteen asuntoon pian ja se on rankka pala miehelle. Tuntuu kuin sydän olisi revitty rinnasta, mutta uskon tehneeni kuitenkin oikean päätöksen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Voimia sulle. Alkoholistin kanssa on kyllä äärimmäisen turhauttavaa, ja aina sitä vaan jotenkin toivoo toisen järkiintyvän. Harvoin niin kuitenkaan käy. Ja jos käykin niin ulkopuolisen vaikutus siihen on mitätöntä, joten sinun "huolenpitosi" oletettavasti vain helpottaisi hänen juomistaan. Perheen perustaminen selkeästi alkoholisoituneen kanssa olisi kyllä todella vastuutonta, joten siinä mielessä teet kyllä aivan oikean ratkaisun.