Usko, toivo ja rakkaus

Luonnevikaisuus (persoonallisuushäiriöt) syntyvät osin geneettisesti ja osittain traumaattisesta kasvuympäristöstä. Persoonallisuushäiriöitä on monenlaisia, vain narsistisen persoonallisuushäiriön sanotaan tulleen yleisemmäksi. Persoonallisuushäiriöinen ei kykene asettumaan lainkaan toisen ihmisen asemaan. Rakkauskaan ei auta siinä tilanteessa, vain välimatka. Sama pätee vaikeisiin päihdeongelmiin. Ymmärtäminen vain pahentaa valtapeliä ja manipulointia.

Koetan ajatella persoonallisuushäiriöistä sairaana, mutta lähellä ollessa se ei onnistu. Personallisuushäiriö ei parane, koska häiriöinen ei koe olevansa sairas. Vaikka sairas saisi pitkäkestoista psykoterapiaa, sen tulokset ovat epävarmat. Nämä ovat psykoterapeutilta saatuja tietoja. Hän neuvoi minua ja erityisesti lapsia pysymään erossa persoonallisuushäiriöisestä. Parhaatkaan ihmissuhdetaidot eivät auta, jos persoonallisuushäiriöinen haluaa tehdä elämän hankalaksi.

Sairaimman narsistin kanssa pystyy elämään, ehdoton edellytys on tietää ja tuntea narsismi. Tuntemalla tauti, henkilöön osaa suhtautua oikein.

Missä tai kenen kanssa tahansa voi elää, mutta kannattaako se, on eri asia. Ainakaan lapsia ei kannata altistaa.

Narsisti on nykyään pelkkä haukkumasana. Narsistinen persoonallisuushäiriön tai jokin muu pers.häiriön voi vain psykiatri diagnosoida. Jos sellainen ihminen sattuu sukuun, niin puhutaan aika vakavistakin oireista ja tapahtumista. Parhaiten persoonallisuushäiriön tunnistaa jäykästä käytösmallista, vaikka erilaiset persoonallisuushäiriöt ilmenevät käyttäymisessä eri tavoin.

Usko toivo hakkaus. Se oli perheväkivallan vastaisen kampanjan nimi jokunen vuosi sitten. Väkivaltainen käytös voi olla myös henkistä, eristämistä, haukkumista ja nimittelyä.

NIINKÖ

Ei rakkautta ole vanhempien riippuminen koko ajan aikuisessa lapsessaan tai neuvojen tunkeminen joka asiaan. Se on läheisriippuvuutta. Ei rakkautta ole se että aikuinen ihminen kysyy vanhempiensa mielipidettä seurusteluasioihinsa. Se on naurettavaa verhoaa sen millä tekosyyllä tahansa.

Seurustelin miehen kanssa joka lopetti suhteensa eri syillä. Niitä kertyi aika variaatiot. Lopulta selvisi että jokaisen lopettamisen takapiruina oli vanhemmat joille ei seurustelukumppani syystä tai toisesta kelvannut ja suhteen kuolinkellot alkoi soida jos mies oli yötä naisystävänsä luona liian usein. Jaksoin vanhempien silmätikkuna oloa vuoden kunnes mies päätti ettei hän halua olla enää kanssani. Miehen äitin näin kaupassa ja hän hymyili oikein omahyväisesti, tuijotti nenänvarttaan pitkin eikä tervehtinyt. Voittajan ilme.

Sen jälkeen tapasin elämäni miehen ja huomasin miten kieroutunut edellinen suhde olikaan. Ei treffeihin pidä valmistautua kysymällä vanhemmilta lupaa eikä elämänkumppania valita vanhempien mieltymysten mukaan. Se on jo sairasta. Ei se ole rakkautta.

Ylläpitoko provoilee naiiveilla viesteillä? Tai miten selität muuten, kaltaisesi kenestäkään riippumattomana lajikkeena haksahtaisit itse kertomasi laisiin peräkammarinpoikiin?
Ristiriitainen yhdistelmä.

Oletko itse jotenkin tumpelo ihmissuhteissasi? Eletään 2000-lukua ja sinä olet antanut itsesi traumatisoitua vuoden seurustelusta niin pahoin, että pakkomielteisesti hakeudut kertomaan anoppi-appi-osastolle järkyttävästä kokemastasi kieroutuneen sairaasta kokemuksestasi (!naiiveinta sinulta?), vaikka sinulla on elämäsi mies kierroksessa.

Lapsellisia loruiluita, keksisit jotain älykkäämpää ja aikuismaisempaa.