Olen oppinut virheistäni kantapään kautta..haluan kertoa minun tarinan ja toivon että joku saisi tästä kertomuksesta oppia hoitaa asiat toisella tavalla, kuin itse olen hoitanut.
Avioliitto ja pieni lapsi, erinäiset asiat suhteessamme olivat huonosti, olisimme tarvinneet apua. Riidat, puhumattomuus meni siihen pisteeseen, että päätin elää 'omaa elämää'. Ainoa asia elämässä oli, että joku huomaisi minut ja saisin sitä huomiota, mitä kotona en saanut. Väsähdin, en jaksanut enää tehdä suhteemme eteen mitään. Loppupeleissä ajattelin tunteiden kuolleen-olinhan muutenkin kylmä ja tunteeton. Ilmoitin miehelle että suhde loppuu. Aloin tapailla heti uutta miestä. Mutta sain huomata, että ei pakenemalla hoideta asioita,ne löytää vielä edestään. Yhtenä päivänä havahduin mitä oikeasti on tapahtunut..en tajunnut että olemme edelleen naimisissa kun aloitin jo uuden suhteen. Ajattelin vain että kaikki on kuollutta ja kaikki on ohi kun sen on toiselle ilmoittanut. En ymmärrä miten oon noin ajatellut.. tajusin että rikoin perheeni. Maailma murtui, kaikki ne tunteet ja se paha olo, joita on kätkenyt sisäänsä alkoi murenemaan pala palalta...sitä tajusi, että kyllä sitä rakasti ja rakastaa edelleen..tajusi että suhteesta toiseen ei voi hypätä..onni ei löydy sitä etsimällä, se onni oli koko ajan läsnä (mies, lapsi, perhe) mutta en vain osannut iloita siitä.
Vaikka tilanne olisi kuinka onneton ja tuntuisi siltä, että rakkauskin on kuollut, niin älkää luovuttako! Ottakaa välimatkaa, muuttakaa vaikka erillenne, se on ihan ok. Mutta älä missään tapauksessa aloita uutta suhdetta, ennenkuin olet varma, onko päätöksesi oikea. Olin ihan täysin varma, että haluan eron. Mutta ei se mene niin...ja puhun kokemuksesta. Kannattaa katsoa rauhassa se harkinta-aika.
Tällä hetkellä harkinta-aika on menossa..ja voin kertoa että joka päivä on yhtä helvettiä. Tämä tyhjyys elämässäni..se että tajuaa menettäneensä elämänsä rakkauden.. Nyt on viimeistään kasvanut aikuiseksi..aikaisemmin sitä oli vain oma napa se tärkein..sitä oli niin itsekäs..ei sitä edes nähnyt itsessä niitä vikoja ja virheitä, kun sitä eli siitä katkeruudesta ja ajatteli kaikesta negatiivisesti. Eikä se suhde siitä parane, mikäli itse ei ole avoimella mielellä. Maksan todella kalliisti virheistäni, ja en anna ikinä itselleni anteeksi tätä tekoa. Pakko se on silti hyväksyä, että olin niin säälittävä, lapsellinen, kylmä ja pinnallinen, että en tajunnut tehdä kaikkeani perheeni eteen.
En tiedä, toivo on aika menetetty miten tästä eteenpäin voi jatkaa..toivon vain, että mikäli mietit eroa, hae siihen puolisosi kanssa apua. Ainakin itse on tajunnut, että nämä ongelmat jotka meillä oli tulee yleensä vastaan jokaisessa suhteessa. Me ihmiset kun olemme erilaisia. Hyväksy itsesi, vasta sitten voit hyväksyä toisen.
Tiedän, tämä tuska sisälläni on aivan oikein minulle.
Avioliitto ja pieni lapsi, erinäiset asiat suhteessamme olivat huonosti, olisimme tarvinneet apua. Riidat, puhumattomuus meni siihen pisteeseen, että päätin elää 'omaa elämää'. Ainoa asia elämässä oli, että joku huomaisi minut ja saisin sitä huomiota, mitä kotona en saanut. Väsähdin, en jaksanut enää tehdä suhteemme eteen mitään. Loppupeleissä ajattelin tunteiden kuolleen-olinhan muutenkin kylmä ja tunteeton. Ilmoitin miehelle että suhde loppuu. Aloin tapailla heti uutta miestä. Mutta sain huomata, että ei pakenemalla hoideta asioita,ne löytää vielä edestään. Yhtenä päivänä havahduin mitä oikeasti on tapahtunut..en tajunnut että olemme edelleen naimisissa kun aloitin jo uuden suhteen. Ajattelin vain että kaikki on kuollutta ja kaikki on ohi kun sen on toiselle ilmoittanut. En ymmärrä miten oon noin ajatellut.. tajusin että rikoin perheeni. Maailma murtui, kaikki ne tunteet ja se paha olo, joita on kätkenyt sisäänsä alkoi murenemaan pala palalta...sitä tajusi, että kyllä sitä rakasti ja rakastaa edelleen..tajusi että suhteesta toiseen ei voi hypätä..onni ei löydy sitä etsimällä, se onni oli koko ajan läsnä (mies, lapsi, perhe) mutta en vain osannut iloita siitä.
Vaikka tilanne olisi kuinka onneton ja tuntuisi siltä, että rakkauskin on kuollut, niin älkää luovuttako! Ottakaa välimatkaa, muuttakaa vaikka erillenne, se on ihan ok. Mutta älä missään tapauksessa aloita uutta suhdetta, ennenkuin olet varma, onko päätöksesi oikea. Olin ihan täysin varma, että haluan eron. Mutta ei se mene niin...ja puhun kokemuksesta. Kannattaa katsoa rauhassa se harkinta-aika.
Tällä hetkellä harkinta-aika on menossa..ja voin kertoa että joka päivä on yhtä helvettiä. Tämä tyhjyys elämässäni..se että tajuaa menettäneensä elämänsä rakkauden.. Nyt on viimeistään kasvanut aikuiseksi..aikaisemmin sitä oli vain oma napa se tärkein..sitä oli niin itsekäs..ei sitä edes nähnyt itsessä niitä vikoja ja virheitä, kun sitä eli siitä katkeruudesta ja ajatteli kaikesta negatiivisesti. Eikä se suhde siitä parane, mikäli itse ei ole avoimella mielellä. Maksan todella kalliisti virheistäni, ja en anna ikinä itselleni anteeksi tätä tekoa. Pakko se on silti hyväksyä, että olin niin säälittävä, lapsellinen, kylmä ja pinnallinen, että en tajunnut tehdä kaikkeani perheeni eteen.
En tiedä, toivo on aika menetetty miten tästä eteenpäin voi jatkaa..toivon vain, että mikäli mietit eroa, hae siihen puolisosi kanssa apua. Ainakin itse on tajunnut, että nämä ongelmat jotka meillä oli tulee yleensä vastaan jokaisessa suhteessa. Me ihmiset kun olemme erilaisia. Hyväksy itsesi, vasta sitten voit hyväksyä toisen.
Tiedän, tämä tuska sisälläni on aivan oikein minulle.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Miten se uusi suhde sitten?
Lopetin sen.
Oletko puhunut asiasta miehesi kanssa?
pyöriminen oman navan ympärillä on normaalia. Ääretön itsekeskeisyys on yksi naiseuden ominaisuus.
"en tajunnut että olemme edelleen naimisissa kun aloitin jo uuden suhteen.." jne jne.
'
Ei sinun avioliittosi selittelyilläsi pelastu. Aloita myöntämällä itsellesi, että teit väärin ja tietoisesti. Kuten, jokainen tietää olevansa naimisissa, haloo vaan, jos muuta yrität selitellä.
Sinun itsetuntemuksesi on yhä täysin hukassa. Aloita tutustumalla omaan itseesi, ja tunnustamalla se, että annoit omien pahojen ominaisuutesi johtaa käytöstäsi.
Broken3, jos menossa on harkinta-aika, tilanne ei ehkä ole kokonaan menetetty. Sen pakollisen 6 kk aikana eroa ei vielä saa, ja senkin jälkeen on vielä 6 kk jättää se 2-vaiheen erohakemus. Jos molemmilla on tunteet ja tahtoa yhdessä jatkamiseen vielä jäljellä, tuo vuosi voi viedä toipumista riittävästi eteenpäin. Siinä on kyllä pakko nöyrtyä, olla avoin ja perin pohjin rehellinen. Mutta kun panoksena on koko perhe ja yhteinen elämä, yhtään kiveä ei kannata jättää kääntämättä. Jaksamista, et ole yksin tuossa tilanteessa.