Löytyykö muita kulissiavioliitossa eläviä jotka tuntevat yksinäisyyttä perheestä huolimatta? Eroaminen on vaikeaa syystä tai toisesta esim. lasten takia.
yksin liitossa
mies43pir
30607
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 30
Vanhimmat
Onhan meitä. Odotukset avioliitolle olivat suuret ja itse avierolapsena olisin halunnut tarjota omille lapsilleni kummatkin vanhemmat.
On myös vaikea lähteä, kun puoliso on kuitenkin edelleen tärkeä ja toivoo tälle pelkkää hyvää. Onhan noita syitä. Rohkeutta keräilen ja haaveilen uudesta elämästä, saa nähdä jääkö vaan haaveeksi. Kuinka kaipaankaan taas haluta ja tulla halutuksi!
No et ole ainoa. Heti kun aika on oikea ja voimia riittää lähden.
Miesten mietteitä täällä, sopiikohan naisena kommentoida. Vähän aikaa sitten eronneena vähän päälle nelikymppisenä (syyt oli vähän muutakin kuin pelkästään kuiva arki) mutta eronneena joka tapauksessa haluaisin kysyä, että missähän sitä sitten olisi mahdollista tavata teitä kuivasta avioliitosta eronneita ns. kunnon miehiä. Eipä tässä vielä ole suurempaa kiinnostusta parisuhteeseen, kun edellinen oli viimeisinä vuosinaan aikamoista helvettiä, mutta toisinaan löydän itseni miettimästä, että nyt minulla olisi vielä elämässäni mahdollisuus kokea tasavertainen ja hyvä parisuhde, jos joskus sattuisi oikeanlainen mies kohdalle kulkemaan. Eli millaisesta elämästä haaveilette, kun mietitte, että tulevaisuutenne on ehkä jossakin muualla kuin siinä missä olette nyt.
Erosin aika tarkalleen vuosi sitten juurikin tuollaisesta kulissiliitosta.
Minä ja lapset elimme viikot omaa elämäämme, puoliso liittyi joukkoon pääasiassa viikonloppuisin. Tästä huolimatta olimme "se pari" joka ei eroa koskaan, meillä kun kaikki näytti olevan niin hyvin. Todellisuudessa jäljellä oli vain aviokuori ilman sisältöä.
Eropäätöksen kypsyttely kesti ainakin pari vuotta. Näin jälkikäteen kun olen asiaa miettinyt, niin todellisuudessa eron prosessointi alkoi jo paljon aikaisemmin.
Siitä kertoo ne monet tekohengitysyritykset, joita pitkään avioliittoomme sisältyi.
Ei voi siis sanoa, etteikö olisi yritetty korjata asioita.
Mietin tuolloin paljon syitä, jotka estäisivät päätöksen tekemisessä.
Loppujen lopuksi niitä ei ollut. Ero olisi kaikkien kannalta se paras vaihtoehto. Tiesin, että lapsemme ymmärtävät kyllä asian, sen että joskus on tehtävä kipeitäkin päätöksiä kaikkien onnen tähden. Taloudellisesti päätös oli kannaltani huono....mutta kun se raha ei tuo onnea, sen olin saanut huomata ja halusin kuitenkin löytää vielä sen onnen, jonka olin kadottanut.
(Kerrottakoon ettei eroon liittynyt kolmatta osapuolta.)
Lopullinen päätös eron hakemiseen oli, kun huomasin muuttuneeni iloisesta ja hymyilevästä ihmisestä vakavaksi ja onnettomaksi. Ajattelin, että päätös oli tehtävä ja toteutettava vielä kun siihen oli voimia.
Vaikka avioeron julkituominen, lasten isälle kertominen, olikin vaikeaa, voin vieläkin muistaa sen helpotuksen tunteen, jota tunsin.
Lopullinen ero astui voimaan kesä-heinäkuun vaihteessa.
Olen onnellinen kaikista eteen tulleista vastoinkäymisistä huolimatta.
"Elämä on kaunis arvoitus"
Onni tulee itsestä, ei muista ihmisistä. Te jotka itkette kulissiliitossa, olisiko mahdollista tehdä muutos omassa asenteessanne. Alkaa nauttimaan ajasta käheisten kanssa. Alkaa kohtelemaan puolisoa kunnioittavasti, kuten ihmisen ketä tahansa toista pitää kohdella. Muuttaa ja etsiä hyviä ajatuksia läheisistä ihmisistä ja omasta elämästä. Antaa muille heidän virheitään anteeksi.
Jokainen tekee itse omasta elämästään kulissin, ei puoliso.
Tyypillistä viisastelua. Se ei vaan mene noin. Parisuhteessa on pari ja aina se ei riitä mitä itse tekee.
Siltikin, kulissit luot itse, jos väkisin jäät liittoon.
Meidän tilanteessamme toinen oli fyysisesti läsnä pääsääntöisesti vain viikonloppuisin. Kun tällainen tilanne on jatkunut jo vuosia, lähes vuosikymmenen, on sanomattakin selvää, että se vaikuttaa suhteeseen.
Kuten kirjoitin aikaisemmin, tiedostimme onnen puutteen, joka suhdettamme vaivasi, molemmat. Ex-puolisoni ei kokenut sitä kuitenkaan yhtä merkittävänä puutteena kuin minä, koska oli kotona kuitenkin suhteellisen vähän. Hänelle riitti se, että olin läsnä, kun hän itse oli kotona. Keskustelimme asiasta monesti ja yritimme yhdesää korjata asiaa. Aloitimme yhteisen harrastuksen, reissasimme, keskustelimme.
Paraskin suhde voi päättyä yrityksistä ja anteeksiannosta huolimatta. Niin kävi meille ja olemme molemmat sen hyväksyneet. Joku taisi vähän aikaa sitten mainita, että näin sopuisaa eroa harvoin näkee. Meillä ei riidelty omaisuudesta, lapsista eikä mistään muustakaan ja keskusteluyhteys on edelleen tallella. Ehkä olimme niiden 21 yhteisen vuoden aikana oppineet tuntemaan toisemme niin hyvin, että tiesimme ero olevan paras ratkaisu meille molemmille, vaikka minä olinkin se eroprosessin alulle laittanut osapuoli.
Jokainen on vastuussa omasta onnestaan, mutta kuten M45ph kirjoittaa, parisuhteessa on pari ja aina se mitä itse tekee ei riitä.
ei pidä paikkaansa. ei aina ole mahdollista erota tai ainakin se on v***un vaikeaa
Miksei riitä? On avoin, seurallinen ja keskusteleva. Ei hauku puolisoa ja tämän vanhempia, ei ole koko ajan naama nurin. Kunnioittaa ja arvostaa toista ihmisenä ja erityisesti puolisona ja jälkikasvunsa puolisona. Ei pitäisi olla vaikeaa. Jos kantaa kortensa kekoon, saa kaksinverroin takaisin.
Se ei paljoa auta jos toinen osapuoli ei... Tiedän kokemuksesta mistä puhun. Annan esimerkin; jos sinut haukutaan aamuin illoin, joskus syystä mutta useimmiten syyttä ei tuo "seurallisuus" paljoa auta. En ymmärrä mikä tässä niin vaikeaa on ymmärtää että parisuhteessa on kaksi ja homma on yhtä hyvä kuin on heikoin lenkki. Omalta osaltani asiat on päin prrsettä ja minua pitää tässä toistaiseksi kiinni ns muut syyt. Sen aikaa joudun tätä jaksamaan yksin.. joka taisikin olla se alkuperäinen kysymys.
Komppaan sinua täysin. Tuon yksipuoleisuuden kanssa.
Olen melkolailla samassa tilanteessa oleva ikäisesi nainen. Tosin olemme jo siinä tilanteessa, että välillämme vallitsee molemminpuoleinen välinpitämättömys. Emme edes viitsi riidellä.
Nimimerkille 453oup. Sinulla on perusajatuksena, että kun antaa niin saa. Jos olisi noin, niin asiat olisivat helppoja.Mutta siinä se ongelma juuri on, että usein parisuhteissa toinen on se ottaja ja toinen antaja. Voi tehdä ja toimia vaikka kuinka toisen hyväksi. Mutta toinen ei vastaa samoin teoilla tai sanoillaan sinulle. Meillä on näin.
Myös monissa parisuhteissa on niin, että toinen katsoo oikeudekseen haukkua puolisoaan ja tämän sukua. Vaikka toinen ei niin tekisikään.
Mitä tulee seurallisuuteen kaikki puolisot eivät kaipaa toisen seuraa vaan pikemminkin ahdistuvat siitä.
Kiitos, jostakin kummasta syystä tuo "komppaan sinua" lämmitti mieltä.
Vastaan vielä, että elän kyllä ihan samanlaisessa yksisuuntaisessa suhteessa naisena kuin M45ph ja -jokunen j- eli annan rakkautta, huomiota jne, mutta ilman vastakaikua. Silti rakastan ja välitän, vaikka puolisoni ei ole kiinnostunut kuin omasta navasta. Pohdinnan alla on puolison ikäkriisi, liika narsistisuus, mitä voin tehdä? Helpoin ratkaisu on pako tilanteesta ja uusi elämä jossain muualla, mutta onko se oikein? Itselleni se on henkisesti täysin oikein, mutta onko oikein hajottaa perhe sen vuoksi, lapsia siis on? Erityisen huolissani olen lapsista ja päivittäistä tukea heille annan, jo siitäkin syystä, että ei riitä, että minua haukutaan, vaan sama tehdään lapsille, jota on vaikea hyväksyä millään muotoa. Odotan pääsyä yksin ammattiauttajan luo, mutta jonot ovat pitkät.
Oli ehkä kärjistettyä puhua helppoudesta. Täällä yritetään toden teolla pitää perhe kasassa, mutta tottahan on, ettei sitä yksin toisena vanhempana kauaa jaksa, jossain kohtaa loppuu voimat.
Kyllä parisuhteessa molemmat on osallisena kulissin tekemiseen. Toisille sitäpaitsi se sopiikin ihan hyvin. Toisille taas ei riitä mihinkään.
Yksin on mahdollista olla onnellinen. Huonossa parisuhteessa onni ei ole mahdollinen. Päinvastoin. Huonossa suhteessa roikkuminen/jääminen voi aiheuttaa mielenterveysongelmia kuten masennusta. Koko itsetunto voi kadota jne.
"Mutta siinä se ongelma juuri on, että usein parisuhteissa toinen on se ottaja ja toinen antaja. Voi tehdä ja toimia vaikka kuinka toisen hyväksi. Mutta toinen ei vastaa samoin teoilla tai sanoillaan sinulle. Meillä on näin."
Meilläkin oli näin. Kunnes tajusin erota.
Kumpi olit itse, antajako? Silloinko ainoa tie on erota?
Hei, ihan vi...n hienoa toi teksti, mitäs jos kaikki noi mainitsemasi on kohdallaan, mutta toinen osapioli aina haukkuu ja vetää mattoa alta ilman syyttä???!!!???
Hei, ihan kuin minä olisin kirjoittanut, helpottaa kun näkee muitakin jotka samassa tilanteessa.
Siis ihan samaa kysyn!! Osaako joku vastata? Haukku, syytökset yms. keksitään, vaikka miten mitättömästä asiasta. Onko puolisoni ehkä jotenkin sairas, mutta lääkäriinhän häntä ei saa, koska on niin teräskuntoinen ja myös eräällä tavalla pillerikammoinen?
Haukku, syytökset yms voi olla myös merkki siitä, että puoliso pettää. Syyllisyydentuntoa helpottaa, kun kumppanista kaivellaan vikoja. Kokemusta on.
Elämä on laina, lyhytaikainen ja väliaikainen. Joskus on hyvä pysähtyä miettimään, miten käyttää oman elämänsä parhaat, mutta vähäiset päivät ennen. Jokainen päivä on lahja, ja kerran elettynä sitä ei enää takaisin saa. Joten jokainen päivä kannattais elää niin kuin oikeana pitää, niin, että itse kokee tekevänsä oikein lsekä äheisilleen, että itselleen. Jos sisimmässään tietää satuttavansa muita, tai alentaa itsensä elämään epäoikeudenmukaisessa suhteessa, ihminen on onneton. Kysymys, joka itselle tulisi asettaa lienee "kun toimin ja jatkan elämääni näin, toiminko silloin oikein rakkaimpiani ja muita ihmisiä kohtaan, itseäni kohtaan?" Katkeruus, viha ja toisen syyttäminen omasta onnettomuudesta ei rakenna mitään hyvää. Auttavaisuus, oikeudenmukaisuus, kaikkien toisten kunnioittaminen ja terve itsekunnioitus tuovat ilon ja onnen mukanaan.
Kyyneleet silmissäni luin kirjoituksesi, se kosketti. Juuri tuohon pyrin nyt, anteeksi olen antanut ja paikkaan päivittäin arpea sisuksissani. Koen, että ole hyvällä tiellä, mutta en vielä ilman syytöksiä, haukkumisia siitä kuinka kaikki on minun syytäni. Tie on pitkä, mutta uskon, että aika auttaa. Olen elämässäni joutunut nöyrtymään niin monta kertaa muualla kuin parisuhteessa ja puolisoni ei ilmeisesti kertaakaan, joten sielläkö se ongelman ydin piilee, kun toinen ei osaa pyytää edes anteeksi.
Mistähän tosiaan johtuu, että usea nelikymppinen on tässä tilanteessa, minä mukaan luettuna? Arki on harmaata, päivät seuraa toinen toistaan, vailla minkäänlaisia tunteita, jos ei tasaista ketutusta lasketa. Mikä sitten tekee lähtemisestä niin vaikeeta? Sitä mietin itsekkin joka ikinen päivä. Itsellä on 2 lasta, toinen on murkkuikäinen, jolla tunteet ailahtelee liiankin kanssa ja toinen on suht pieni tokaluokkalainen. Muksut aistii asioita. Minusta ainakin on nähnyt jo kauas pitemmän aikaa, että olen onneton. Ja kuinka ollakkaan, nuorimmainen ainakin vihjailee sopivissa käänteissä, ettei halua muuttaa tms. Eli muksuja ei pysty huijaamaan. Mies on tyytyväinen kun arki rullaa, vaikka ilmapiiri on joka päivä lähes jäätävä. Tääläkin tosiaan riittää noita jeesustelijoita, ei kuulemma ajatella miestä, vaimoa tai lapsia. Ollaan muka itsekkäitä, kun vihdoin tajutaan , että elämä valuu hukkaan, jos sille ei pian tee mitään. Toki jokaisen pitää pysähtyä miettimään, kuinka kauan tilanne on jatkunut ja onko sille oikeesti yritetty tehdä jotain. Mistään hetken mielijohteesta harvoin näin radikaaleja ratkaisuja tehdään. Loppupeleissä jokainen on kuitenkin itse vastuussa omasta onnellisuudestaan.. Toivon hartaasti, että itse löydän pian sen voiman, joka saa sanomaan ääneen sen mitä olen jo kauan halunnut sanoa. Eniten hirvittää toisen reaktio, todennäköisesti näyttää kauhean hämmästyneeltä ja asia tulee muka puun takaa, ei voida myöntää, että kumpikaan meistä ei ole ollut onnellinen enää pitkään aikaan. Ja ei, en todellakaan ole etsimässä mitään teinien kuvitteellista ikuista onnea, hyvä parisuhde perustuu paljon muullekkin, tiedän sen 23 v kokemuksella. Eniten haaveilen rauhallisesta, hyväntuulisesta arjesta, jossa edes joskus olisi sen verran omaa aikaa, että voisin huolehtia myös itsestäni. Vailla nalkuttavaa, pahantuulista miestä, jolla ei mikään tunnu olevan hyvin. Ja kamalaa huomata, oma mieheni ei todellakaan ole tuttavapiirissä ainut.. Eli moni oireilee huonoa elämänlaatuansa, mutta eivät saa aikaiseksi tehdä sille mitään.. Ehkä jonain päivänä..
Oma analyysini on että huonossa suhteessa pitää kiinni pelko. Pelko tulevasta, pelko yksinjäämiseatä, pelko epäonnistumisesta. Miksi tilanteeseen joudutaan, se onkin toinen juttu. Ehkä sitä ei enää osata olla suhteessa, ryhmässä tms. Sosiaalinen paine on poissa ja pitäisi pärjätä omin avuin. En tiedä...
Tuon on ihan totta. Juuri noita samoja ajatuksia oli itselläni ennen eropäätöstä. Epätietoisuus tulevasta, pelko oikeastaan kaikesta siitä, mitä ero toisi tullessaan. Enhän tiennyt mitään elämästä ilman lasteni isää, vastassani oli tuntematon, vailla takuita siitä, että päätökseni johtaisi parempaan ja onnellisempaan tulevaisuuteen.
Silti uskalsin tehdä ratkaisu, enkä ole katunut hetkeäkään.
Vaikka pitkä liittoni päättyikin, jäljellä ovat ne kaikkia ihanat muistot, joita noihin vuosiin mahtui. Lämmöllä olen muistellut ensi tapaamistamme, häitämme, lasten syntymää ja niitä monia onnellisia hetkiä, jotka vietimme yhdessä...nämä muistot kuuluvat menneisyyteen ja nyt kerään uusia muistoja liitettäväksi näiden kanssa muistojeni kultaiseen kirjaan.
Monilla varmaan vaikuttaa edellämainitut jutut, omalla kohdalla ne ei päde. Itselläni varmaan osaltaan vaikuttaa jonkinlainen velvollisuudentunto toista kohtaan. Minä olen ollut perheemme pää, joka on pyörittänyt kaikkea, mies ei osaa edes pankkipalveluita käyttää, saati ruokaa tehdä. Yritän vakuutella itselleni, että kyllä hänkin ne oppii, kun on pakko.. Luultavasti itseltäni jäisi jonkin verran kuormaa harteilta kun olisi yksi holhottava vähemmän. Muutenkin ihmisten olisi joskus hyvä olla yksin, sekin on tänäpäivänä yllättävän vaikeaa monelle..
Onko Suomessa oikeasti nelikymppisiä miehiä, jotka eivät osaa hoitaa pankkiasioitaan tai tehdä ruokaa? Kuulostaa uskomattomalta.
Ensinnäkin...sinulla ei ole minkäänlaisia velvollisuuksia aikuista ihmistä kohtaan..toki sen tiedät itsekin...ja olet varmaan keskustellut asioista puolisosi kanssa..? Eikä sinun tartte itsellesi mitään vakuuttaa toisen tekemisistä tai osaamisista...lähinnnä hänen ongelma.
Nostapas kissa päydälle ja kerro että olet onneton ja lopeta kaiken pyörittäminen..pistä toinen myös hommiin siellä kotona.
Ero voi olla hyvä ratkaisu.Minulle ainakin oli.Mutta sitä ennen pitää tehdä kaikki mahdollinen ,että eroa ei tulisi.Eipähän tartte jälkeenpäin miettiä sitten tuliko tehtyä oikein.
Kerrot tilanteen ja lähdet yksin vaikka viikon tai parin viikon lomalle ja pistät toisen pyörittämään kaikkea...jospa ne silmät aukeaisi...eihän sinulla ole tavallaa mitään hävittävää jos kerran jo mietit eroamista..
Se on totta että loppupeleissä täällä eletään vain ja ainoastaan itselle...eikä onnettomana kannata olla sellaisessa suhteessa joka ei toimi.
Rohkeasti vaan kerrot toiselle tilanteen....ei hänkään varmaan halua kulississa elää vaikka ei sitä ehkä edes muka huomaa.....Näytä vaikka kirjotuksesi hänelle......tällä hetkellä kulutatte vain toistenne aikaa hukkaan jos kerra ero on tulossa.....Ei mistään maailmanlopusta kuitenkaan ole kyse.
Rohkeutta vaan nyt!!!
pettäjä keksii vaikka mitä, silloin kun piipahtaa kotona, eli haluaa riidellä, et pääsee taas salarakkaansa luo..