Ajattelin kirjoittaa tänne asiasta, joka askarruttaa aina välillä. Kun on suht iso suku, eli paljon samaa ikäluokkaa olevia sisaruksia / serkuksia (n. 30-40 v.) niin miksi he kilpailevat keskenään.
Nuorempana ennen perheitä meillä oli joskus jopa aidosti hauskaa ja juttelimme oikeasti tärkeistä asioista ja pohdimme maailmanmenoa. Nyt keskustelun aiheina ovat lähinnä verhojen valinta, IKEA-käynnit, lasten koulujutut ym. Jos yritän aloittaa keskustelua esim. uusimmista mielenkiintoisista kirjoista tai elokuvista, tai jostakin kiinnostavasta uutisesta maailmalta, niin juttu lopahtaa aika nopeasti.
Sukujuhlissa, syntymäpäivillä ym. kysellään avopareilta vain milloin menette naimisiin, ja naimisissa olevilta milloin hankitte lapsia. Niiltä, joilla on yksi lapsi kyellään milloin hankitte toisen? Tuntuu, että pitäisi olla vähintään kolme lasta, jotta olisi arvostettu ja pidetty.
Suurimmalla osalla on suuri laina ja omakotitalo. Itse asumme kerrostalossa, ja siitäkin saa kuulla, että miksi ette osta taloa, vaikka mehän rakastamme tämänhetkistä kotiamme pienessä kerrostalossa mukavalla paikalla.
Jos joskus naisten kesken yritän kysellä mitä sinulle oikeasti kuuluu, niin kerrotaan taas vain lasten tai miehen menoista, suorituksista, hankinnoista ym. Jos itse aloitan vähän syvällisempää juttua parisuhteesta tms. niin se kuitataan suurinpiirtein sillä, että hankkikaa lapsi. On surullista, että sukulaisten kanssa olemme ihan eri aaltopituudella.
Onneksi minulla on sinkkuystävä, jonka kanssa parannamme maailmaa ja puhumme myös vaikeista asioista.
Onko muilla kokemuksia siitä, että perheellisyys muuttaa kanssakäymisen lähinnä kilpailuksi?
Nuorempana ennen perheitä meillä oli joskus jopa aidosti hauskaa ja juttelimme oikeasti tärkeistä asioista ja pohdimme maailmanmenoa. Nyt keskustelun aiheina ovat lähinnä verhojen valinta, IKEA-käynnit, lasten koulujutut ym. Jos yritän aloittaa keskustelua esim. uusimmista mielenkiintoisista kirjoista tai elokuvista, tai jostakin kiinnostavasta uutisesta maailmalta, niin juttu lopahtaa aika nopeasti.
Sukujuhlissa, syntymäpäivillä ym. kysellään avopareilta vain milloin menette naimisiin, ja naimisissa olevilta milloin hankitte lapsia. Niiltä, joilla on yksi lapsi kyellään milloin hankitte toisen? Tuntuu, että pitäisi olla vähintään kolme lasta, jotta olisi arvostettu ja pidetty.
Suurimmalla osalla on suuri laina ja omakotitalo. Itse asumme kerrostalossa, ja siitäkin saa kuulla, että miksi ette osta taloa, vaikka mehän rakastamme tämänhetkistä kotiamme pienessä kerrostalossa mukavalla paikalla.
Jos joskus naisten kesken yritän kysellä mitä sinulle oikeasti kuuluu, niin kerrotaan taas vain lasten tai miehen menoista, suorituksista, hankinnoista ym. Jos itse aloitan vähän syvällisempää juttua parisuhteesta tms. niin se kuitataan suurinpiirtein sillä, että hankkikaa lapsi. On surullista, että sukulaisten kanssa olemme ihan eri aaltopituudella.
Onneksi minulla on sinkkuystävä, jonka kanssa parannamme maailmaa ja puhumme myös vaikeista asioista.
Onko muilla kokemuksia siitä, että perheellisyys muuttaa kanssakäymisen lähinnä kilpailuksi?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Oletpa hyvinkin oikeassa, ne kivat lapsuuden hetket ovatkin muuttuneet materiialista kilpaileviksi ehnekilöiksi ja se entinen kiva yhteinen tiimi ja ajatusmaailma on jätetty taakkse.
Enemmän kuin kerran olen kaivannut sitä välitöntä ja kilpailematonta yhteistkuntaa, jossa aikasemmin elimme, tämä nykyinen kun särkee kaiken kauniin elämästämme.
Elämme hirveässä paineessa kaiken aikaa, ei hyvä.
Sukulaisten kesken menee herkästi puheet saavutuksiin.Vertaillaan autoja ,lasten menestymistä jne.Jotkut jopa järjestää esim.synttärijuhlat vain siksi,että saavat näyttää,miten hyvin heillä menee.Etenkin he,jotka ovat kilpailuhenkisiä, ja jos siinä on lisäksi kateutta jotain toista sukulaista kohtaan.Tietysti on harmillista,jos välit ovat olleet aiemmin enempi ystävyyssuhde-luonteiset ja ne muuttuvat.Voihan käydä niin,että aiemmin mukava sukulainen alkaa muuntua esim.aviopuolisonsa tyyliseksi,joka on esim. hyvin menestynyt ja haluaa näyttää sen.Elämä vaan on joskus niin kiemuraista ja yllättäviä muutoksia tapahtuu lähipiirissä.
Ikävää että yhteistä säveltä ei enää löydy, mutta itse olen kyllä huomannut vanhemmiten kiinnostuvan eri asioista kuin aiemmin. Juuri asunnoista, kodin laittamisesta, taloudenpidosta ym. pesän rakentamisesta vaikka ei ole niitä lapsiakaan enkä tietääkseni ole kenenkään kanssa kilpasilla. Löytyy seurueita joissa olen ehkä kirppislöydöksistäni hieman hiljempaa mutta periaatteessa he puhuvat samoista asioista sisustusliikeostoksillaan. En koe että se olisi minulta pois, tuloni eivät siitä lisääntyisi vaikka heidän vähenisi ja jos rahaa olisi enemmän niin hyvin saattaisin itsekin shoppailla jossain muualla. Jostain värivalinnoista voi aivan hyvin keskustella tuloeroista huolimatta enkä koe että keskustelijat kilpailisivat tai leuhkisivat.
Haastankin kaikki tutkimaan sitä omaa pääkoppaa jos enemmänkin tuntuu että lähipiiri järjestää juhlia vain näyttääkseen, uudet autot on pihassa vain siksi että juuri sinua vituttaisi, facebookissa kaikkien päivitykset ovat vaan ärsyttävää näyttämistä, liikenteessä tuikituntematon kanssakulkija vittuilee vain sinulle eikä esimerkiksi tehnyt epähuomiossa väsyneenä arviointivirhettä.... jne. Eiköhän suurimmalla osalla ole kuitenkin se oma elämä hoidettavanaan ja ensisijaisena kiinnostuksen kohteena ja hoitavat sitten kykyjensä, tulojensa ja toiveidensa ja kiinnostustensa mukaan.
Suvussasi on valitettavan suppea sanavarasto, sillä talous- ja perheasiat kuuluvat yksityisasioihin, eivät ns. small talkiin. Esim. yhteiskunnalliset asiat, kulttuuri ja harrastukset sopisivat paremmin keskusteluaiheiksi, kuten olet koittanutkin. Tarvittaessa voit katkaista yhteyden yksityisasioita uteleviin sukulaisiin.
Sain testamentilla määrättyä omaisuutta, jonka päätin muuttaa rahaksi. Sukulaiseni tunkeutui asioihini ,vaikka en pyytänyt enkä halunnut alkuunkaan .Kauppani onnistui ,enkä tarvinnut neuvoja. Muutaman kk. jälkeen soitti ja kyseli asioitani .Kuuli, että asiat on hoidettu. Valtava haukkuminen , kun hänet oli ohitettu. En ole vastannut, hänen soittoihinsa .Neuvoni on ,ei pidä alistua sukulaisten painostukseen, jos apua tarvitsee. Ulkopuoliset on parempia ,
Kuulostaa ikävän tutulta. Mutta yhden asian olen itse tajunnut, josta pidän kiinni: elämä on sen verran lyhyt, ettei sitä kannata elää muita ajatellen. Elä itseäsi äläkä muita varten. Normit on tehty rikottaviksi. Sen, mikä muiden mielestä on "hyväksyttävää" tai "nomaalia" tehdä, ei pitäisi vaikuttaa Sinun päätöksiisi. Sinä teet omat valintasi ja annat muiden tehdä omansa. Tuollaiset "milloin oikein ajattelit tehdä sitä ja tätä" tyyliset kommentit voi jättää omaan arvoonsa. Kyllä ne sukulaisetkin ajan mittaa siihen tottuu, että et toimi heidän odotustensa mukaisesti. Itse lakkasin pari vuotta sitten välittämästä ja annoin sukulaisteni olla omia typeriä itseään.
Muistakaa näiltä kyselijöiltä, jos ovat siis vanhoja, kysyä hautajaisissa samoin, jokohan olis seuraavaksi teidän vuoro. Milloinkahan päästään teitä hautaamaan.
Jokainen päättää itse omista rahoistaan. Ei kenenkään tarvitse kerätä sukulaisille perittävää. Eläke kuuluu käyttää jokaisella omaan elämään ja hyvinvointiin. Itse en halua kenenkään omaisuutta perittäväksi. Olen kyllä sitä saanut ja mahdollisesti saamassa. Mutta kyllä siitä tulee vain huono omatunto ja paha mieli.
Varsinkin jos kyseessä on joku paljon työtä tehnyt vanha ihminen, jos on ikänsä elänyt säästäen ja kituuttaen.
Olisihan sitä voinut omilla rahoillaan matkustella ja hoidattaa itseään.
Kohtuus siis siinä kituuttamisessakin.
Näin jouluna voi jakaa lahjoja ja rahaa sitä tarvitseville, mutta ei saa unohtaa itseään.