Tuli viime viikolla keskustelua työtovereiden kesken uskottomuudesta ja kun paikalla oli sekä miehiä että naisia ja ikäjakaumakin oli melkoinen, mielipiteetkin olivat melko kirjavia ja moninaisia.
Päätin uteliaisuuttani käydä tällä palstalla ja huomasin, että täällä luokitellaan (uskotellaan itselleen ja toisille) kaikkien ns kakkossuhteiden olevan samanlaisia.
Olen itse ollut sekä pettäjä, petetty että kakkonen.
Joskus vuosia vuosia sitten ollessani vielä avioliitossa ex-mieheni kanssa, koin ehkäpä jonkinlaisen ikäkriisin. Aloin suhteeseen työtoverini kanssa, suhde kesti puolisen vuotta ja päättyi siihen kun työtoverini olisi halunnut minun eroavan ja halusi vakiintuneen parisuhteen kanssani. Jälkikäteen analysoin tapahtunutta ja huomasin, etten missään vaiheessa ollut edes ihastunut saatikka rakastunut tähän mieheen, ennemminkin olin ihastunut tietoon että olen haluttu ja siihen huomioon jonka sain osakseni.
Kerroin oma-aloitteisesti ex-miehelleni asiasta ja suhteen päättymisestä.
Elämä jatkui ja vuosia tapahtuneen jälkeen ex-mieheni ilmoitti haluavansa eron koska oli tavannut "sielunkumppaninsa". Heillä oli ollut jo useita vuosia kestänyt suhde ja nyt oli tämä "kakkonen" ilmoittanut että on valinnan aika. Asiaa selvitellessämme kysyin ex-mieheltäni miksi ei ollut jo aikaisemmin halunnut eroa. Hän kertoi pelostaan aloittaa alusta, pelostaan ettei tämä uusi suhde kestäkään ja siitä miten ilman tätä uutta suhdetta olisi varmaan tasaisen tappavaan tahtiin elänyt kanssani ilman suurempia tunnekuohuja, ei olisi kärsinyt muttei niin nauttinutkaan. Eroomme ei liittynyt suurta draamaa, sovimme asioista ja olemme ystäviä keskenämme edelleen. Ovat olleet nyt avioliitossa kymmenisen vuotta ja ex-mieheni vaikuttaa onnellisemmalta kuin koskaan.
Noin kolme vuotta eroni jälkeen tapasin ukkomiehen johon ihastuin päätä pahkaa. En ole ylpeä siitä, että aloitin suhteen hänen kanssaan hänen vielä naimisissa ollessaan, mutta kadu en hetkeäkään. Nykyinen mieheni otti eron puolisostaan puolisen vuotta suhteen alkamisen jälkeen ja olemme edelleen yhdessä ja hyvin onnellisia.
Täällä yleinen käsitys on se, että kerran petturi aina petturi. Tämän voin kumota heti, en ole kertaakaan edes kuvitellut pettäväni miestäni, miehestäni on tullut oikea kotihiiri sen jälkeen kun virallistimme suhteemme ja sanookin aina ettei kaipaa muuta kuin kotia työn lisäksi. Ex-mieheni vaikuttaa äärettömän onnelliselta uuden siippansa kanssa, enkä osaa kuvitellakaan hänen pettävän puolisoaan.
Yleinen käsitys tuntuu olevan, että jos suhteen alettua ei heti haeta eroa, suhteesta ei tule mitään. Ex-mieheni piti suhdetta yllä monta vuotta ja tarvitsi vain sen uhkavaatimuksen jotta sai valintansa tehtyä. Omalla kohdallani mieheni teki päätöksensä heti, aikaisemmassa suhteessani heti toisen haluttua enemmän, katkaisin suhteen...
Uskon vakaasti, että jokainen suhde on erilainen, jokainen avioliitto on erilainen ja jokaisella pettäjällä on erilaiset lähtökohdat.
Päätin uteliaisuuttani käydä tällä palstalla ja huomasin, että täällä luokitellaan (uskotellaan itselleen ja toisille) kaikkien ns kakkossuhteiden olevan samanlaisia.
Olen itse ollut sekä pettäjä, petetty että kakkonen.
Joskus vuosia vuosia sitten ollessani vielä avioliitossa ex-mieheni kanssa, koin ehkäpä jonkinlaisen ikäkriisin. Aloin suhteeseen työtoverini kanssa, suhde kesti puolisen vuotta ja päättyi siihen kun työtoverini olisi halunnut minun eroavan ja halusi vakiintuneen parisuhteen kanssani. Jälkikäteen analysoin tapahtunutta ja huomasin, etten missään vaiheessa ollut edes ihastunut saatikka rakastunut tähän mieheen, ennemminkin olin ihastunut tietoon että olen haluttu ja siihen huomioon jonka sain osakseni.
Kerroin oma-aloitteisesti ex-miehelleni asiasta ja suhteen päättymisestä.
Elämä jatkui ja vuosia tapahtuneen jälkeen ex-mieheni ilmoitti haluavansa eron koska oli tavannut "sielunkumppaninsa". Heillä oli ollut jo useita vuosia kestänyt suhde ja nyt oli tämä "kakkonen" ilmoittanut että on valinnan aika. Asiaa selvitellessämme kysyin ex-mieheltäni miksi ei ollut jo aikaisemmin halunnut eroa. Hän kertoi pelostaan aloittaa alusta, pelostaan ettei tämä uusi suhde kestäkään ja siitä miten ilman tätä uutta suhdetta olisi varmaan tasaisen tappavaan tahtiin elänyt kanssani ilman suurempia tunnekuohuja, ei olisi kärsinyt muttei niin nauttinutkaan. Eroomme ei liittynyt suurta draamaa, sovimme asioista ja olemme ystäviä keskenämme edelleen. Ovat olleet nyt avioliitossa kymmenisen vuotta ja ex-mieheni vaikuttaa onnellisemmalta kuin koskaan.
Noin kolme vuotta eroni jälkeen tapasin ukkomiehen johon ihastuin päätä pahkaa. En ole ylpeä siitä, että aloitin suhteen hänen kanssaan hänen vielä naimisissa ollessaan, mutta kadu en hetkeäkään. Nykyinen mieheni otti eron puolisostaan puolisen vuotta suhteen alkamisen jälkeen ja olemme edelleen yhdessä ja hyvin onnellisia.
Täällä yleinen käsitys on se, että kerran petturi aina petturi. Tämän voin kumota heti, en ole kertaakaan edes kuvitellut pettäväni miestäni, miehestäni on tullut oikea kotihiiri sen jälkeen kun virallistimme suhteemme ja sanookin aina ettei kaipaa muuta kuin kotia työn lisäksi. Ex-mieheni vaikuttaa äärettömän onnelliselta uuden siippansa kanssa, enkä osaa kuvitellakaan hänen pettävän puolisoaan.
Yleinen käsitys tuntuu olevan, että jos suhteen alettua ei heti haeta eroa, suhteesta ei tule mitään. Ex-mieheni piti suhdetta yllä monta vuotta ja tarvitsi vain sen uhkavaatimuksen jotta sai valintansa tehtyä. Omalla kohdallani mieheni teki päätöksensä heti, aikaisemmassa suhteessani heti toisen haluttua enemmän, katkaisin suhteen...
Uskon vakaasti, että jokainen suhde on erilainen, jokainen avioliitto on erilainen ja jokaisella pettäjällä on erilaiset lähtökohdat.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Hieno elämä sulla, mutta tuskin läheisimmilläsi. uuletko ihan oikeasti, että kaikki ihmiset ja läheisesi, jotka ovat vuosia eläneet noiden kuvioidesi vaikutuksessa ovat olleet onnellisia ilman kärsimystä? Onko mahdollista, että olet aiheuttanut kanssaihmisille tuskaa mutta itse sulkenut siltä silmäsi? Luulen, että tämä tarina olisi aivan erilainen, jos sen kertoisi ex-miehesi tai uuden miehesi ex-vaimo.
Niin totta, niin totta. Tarinasta puuttui unohdettujen osapuolien kokemukset - perhe, lapset, puolisot. Näyttää hyvältä omalta kohdaltasi, mutta näkymä metsässä trombin jäljiltä. Vahinkoja korjataan, mutta vahinko on jo sattunut.
Oikein hyvä, että ex-miehesi jätti sut, pettäjän.
Mieti sitten, kun nykyinen miehesi, iskemäsi ukkomies, jättää sinut eläsi realiteetteja uudelleen.
Typerä, pintaliitäjä, akka.Parempi, kun olisit jatkanut elämääsi yksin etkä pilannut toisenkin miehen elämää
Huvittavaa...
Ap puhuu vanhoista asioista joita oikeesti on miettinyt.
Sitten hänelle vastaavat nämä hyvät ja täydelliset ihmiset ja teksti on luokkaa "valkoinen roskaväki" ja toiset tykkää :D
Joskus vaan tulee mieleen että pitäiskö jokaisen hiukan kattoo peiliin.
Kirjoittajalla lienee ihan hyvä tarkoitus, mutta kyllä siitä puuttuu kokonaan ns.katu-uskottavuus. Ei valehtelu ja petollisuus ole millään filosofisilla sanakäänteillä poispyyhittäviä asioita, vaan joka kerta ne saastuttavat ihmissuhteet. Ja vaikka petollista valehtelijaa kuinka ymmärtäisi, niin yhteiselo sellaisen kanssa on useimmiten jo itsesuojeluvaiston ja mielenterveyden vuoksi mahdotonta.
monta "uskomusta" haluat kumota, mutta omissa tarinoissasi niitä kliseitä vilahtelee.... ittes kyllä nyt pussiin puhut.
Mulle on ihan sama millä tavalla kaunistelet ruman asian, mutta siltikkin pettäminen on pettämistä, ja se ei VAIN tapahdu
Hyin kuvattu erilaisia tilanteita, joita liittyy uusiin suhteisiin. Erityisesti minua puhutteli kaksi kohtaa.
Ekana se, että huomasit työkaverisi suhteen olleesi lähinnä hurmaantunut saamastasi ihailusta, et niinkään ihmisestä. Tuo on varmaan aika yleistä kakkossuhteissa. Jos työkaverisi ei olisi alkanut elättelemään suurempia toiveita, suhteenne olisi voinut jatkua vuosiakin. Onneksi ei, koska muutoin olisit voinut oman avioerosi tiimellyksessä ajautua epätyydyttävään suhteeseen työkaverisi kanssa.
Toinen kohta oli tuo, missä exäsi kertoi pelostaan aloittaa alusta, jos suhde ei kannakaan, (jos kaduttaa myöhemmin?) jne. Nuo ovat ajatuksia, jotka kannattelevat montaa avioliittoa. Sitten sitä kutsutaan sitoutumiseksi, vaikka kyse onkin epävarmuudesta ja pelosta tulevaisuuden suhteen. Näissä elämänvaiheissa on otollinen hetki rinnakkaissuhteelle. Valitettavaa tai ei, rinnakkaissuhde on monesti se voima, jolla pääsee eteenpäin. Uskaltaa hypätä uuteen vaiheeseen elämässä.
Kirjoiit myös uskollisuudesta seuraavissa suhteissa. Näitä asioita kokematon ei ehkä ymmärrä/halua ymmärtää, että monesti eron kokenut osaa arvostaa ja hoitaa uutta suhdettaan eri tavoin kuin ekakierroksella olevat. Elämänkokemusta kun ei voi siirtää.
Arvasin jo kirjoittaessani, että mitään suurta sympatian vyöryä en täältä saa, enkä sitä tänne tullut hakemaankaan. Nyt vastaukset luettuani, haluan kuitenkin selittää muutaman asian "hienosta elämästäni".
Kun minulla oli tämä lyhyt suhde työkaverini kanssa, olimme olleet noin seitsemän vuotta naimisissa. Lapsia ei ollut, molemmat teimme uraa. Ehkäpä vain olin lapsellinen ja odotin sen avioliiton alkuhuuman kestävän loppuelämän, ja kun en saanutkaan sitä huomiota ja ihailua rajattomasti, hain sitä muualta. Kuten sanoin aloituksessani, analysoidessani tilannetta jälkeenpäin huomasin etten ollut rakastunut mieheen vaan olin rakastunut siihen huumaavaan tunteeseen. Kun tämä mies halusi enemmän, puntaroin tilannetta ja huomasin että missään tapauksessa en haluaisi elää hänen kanssaan. Kerroin tilanteen miehelleni katkaistuani suhteen, koska olin sitä mieltä että hänellä on oikeus tehdä omat valintansa tietäen tosiasiat. Hyvin hedelmällisten keskustelujen jälkeen päädyimme jatkamaan avioliittoamme.
Pari vuotta meillä meni erittäin hienosti, panostimme suhteeseemme täysillä. Arki tuli kuitenkin vastaan kuten se tahtoo tulla ennemmin tai myöhemmin. Elimme tasaista elämää, minä ehkä vahingosta viisastuneena jätin turhat "romanttiset hapatukset" mielestäni ja tyydyin siihen mitä minulla oli, ihan hyvä perusavioliitto. Kun mieheni 15 avioliittovuoden jälkeen kertoi haluavansa eron löydettyään sen ihmisen jonka kanssa todella haluaa elää ja vanheta, asia ei tullut minulle shokkina. Meillä oli ihan hyvä liitto mutta ei sen enempää. Puhuimme puhumasta päästyämme ja selvisi että hänellä oli ollut tämä suhde jo useamman vuoden, mutta ei vaan ollut uskaltanut irrottautua minusta jo alussa kerrotuista syistä. Noin vuosi avioeromme jälkeen he avioituivat, olemme hyviä ystäviä ex-mieheni kanssa ja olemme joskus naureskelleet, että paremmin sovimme yhteen bestiksinä kuin avioparina.
Kolmisen vuotta avioeromme jälkeen tapasin nykyisen mieheni, jolla omien sanojensa mukaan oli avioeropaperit jo täytettynä (ja tottahan tämä onkin, puolisen vuotta suhteemme alun jälkeen hän sai eron). Kuten sanoin, en ole ylpeä siitä, että en malttanut odottaa niin kauan että hänen eronsa on selvä, olisin voinut odottaa sen harkinta-ajan, mutta kun mieheni sanoi että harkinta on tehty ja mikään ei sitä muuksi muuta, annoin ihastukselleni vallan.
Ihastus muuttui rakkaudeksi ja tässä sitä ollaan, mitään en kadu.
Hänen ex-vaimonsa elää omaa elämäänsä, lapset jo aikuisia ja ovat ihan hyvissä väleissä sekä isäänsä että minuun
Asiani pointti oli se, että täällä leimataan hyvin hyvin helposti kaikki pettäjät tapapettäjiksi, kaikki pettämisestä alkaneet suhteet epäonnistuneiksi, kaikki kakkoset jotenkin vajaavaisiksi jne.
Minun kokemuksellani nämä ovat ihan yleistyksiä joita keksitään oman olon helpottamiseksi. Esim ex-mieheni tuskin koskaan pettää nykyistä puolisoaan joka (vaikka se pahamaineinen kakkonen olikin vuosia) on mielestäni hänelle se "oikea".
Itselläni ei sen yhden surullisen suhteen jälkeen tullut mieleenikään pettää ex-miestäni ja ikinä en voisi kuvitellakaan pettäväni nykyistä miestäni. Nykyinen mieheni oli melkoinen "liitäjä" entisessä liitossaan, nykyään koti on hänelle se paras paikka.
Joten kaikki suhteet eivät mene saman kaavan mukaan.
Tuomitsen sinut itsekin pettäjänä. Ei pettämistä voi hyväksyä tai selitellä itselleen hyvänä asiana, Jos petät niin olet vaan täysi tollo, ei siinä ole selittelemistä.
Nämä ihmiset jotka pystyvät elämään yhden ihmisen kanssa koko elämänsä ja kokea nautintoa siitä, omine pidempine alamäkineen ja ylämäkineen ovat minun silmissäni mahtavia ihmisiä.
Onnellisuus, mitä se on? Tämä tuntuu olevan monelle ihmiselle hyvin vaikea kysymys.. Siihen voi olla helppo vastata tänään , vaikea vastata kuukauden päästä uudelleen. Itse koin onnellisuuden olevan olotila, joka pitäisi säilyttää. Miten onnellisuuden voi pullottaa? Miten onnellisuuden saa kestämään vaikka vierellä olisi kuka tahansa Brad Pitt? Onnellisuus on myös omassa elämässä onnistumista ja monesti tämän onnistumisen näytetään heitettävän puolison niskaan. En ole onnellinen -> Puolison syy. En saa tarpeeksi sitä ja tätä -> Puolison syy.
Se miksi arvostin rehellisiä ihmisiä on taipumus katsoa itseä peiliin sen hyvän JA pahan kautta. En todellakaan ole mies pyhimys, mutten mikään saatanakaan. Mitä kuitenkin säälin ja koen oksettavana on ihmiset jotka tekevät väärin ja uskottelevat iselleen sen olevan loppujen lopuksi oikein. MItä se on?
Itseä on niin helppo huijata , se mitä haluat on niin helppo naamioida parhaaksi vaihtoehdoksi sen takia että haluat sen juuri nyt. Kuten lapsi joka haluaa jonkin tietyn esineen. Mielistellään ja kielistellään, paitsi että kohde on se oma minä ja sen vääristämään uskomaan mikä on oikein ja mikä väärin.
Pettäjien tarinat huvittavat minua, koska olen varmaan itsekin joskus ollut samalla polulla ja ajatellut samoja asioita. Helpointa on syyttää sitä puolisoa ja kertoa itselleen että se on hänen vikansa. Siitä saa jo osayyn ja oikeuden pettämiseen.
HuOM! En kuitenkaan tarkoita sitä, että jokaikisessä suhteessa pitäisi olla loputtomiin. Usein se oma vanha suhde on helvetin hyvä, jos vaan itsekin viitsii tehdä suhteen eteen töitä ( Naisena ostaisin seksikkäitä alusasuja, miettisin seksielämää miten sitä voisi uudistaa, osoittaisin läheisyyttä ja vähentäisin negatiivisuutta, ottaisin asioihin varman kannan,mutta keskustelisin asioista ylipäätänsäkin suhteessa. Miehenä läheisyyden osoitukset, puhuminen omista tunteista ja asioista sekä ristiriitojen läpi käyminen eri tavoin, seksielämän parantaminen siitä omasta näkökulmasta eikä vain syyttämällä sitä parempaa oaspuolta).
Tämä tällaista tisemietintää. Ei ole tarkoitus alkuperäistä tuomita, hänen suhteensa ja kokemuksensa voi olla ihan muuta, mutta mielestäni vastuu tulee ottaa kuitenkin. Ei ole ikinä OK hypätä mihinkään pettämiseen, jos olet vielä suhteessa, se on pelkurimaista ja sitä en ole tehnyt itsekään sen jälkeen kun nämä asiat kävin itseni kanssa läpi.
Ehkä en ole osannut ajatuksiani jäsennellä tänne riittävän selvästi, sillä tuntuu että käsitit tarinani eritavalla kuin oli tarkoitus.
"Tuomitsen sinut itsekin pettäjänä. Ei pettämistä voi hyväksyä tai selitellä itselleen hyvänä asiana, Jos petät niin olet vaan täysi tollo, ei siinä ole selittelemistä."
Tuomitsen itsekin itseni pettäjänä. Siihen aikaan (noin 20 vuotta sitten) olin ilmeisesti hyvin lapsellinen ja itsekeskeinen. Kuvittelin maailman pyörivän oman napani ympärillä, kun en saanut enää omasta mielestäni riittävästi huomiota avioliitossani (arki tuli vastaan muutaman avioliittovuoden jälkeen), hain sen huomion muualta. Vasta kun tämä suhteen toinen osapuoli halusi jotain vakavampaa, tajusin etten todellakaan ollut häneen edes ihastunut. Itsekkäästi leikin myös hänen tunteillaan, en pelkästään avioliittoni kustannuksella. Missään tapauksessa en syytä ex-miestäni mistään, hän oli ehkä kuitenkin se kypsempi meistä.
"Nämä ihmiset jotka pystyvät elämään yhden ihmisen kanssa koko elämänsä ja kokea nautintoa siitä, omine pidempine alamäkineen ja ylämäkineen ovat minun silmissäni mahtavia ihmisiä. "
Totta, minunkin mielestäni ovat mahtavia ihmisiä. Aina kuitenkaan tämä yhdessä loputtomiin olo (vaikkei oikeastaan siihen ole muuta syytä kuin tapa) ei ole se ideaali vaihtoehto. Olemme puhuneet joskus ex-mieheni kanssa syista miksi yleensäkään menimme naimisiin. Ehkä se oli vaan tapa mennä suhteessa eteenpäin. Nyt tämänhetkisen tilanteemme huomioon ottaen, emme alunalkaenkaan olleet tarkoitettu toisillemme ja nyt olemme uusissa parisuhteissamme paljon onnellisempia kuin konsanaan ollessamme yhdessä.
En puolustele pettämistä, asiat voisi paremminkin hoitaa. Ymmärrän vain paljon paremmin miksi ihminen havahtuu pystyyn kuolleessa avioliitossaan vasta silloin kun tapaa jonkun toisen. Ex-mieheni kanssa kävimme läpi hänen tuntemuksensa ja syyt miksi ei jo aiemmin lopettanut liittoamme ja käsitän häntä ihan täydellisesti. Meidän liittommehan oli kahden hyvän ystävän vaivaton olotila, emme olleet ahdistuneita, ei suurta intohimoa mutta ei vastenmielisyyttäkään, ei riitoja ja viihdyimme ihan hyvin yhdessä. Hän halusi eron vasta silloin kun oli menettämässä sen ihmisen jonka kanssa todella halusi elää.
Olen kuitenkin tänään kiitollinen ex-mieheni silloisesta salasuhteesta, sillä jos hän ei olisi tavannut toista olisimme todennäköisesti vieläkin epätyydyttävässä parisuhteessa, meistä kun kumpikaan ei olisi nähnyt syytä lähteäkään.
Noin se oikeasti menee. Tämä palsta ei valitettavasti ole ihan hedelmällisin alusta analyyttiseen keskusteluun.
Minusta sinun tarkestelusi ja pohdintasi osuvat aikalailla oikeille urille. Voi olla niin ettei tälle palstalle eksy kuin harvoin ihmisiä, jotka ovat edenneet tilanteissa anteeksi antaen (itselleen ja muille), vaan pikemminkin ovat juuttuneet perusteettomaan katkeruuteen ja moralisointiin.
Pää pystyyn.
Kun ihminen osaa antaa anteeksi ja asettuu toisen saappaisiin, ajatukset kirkastuvat huomattavasti.
Jos vielä osaa antaa anteeksi myös itselleen, joka monesti on paljon vaikeampaa kuin toiselle anteeksi antaminen, voi jatkaa elämäänsä suhteellisen levollisin mielin. Katkeroituminen ja itsesäälissä pyöriminen tuhoaa vain ja ainoastaan oman elämän.
Olen hyvin onnellinen ex-mieheni puolesta, en ole koskaan ollut katkera hänelle. Itselleni olin ehtinyt jo sen kahdeksan vuoden jälkeen antamaan anteeksi ja pystyin myöntämään etten ole, eikä minusta tule täydellistä ihmistä.
Huomasin melko alussa tätä ketjua, ettei analyyttinen keskustelu ole täällä mahdollista tai ainakin on harvinaista herkkua. Toisaaltaan tajuan tämän, sillä varmasti suurin osa tänne kirjoittelevista on kriisin keskellä tai ainakin tilanne on melko tuore. Ymmärrystä myös heille.
Kiitollisena kuitenkin vastaan sinulle, sillä on mukava huomata että joku voi keskustella ihan kiihkotta näinkin vaikeista asioista.
Tuossa on se ydin. kokonaisuuden hahmottaminen kiihkottomasti, nähden asiat kaikkien saappaista. Siihen eivät kaikki kykene, pysähtyvät myrkyttämään vain omaa mieltään pääsemättä/pyristelemättä/tajuamatta mennä eteenpäin.
Muista, koko maailmaa ei voi pelastaa. Se mitä sinä (ja ex puolisosi kumppaneineen) olette tajunneet, jää monilta ymmärtämättä. Myös minä olen hyvissä väleissä exäni ja hänen nykyisen puolisonsakanssa.Minä ja ex olemme kumpikin sopivimmissa suhteissa nyt kuin avioliittomme aikana.
Aikuisuutta vaatii se että osaa irrottautua ja tarkastella asioita ihan vaan asioina. Kun siihen kykenee, kykenee antautumaan myös uudelle tunteelle ilman katkeruutta ja mustien pirujen maalaamista. Joten miksi myrkyttää itseään? Turhaa.