Koin nuoruudessani parikin suurta rakkautta samoihin aikoihin, joista toinen johti avioliittoon ja pariin jälkikasvuun. Suhteessa oli korkeita ylämäkiä, mutta vastaavasti myös niitä jyrkkiä alamäkiä. Jostain syystä tätä rakkautta tai vuoristorataa ei osannut silloin arvostaa, vaan nuo alamäet koki rasitteena ja ehkä nuoruus niitä vielä molemmin puolin korosti. Vuosien suhde päätyi lopulta eroon ja osittain ehkä vain siksi, että ero on tehty niin helpoksi, että sen myös näkee monesti helpoimpana keinona.
Saimme pidettyä välit kunnossa lasten vuoksi, eikä heitä tai heitä koskevia sopimuksia käytetty kummankaan suunnasta pahan olon tai katkeruuden purkamiseen. Exä tosin purki läheisyydenkaipuunsa tavalla, jota en itse hyväksynyt, mutta toisaalta se myös aiheutti sen, että pääsimme tunteista toisiamme kohtaan eroon. Aluksi käytiin toki pakkasen puolella, mutta siitä se sitten tasoittui vuosien saatossa.
Itse elin vuosia sinkkuna ja olin varsin pettynyt naisiin ja rakkauteen. Päätin, etten rakastu enää. Jossain vaiheessa kävimme kuitenkin exän kanssa läpi eron syitä ja jälkikäteen oli helppo sanoa, että lopullinen ero johtui puhumattomuudesta, nuoruuden tyhmyydestä ja väärinkäsityksistä. Tämän jälkeen aloin jo hieman katsella naisia sillä silmällä, että uusikin suhde olisi mahdollinen, mutta eri lähtökohdista.
Tapasin sitten lopulta "ihan mukavan naisen", jonka kanssa ystävystyimme ja tulihan se seksikin siihen sitten mukaan, mutta jotenkin siitä puuttui se intohimo. Ajattelin sen johtuvan vain iästä ja toisaalta kun ei ole liikaa tunteita, niin luulisi sen elämänkin olevan tasaisempaa.
Yhteisiä lapsia emme tähän parisuhteeseen tehneet, sillä olihan meillä tuota jälkikasvua jo entuudestaankin. Menimme aika pian naimisiin ja myös tasainen arki lähti nopeasti pyörimään, jonka lisäksi taloudellinen tilanteemme nousi molempien urakehityksen vuoksi huomattavasti siitä mitä se oli aiemmin ollut. Toisaalta sain kokea aika nopeasti, ettei ko. nainen vastannutkaan ihan kaikkea sitä mitä oli suhteen alussa antanut ymmärtää (mm. suhtautuminen lapsiin muuttui väliin jopa ilkeäksi).
Neljän vuoden avioliiton jälkeen tapasin kuitenkin naisen, joka pyöräytti tunnemaailmani nurin ja olin varsin hämmentynyt tilanteesta. Perhetilanteeni oli sellainen, etten voinut ajatella eroamista ja toisaalta pelkäsinkin näitä jälleen esiin tulleita tunteita. Tilanne ei edennyt tästä pidemmälle, vaikka tunteet taisivat olla molemminpuolista.
Tuosta on kulunut viitisen vuotta ja vanhempi lapsistani on muuttanut kaverinsa kanssa yksiin, nuorempi on lähdössä opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Minulla ja vaimollani ei ole mitään yhteistä. Suhteen tarkoitusta kuvaa itse asiassa se, että kun ostin pari vuotta sitten moottoripyörän, niin vaimon ainoa huoli oli, että minun henkivakuutukseni olisi riittävän suuri. Hän sanoi myös suoraan, ettei kannata kuvitellakaan, että hän vastaisi mistään hoidoistani, mikäli loukkaannun. Ja voisin vaikka lyödä vetoa, että mikäli tosiaan vaikka halvaantuisin ja joutuisin sairaalaan, niin lapseni ja exäni kävisivät luonani useammin kuin vaimoni.
En kuitenkaan halua elää täysin yksinkään ja vaikkei sitä läheisyyttäkään kovin usein saa, seksistä puhumattakaan (mutta siihen tottuu), niin on tämä tyhjää parempi. Julkisivun merkitys on tosin vuosien saatossa itselläni vähentynyt, vaimolleni sen merkitys on kuitenkin isompi, eikä hän missään nimessä haluaisi erota (olen sen pari kertaa ottanut itse puheeksi).
Mutta.. tapasin viikonloppuna jälleen naisen (selvinpäin molemmat, pieni tarkennus), joka herätti selvästi tunteita minussa. En tiedä oliko tunteet molemminpuolisia, mutta viihdyimme hyvin toistemme seurassa ko. päivän, mutta toki töissä pitääkin kohdella toista hyvin jne, ajatteli oikeasti mitä hyvänsä.
Nyt jälleen mietin sitä, tulisiko minun uskaltaa kuitenkin rakastaa, sillä onko elämässä muuten mitään järkeä. Elämäni on kaiken luksuksen keskellä helkkarin tylsää ja tunteetonta, mutta ei tämäkään ero helppoa tulisi olemaan (rahasta tapellaan helposti enemmän kuin lapsista). Toisaalta jos riskinä on useamman vuoden yksin asuminen, niin sitä vähäistäkään läheisyyttä ei ole sitten tarjolla.. tuota nettideittiosastoa lukiessa tulee vain mieleen, että löytyykö edes enää aitoja, optimistisia ja sympaattia naisia, vai ovatko kaikki noin laskelmoivia.
Saimme pidettyä välit kunnossa lasten vuoksi, eikä heitä tai heitä koskevia sopimuksia käytetty kummankaan suunnasta pahan olon tai katkeruuden purkamiseen. Exä tosin purki läheisyydenkaipuunsa tavalla, jota en itse hyväksynyt, mutta toisaalta se myös aiheutti sen, että pääsimme tunteista toisiamme kohtaan eroon. Aluksi käytiin toki pakkasen puolella, mutta siitä se sitten tasoittui vuosien saatossa.
Itse elin vuosia sinkkuna ja olin varsin pettynyt naisiin ja rakkauteen. Päätin, etten rakastu enää. Jossain vaiheessa kävimme kuitenkin exän kanssa läpi eron syitä ja jälkikäteen oli helppo sanoa, että lopullinen ero johtui puhumattomuudesta, nuoruuden tyhmyydestä ja väärinkäsityksistä. Tämän jälkeen aloin jo hieman katsella naisia sillä silmällä, että uusikin suhde olisi mahdollinen, mutta eri lähtökohdista.
Tapasin sitten lopulta "ihan mukavan naisen", jonka kanssa ystävystyimme ja tulihan se seksikin siihen sitten mukaan, mutta jotenkin siitä puuttui se intohimo. Ajattelin sen johtuvan vain iästä ja toisaalta kun ei ole liikaa tunteita, niin luulisi sen elämänkin olevan tasaisempaa.
Yhteisiä lapsia emme tähän parisuhteeseen tehneet, sillä olihan meillä tuota jälkikasvua jo entuudestaankin. Menimme aika pian naimisiin ja myös tasainen arki lähti nopeasti pyörimään, jonka lisäksi taloudellinen tilanteemme nousi molempien urakehityksen vuoksi huomattavasti siitä mitä se oli aiemmin ollut. Toisaalta sain kokea aika nopeasti, ettei ko. nainen vastannutkaan ihan kaikkea sitä mitä oli suhteen alussa antanut ymmärtää (mm. suhtautuminen lapsiin muuttui väliin jopa ilkeäksi).
Neljän vuoden avioliiton jälkeen tapasin kuitenkin naisen, joka pyöräytti tunnemaailmani nurin ja olin varsin hämmentynyt tilanteesta. Perhetilanteeni oli sellainen, etten voinut ajatella eroamista ja toisaalta pelkäsinkin näitä jälleen esiin tulleita tunteita. Tilanne ei edennyt tästä pidemmälle, vaikka tunteet taisivat olla molemminpuolista.
Tuosta on kulunut viitisen vuotta ja vanhempi lapsistani on muuttanut kaverinsa kanssa yksiin, nuorempi on lähdössä opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Minulla ja vaimollani ei ole mitään yhteistä. Suhteen tarkoitusta kuvaa itse asiassa se, että kun ostin pari vuotta sitten moottoripyörän, niin vaimon ainoa huoli oli, että minun henkivakuutukseni olisi riittävän suuri. Hän sanoi myös suoraan, ettei kannata kuvitellakaan, että hän vastaisi mistään hoidoistani, mikäli loukkaannun. Ja voisin vaikka lyödä vetoa, että mikäli tosiaan vaikka halvaantuisin ja joutuisin sairaalaan, niin lapseni ja exäni kävisivät luonani useammin kuin vaimoni.
En kuitenkaan halua elää täysin yksinkään ja vaikkei sitä läheisyyttäkään kovin usein saa, seksistä puhumattakaan (mutta siihen tottuu), niin on tämä tyhjää parempi. Julkisivun merkitys on tosin vuosien saatossa itselläni vähentynyt, vaimolleni sen merkitys on kuitenkin isompi, eikä hän missään nimessä haluaisi erota (olen sen pari kertaa ottanut itse puheeksi).
Mutta.. tapasin viikonloppuna jälleen naisen (selvinpäin molemmat, pieni tarkennus), joka herätti selvästi tunteita minussa. En tiedä oliko tunteet molemminpuolisia, mutta viihdyimme hyvin toistemme seurassa ko. päivän, mutta toki töissä pitääkin kohdella toista hyvin jne, ajatteli oikeasti mitä hyvänsä.
Nyt jälleen mietin sitä, tulisiko minun uskaltaa kuitenkin rakastaa, sillä onko elämässä muuten mitään järkeä. Elämäni on kaiken luksuksen keskellä helkkarin tylsää ja tunteetonta, mutta ei tämäkään ero helppoa tulisi olemaan (rahasta tapellaan helposti enemmän kuin lapsista). Toisaalta jos riskinä on useamman vuoden yksin asuminen, niin sitä vähäistäkään läheisyyttä ei ole sitten tarjolla.. tuota nettideittiosastoa lukiessa tulee vain mieleen, että löytyykö edes enää aitoja, optimistisia ja sympaattia naisia, vai ovatko kaikki noin laskelmoivia.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kun emännän tunteet on kuolleet, on aika vaihtaa emäntää.
Kerran täällä vaan eletään, älä jää roikkumaan onnettomaan suhteeseen.
Minä taas sanoisin, ettei jokaisesta ihastuksesta kannata suin päin rynnätä suhteeseen ja hylätä sitä nykyistä. Muutenhan me olisimme kuin julkkis-kaunottaret, jotka hakevat ja hakevat löytämättä koskaan mitään!
Meilläkään ei puolisoni kanssa ole juurikaan hellyyttä enää, seksistä puhumattakaan. Yhdessä olemme kaiketi vaan tavan vuoksi tai ettei kumpikaan tohdi tehdä aloitetta eroon. Asiasta on kyllä muutaman kerran keskusteltu.
Saattaa olla että luonto hoitaa asian, jos jompikumpa ihastuu kyllin paljon halutakseen erota. En usko että puolisollani on ketään, eikä minullakaan ole.
Nykytilanne on riittävä minulle, vähän kaivertaa kuitenkin tulevaisuus. Näyttää vahvasti siltä ettemme puolisomme kanssa ole yhdessä kymmenen vuoden kuluttua...
Eikö ero olisi helpompaa kun ei ole sitä kolmatta pyörää valmiiksi?
..vissiin neljä ihastusta ja mukuloiden perusteella vähintään nelikymppinen.. ei niitä ihastuksia kaikilla joka päivä vastaan kävele
No huh mitä elämää, tosin muistuttaa mua exästäni joskaan hänkään ei ollut ihan noin kamala ihminen :( Sulla on varmaan vähän sama tilanne kuin mitä minulla oli edellisessä elämässä, nainen oli puhtaasti ns. "järki-ihminen" ja minä enemmän "tunneihminen" vaikka toki järki sanelee useimmat tekoni.
Että meilläkin asia meni noin päin jotta mies kaipasi enemmän läheisyyttä ja henkistä yhteyttä kuten myös seksiä kuin nainen. Seksiä meillä tosin riitti eikä se ollut huonoakaan että sikäli ei ollut valittamista, koin asian vain niin ettei henkinen puoli kohdannut kuitenkaan (yksityiskohtia tarkentamatta) ja se jotenkin vitutti. Arkiasiat noin muuten oli ihan kunnossa mutta tuo pieni syöpä kalvoi mieltä alati, tuo henkisen yhteyden ja todellisen lämmön ja molemminpuolisen rakkauden puute. Aina tuntui kuin jokin pala olisi palapelistä poissa ja semmonen voi oikeasti rassata miestäkin.. ikäänkuin ei elä sitä elämää mitä haluaisi, vaikka itse haluaisi niin toinen ei tule vastaan eikä sitä edes kiinnosta. Kyllä se ottaa kuuppaan.
Se on fakta että aitoja, optimistisia ja sympaattisia naisia vielä löytyy, olet antanut tän siippas vaikuttaa mieleesi selvästi koska olet jo menettämässä itse optimistisuutesi. Se on tietysti ihan ymmärrettävää sun tapauksessa, noilla faktoilla. Ikäsi ei käynyt tekstistä ilmi mutta tuossa 50 korvilla ( - 10v) liikkuu paljon kivoja naisia jotka etsivät sitä "lopullista" kumppanuutta elämäänsä mutta ikänsä puolesta ovat jo oikeasti aikuisia.
Itse tein sen ratkaisun että meni lusikat jakoon koska en halunnut tuhlata loppuelämääni tunteettoman ihmisen kanssa jolla ei ollut mulle enää mitään annettavaa sydämen tasolla. Kyllä itteäkin hirvitti että mitä tästä tulee mutta toistaiseksi asiat on menneet oikein kivasti, jopa paremmin kuin ajattelin. Ehkä mä olin vaan onnekas, kukapa tietää.
Valitettava totuus myös naisista on että ne kattelee aika paljon myös miehen ulkonäköä, esim. 40-50v naiset ei halua ittelleen saman ikäistä miestä jos se näyttää isältään, ottavat mieluummin vähän nuoremman. Älkääkä naiset inttäkö vastaan, tää tuli niin monta kertaa esiin private messageissa että se on todella on totta :P Ja raha ja mammona ei tosiaan auta tässä asiassa tai jos auttaa niin se on taas uusi feikki.
Että olisi aika tutkiskella itseään kriittisesti peilistä, onko kaljamahaa tai ylipainoa? Pälvikalju? Huonot hampaat? Rypistynyt iho? Näytätkö ikäiseltäsi tai jopa vanhemmalta? Jos joudut vastailemaan enimmäkseen "kyllä" voi vapaat markkinat olla aika pienet :( Tekstistäsi kyllä näkee että älykäs ja tunteellinen mies siellä on mutta naisen hakeminen nettitreffien kautta voi olla pidempi prosessi jos ulkonäkö sakkaa liikaa.
Arvon ladyt älkää ottako nokkiinne edellisestä mutta noin se oikeasti menee.. ette halua seurustella isänne kanssa, tiedetään.
Itse kyllä silti tekisin sinuna mitä tein itsekin, jättäisin suhteen jossa ei ole onnellinen, muutoin haudut vuosien mittaan täysin romuksi ja muutut katkeraksi paskiaiseksi. Se ei todellakaan ole elämisen arvoista elämää. Kaikessa on riskinsä.
Mä sanoisin, että siinä kohdassa kun suhde alkaa tuntua enemmän suorittamiselle ja kulissien ylläpidolle, se on kuollut. Jokaisen oma asiansa haluaako olla vielä suhteessaan, jossa ollaan enemmän kavereita kuin rakastavaisia. Itse en haluisi olla kaverisuhteessa, jossa tunteet on kuivuneet kasaan.
Ihmisellä on yksi elämä tiettävästi ja minusta se pitää elää niin, että voi sanoa eläneensä onnellisesti. Joskus se vaatii itsekkyyttäkin ja rohkeutta. Mikään ei tietysti takaa, että siitä se parempi elämä alkaa. Mutta sisäiset lukot ja jatkuva epämukava olo suhteessa, ei nekään tee kuin sisimmälle hallaa.
"Ihmisellä on yksi elämä tiettävästi ja minusta se pitää elää niin, että voi sanoa eläneensä onnellisesti. Joskus se vaatii itsekkyyttäkin ja rohkeutta."
Niinpä niin, onni tulee yleensä muiden kustannuksella.
Minä suhtaudun elämään vähän niin kuin Renny Harlinin leffaan. Alussa on kiinnostunut odotus, mutta puoleen väliin mennessä rupeaa miettimään, jaksaako filmin katsoa loppuun vai poistuuko teatterista.
Mitä te suhteelta oikeasti odotatte tai vaaditte, jos voitte noin suoraviivaisen ehdottomasti kirjoittaa?
Entisaikaan oltiin useammin ns. rakkaudettomissa liitoissa, joista ei vaan sopinut kävellä pois. Varmaan useimmilla keski-ikäisillä löytyy tuttavistaan tällaisia liittoja. Silti näiden liitot olivat ihan tyydyttäviä enimmäkseen.
Vaikka minä en ole saanut kiihkeää seksiä kuukausiin (tai yleensäkään seksiä) ja vaikken saa puolisoltani edes kosketteluja muuten kuin vuoteessa, en ole edes ajatellut jättäväni häntä!
Avioliittoon kuuluu myös että on hyvä keskustelukumppani, mukava seura reissuilla ja yhteisillä harrastuksilla ja että kotiin on aina mukava palata päivän päätteeksi.
Ei se yhteiselo ole aina ruusuilla tanssimista, mutta en ole sitä avioliitolta koskaan odottanutkaan. Onnellinen voi olla niin monella tavalla, ei siihen mitään kaavaa voi kirjoittaa!
"Avioliittoon kuuluu myös että on hyvä keskustelukumppani, mukava seura
reissuilla ja yhteisillä harrastuksilla ja että kotiin on aina mukava palata päivän päätteeksi."
Noita valitettavasti ei ole kohdalle osunut. Keskustelu johtaa pahaan mieleen, reissuja ja yhteisiä harrastuksia ei ole, ja kotiin paluuta pelkää.
Pointti onkin siinä että saat suhteeltasi enimmäkseen sitä mitä tarvitset. Tilanne muuttuu heti jos et saa suhteeltasi sitä mitä haluat. Ymmärrätkö?
Yhteiselo ei tosiaan aina ole mitään ruusuilla tanssimista, rakkauteen tulee matkan varrella ryppyjä toisinaan. mutta ellei niitä pysty yhdessä selvittämään vaan ne rypyt roikkuu silmillä ja mielissä alati on syytä kysyä elääkö oikean ihmisen kanssa.
Aikaisemmin elettiin rakkaudettomissa liitoissa, kenties jopa väkuivaltaisissa liitoissa pelkojen vuoksi. Pelättiin yhteisön painostusta, entisajan uskontopainoitteiseen elämään ei kuulunut avioero. Saattoi olla myös väkivallan pelkoa, ennenhän muijan sai piestä lähes ilman seuraamuksia.
Maailma on katsos muuttunut niistä päivistä, tasa-arvo on kehittynyt ja ihmisillä on oikeus olla yksilöitä joila on oikeus etsiä onnellista ja hyvää elämää.
Jos kumppaniin ei ole tunnesiteitä, niin eiköhän sen vastaavan keskustelukumppanin löydä töistäkin ja yleensähän töissä ehditään tauoilla keskustella sen mitä nyt yleenstä tarviikaan.. eli ehkä sen maailman parantamisen voi unohtaa kotosalla. Enkä myöskään usko, että kukaan sinkku ottaisi reissuseuraksi sitä ikävintä ja nalkuttavinta tapausta, vaan jonkun fiksun ja mukavan.. miksi siis parisuhteessa se veemäinen tapaus muuttuisi reissussa yhtään paremmaksi seuraksi, kun mukaan tulee vielä paineet viihtymisestä.. eikä kotiinpaluukaan ole välttämättä kovin ruusuista huonossa suhteessa.. ainakin itselläni on käsitys, että paljon ylitöitä tekevillä työkavereilla ei ole sen enempää töitä, mutta vain vähemmän kiire kotiin.
Mitä sinä itse olet antanut naisillesi?
Oletko ollut aito? Naisena voin sanoa, että sait mitä hait. Mut miehenä sä voit kertoa, mistä jäit vaille?
Isäksi pääsee ruiskuttamalla spermaa naisen emättimeen, ilman kondomia. Parisuhteeseen on muut kriteerit... ja oikeaksi isäksikin tietoisesti hankkiutuessaan pitää olla selkärankaa sitoutua isyyteen.
Ei nainen ole mikään läheisyyden antaja, aito, ikuoptimistinen viihdyke, illan viimeinen huvitus. Nainen on ihminen. Oletko sinäkin?
Ehkä nainen ei ole mikään läheisyyden antaja, aito, mutta kumppanin pitäisi olla. Piste.
Emme vissiin lukeneet samaa aloitusta
Vaikutat sellaiselta, että kaikki on mentävä kaavan mukaan, ole luonteva.
Aitous häviää helposti ahdistukseen ettei pysty täyttämään vaatimuksia.
Luksusta on oma rauha kerrostalossa, ai niin mistä tietäisit?
Uskalla olla ensin oma itsesi, on hirveän raskasta sietää trendejä seuraavaa miestä.