Erotako vaiko ei?

Mistähän se johtuu, ettei parisuhteessa pidemmän päälle enää arvosta omaa puolisoa?
Itse olin pitkässä parisuhteessa ja aina tuntui, että olen jotenkin alempiarvoinen, myös toinen näytti sen juuri noin, olemalla muille mukava.
Onneksi oli mielenkiintoinen työ ja menihän se kuitenkin niin, että erosin vasta kun lapset muutti kodista pois.
Ei olisi ollut helppoa sekään jos olisin yksinhuoltaja ja yksineläminenkään ei ole eron jälkeen helppoa.
Jälkeenpäin mietin, olisi pitänyt keksiä mielenkiintoista elämään ihan tavallisesta arjesta, ja kertoa silloiselle puolisolle suoraan, noin minua et saa kohdella.
Mutta, jotenkin tuntui silloin tärkeälle se, että oli koti ja myös ajoittain ihan hyväkin olo.
Niin, mikä oikein, mikä väärin, ehkäpä tärkeintä on ajatella nyt mikä on lapselle parasta ja elää sen mukaan.
Kertoa, vaikka täällä pahaa oloa pois, eikä pantata sisään pahaa oloa.Minä erosin, koska silloisella puolisolla oli rinnakkais-suhde ollut jo vuosia, en vaan voinut jatkaa, kun oli jo lapsetkin maailmalla.
Toivoin jopa välillä, et löytäspä puoliso uuden, kun löysi ja kaikki paljastu, se olikin shokki, ihmettelin sitä itsekkin ja voin todeta, sanat ei ole tekoja.
Puhua kannattaa rauhallisesti, ilman syyttelemistä, näin jälkiviisas on hyvä olla, mutta toivon kaikkea hyvää elämässäsi jatkossa.

Alkuperäiselle kirjoittajalle: printtaa oma kirjoituksesi ja anna vaimollesi luettavaksi. Selvästi teidän keskinäisessä kommunikaatiossa on parantamisen varaa. Kuvittelette, että keskustelette ongelmistanne. Kuitenkin keskustelu on riitelyä pienistä pinnallisista asioista ja ne todelliset, tärkeät asiat jäävät puhumatta. Jos on liian hankalaa, niin auttaisiko mennä käymään yhteinen keskustelu jonnekin perheneuvolaan, jossa joku 3. osapuoli on erotuomarina. Niin ehkä voitte puhua ilman että alatte esim. huutaa tai toinen toteaa, ettei tästä keskustelusta taaskaan tule mitään ja lähtee pois tuilanteesta. Miehet ehkä syyllistyvät herkimmin tuohon tilanteesta poistumiseen, jolloin nainen ei ymmärrä, kuinka vaikeaksi tunne on miehen pään sisällä kehittynyt.

Kiitos vastauksista. Itseasiassa tuo kirjoituksen printtaaminen on jo tehty. Olen kirjoittanut useamman kerran abopuolisolleni kirjeen, koska koen sen olevan parempi kommunikointi keino kuin kasvotusten puhuminen silloin kun on tällaisia ongelmia. Tästä ei kuitenkaan ole ollut apua, vaan olen saanut siitä vain syyttelyä takaisin. Olen kuulemma huomionhakuinen kun odotan, että esimerkiksi kolmen päivän matkan jälkeen kotiin tullessa toivon saavani avopuolisolta halauksen ja suukon. No sitä en kyllä enää edes odota kun se ei aidosti toiselta vaan tule. Olen ehdottanut myös parisuhdeterapiaa, mutta sinne hän ei lähde. Ei ole kuulemma tarpeen eikä hän suostu lähtemään vaikka myöntäisikin että tarvetta olisi.

Kiitos vielä vastauksista ja mielelläni luen lisää mielipiteitä.

ota se ero. ihan perseestä tommonen. itse lähtisin lätkimään ja antaisin silti paljon omaa aikaa lapselle niin paljon kuin se haluaa.

No huhhuh. Kyllä se varmaan pitkissä suhteissa valitettavasti usein menee siihen, että toista pidetään itsestään selvyytenä, ja siihen puolisoon voi purkaa turhautuneisuutta ja ärsytystä niin paljon kuin haluaa.

Väärinhän se on. Niinkuin itsekin tiedät, eivät kaikki ole sellaisia. :D Siksi varmaan ajatteletkin kumppanin vaihdosta.
Kun naisesi sanoo noin, että pettäminen on ihan okei, vaikuttaa siltä että hänkin haluaa jotain muuta ja tavallaan työntää sinua pois luotaan. Selvä merkki. Ero voi olla kummallekin helpotus. Tai hyvä herätys muijallesi, että et siedä enää pompottelua. Pitkävihaisuus on tosi rassaavaa.

Jos haluat vielä yrittää, niin sun pitää jotenkin tehdä selväksi, että suhun ei voi purkaa kaikkea paskaa. Vihaisuuteen voi olla monia syitä, niin kuin tiedät, pinnalla näkyy vain osa siitä mitä sisällä tapahtuu.

Itse avioerolapsena voin sanoa, että kyllä lapsi aistii epävarman tilanteen, vaikka ei ymmärrä vanhempiensa valintoja.
Eihän ero ole lapselle hyväksi, mutta tyytymättömät vanhemmat ovat vielä Vähemmän.
Oikeanlaisella järjestelyllä teillä on kummallakin aikaa lapselle.

Onko teillä aina ollut kotityöt tuolla mallilla, että sinä olet ollut aktiivisempi osapuoli, vai onko mahdollisesti ollut niin, että nainen on ollut aluksi ja nyt ovat roolit vaihtuneet?

Meillä itse ainakin kyllästyin piristämään suhdetta, kun kotityöt kasautuivat minulle. Teimme molemmat (teemme edelleen) pitkää päivää ja saamme pitkiä vapaita. Kotityöt vain kasautuivat aina minulle, koska mies ei jaksa ja halusi pitää vapaan vapaina. Mitä tiskasin, imuroin, pyyhin pölyt, pesin lattiat, laitoin ruokaa, pesin pyykkiä, viikkasin vaatteet, vein roskat jne jne. Korjasin myös autoamme (ikävä kyllä minä olen meidän perheessä se remppamies, tajuan enemmän autoista ja sähkövempeleistä kuin mies) asensin telkut, kotiteatterit ja vehkeet, remppasin kun olin tarve. Mies ehkä joskus imuroi tai tiskasi kun oli hyvä päivä.

Minä en saanut olla tuolloin väsynyt, mutta lopulta väsymys vei voiton ja roolit vihdoin vaihtuivat. Meillä kesti vuoden, ennen kuin pystyin itse alkaa oikeasti panostamaan suhteeseen uudelleen tuon burn outin jälkeen. Oma mies (eikä kyllä muutkaan) ei vain kiinnostanut ja huomiota en jaksanut antaa. Olin niin katkera silloin, että hänen takiaan minulla tapahtui totaalinen väsyminen elämääni.

Jos teillä näin kumminkaan ei ole ollut, kannattaisin esimerkiksi parisuhdeterapeutille menoa. Vaimollasi voi olla jotakin sanottavaa, jota sinulle ei pysty sanomaan suoraan. Terapeutilla käynti saattaisi auttaa. Mutta jos sinä tai vaimosi ette ole valmiita yrittämään enää, kannattaa sinun vielä lähteä kun markkina-arvoa on.

Hei ap, itse tunnistan osittain jotain asioita itsestäni, millainen oli avioliitossa joskus. Olen varmaankin suht tempperamenttinen jo perusluonteeltani ja vahva nainen, myönnän että olin avioliitossani välillä aika vaikea, tosin taustalla oli osittain väsymys ja kaipasin enemmän tukea vaikka silloin mies tekikin suht paljon asioita mutta vaikka olin esim. raskaana ja sairas, pikkujouihin oli päästävä ja jäin yksin kotiin tai vaikka mä ja lapset oltiin sairaana ja pyysin silloin nätisti että jäisitkö kotiin, työpaikan juhliin oli päästävä.

Tuli tavallaan kierre, mies pakeni kaikkea muualle ja mä vaan väsyin ja lopputulos oli se että mieheltä loppui rakkaus, tuli toinen nainen ja hän halusi erota.

Nyt olen 8 v ollut yh-äitinä, pari miestä "yrittänyt" tulla tähä kuvioon mutta ei ole onnistunut kuitenkaan , uusioperhekuviot hankalia joskus... ainaki jos mies lapseton..

Olen aivan erilainen nainen tänä päivänä, tajuan nyt että kitisin turhasta, enkä itse arvostanut mitä oli, voi sanoa että olen kyllä sen saanut nyt todella takaisin, olen saanut repiä itsestäni paljon jaksamista näinä vuosina, taloudellisesti ja muutenkin mutta olen paljon rauhallisempi ja onnellinen ja pienet asiat ei hetkauta enää yhtään.

En tiedä onko tästä mun höpinästä mitään hyötyä, haen ehkä vaan sitä että minä olin ehkä tottunut liikaa siihen että on kivannäköinen mies, talo,autot, rahaa, saan apua, pidin elämääni liian itsestäänselvyytenä.

Nyt olen kasvanut henkisesti paljon näinä vuosina, selviän mistä vaan, pärjään itse missä vaan yksin tai kahden lapseni kanssa, olen ylpeä itsestäni.

Ehkä ap:n kumppanikin on vielä keskenkasvuinen "prinsessa" joka tarvitsee sen että oikeasti "nostetaan selkä seinää vastaan", miten se hänen kohdallaan tapahtuu, sitä en osaa sanoa, riittääkö parisuhdeterapeutti herättämään, tarvitaanko ero, aikalisä suhteeseen, eri osoitteeseen muuttaminen voi saada hänet ymmärtämään että hänellä on sinä ap, olet kultaakin kalliimpi hänelle. Te yhdessä päätöksen teette. Toivon teille kovasti jaksamista ja hyvää joulunaikaa kaikesta huolimatta. Tehkää viisaita ja ajan kanssa tehtyjä ratkaisuja lapsen takia jo.

Mutta haluan sanoa että lapset sopeutuu yllättävän hyvin asioihin ja meilläkin on tällä hetkellä hyvin tiivis kolmikko, olemme kolme muskettisoturia ja lasten isää kohtaan mulla ei ole mitään katkeruutta ja välimme ovat hyvät ja lapset näkevät isäänsä paljon ja itse luon uraa nyt kun energiaa riittää ja mieli hyvä :) loppu hyvin, kaikki hyvin siis.

Lähde samoin tein pois tuollaisesta parisuhteesta. Minulta ei täyty kuin puolet tuosta lokasangosta, jota joudut kantamaan ja siltikin ero lienee tulossa.

Itse olen täysin näkymätön näköjään puolisolleni. Seksi on kuin ruumista naisi ja eukon kuntokuuri on tainnut tuoda vuodessa 3kg lisää.

Noin nuorena sulla on oikeesti vielä paljon edessä. Itse pohdin näitä 10 vuotta vanhempana.

>Ensinnäkin ota miehenä miehen asenne vaimoosi. Heitä hemmettiin tuollaiset laput missä on työohjeet päiville , mitä teet silloin ja silloin. Ala kuntosalilla enemmän huomioimaan niitä vieraita naisia. Mitä sinä omalta saat , haukkumiset ym. Tuskin sinun suhteesi huonompaan muuttuu vaikka lähtisit kävelemään.

Kuulostaa kovin tutulta, meillä samantyyppinen tilanne avokin kanssa. Olen itse myös 33-vuotias nainen ja yhdessä ollaan oltu 5-vuotta, ensimmäiset 4 vuotta olivat ihanaa ja tunteita näytettiin puolin ja toisin. Meillä ei myöskään enää näytetä tunteita ( itsekkään en jaksa enää olla ainoa joka panostaa meidän suhteen huomion osoituksiin). Avokki on joka päivä kuin perseeseen ammuttu karhu, joten minulla ei myöskään ole intoa mennä töiden jälkeen sellaiseen kotiin jossa tuntuu että pitää olla koko ajan varpaillaan. Sinuna lähtisin kyllä lätkimään. Sovitte lapsenne huoltajuudesta ja tapaamisista. Ei elämää ole tarkoitus tuhlata epäonniseen liittoon. Parempi yksin kuin huonossa suhteessa. Voihan silti olla että avopuolisollasi on jonkinasteinen masennus, uskon että minun avopuolisolla on myös. Itse luulin että tilanne on vain väliaikaista, mutta nyt tuntuu ettei tästä ole ulospääsyä. En myöskään ymmärrä miksi tilanne yht`äkkiä meni näin…olen hyvännäköinen, kunnostaan huolta pitävä nainen ja erittäin "helppo" tyttöystävä joka ei jäkätä, mutta ehkä meidän ongelma piileekin siinä että minun pitäisikin olla jäkättävä, raivoava puoliso eikä viilipytty. Mutta ajattele, että teet koko ajan hallaa myös omalle kehollesi/ mielellesi , koska uskon että joka päivä kun olet kotona ja kuuntelet kärttyilyä ja kylmää käytöstä, olet koko ajan jonkinlaisessa stressitilassa, itse minusta ainakin siltä tuntuu. Pitää vain saada rohkeutta lähteä ja unohtaa hyvät ajat…

Sama p*ska se on sitten vain toisessa paketissa. Onhan se sinunkin avokkisi alussa ollut kaunis ja mukava nainen? Ei se aina vaihtamalla parane. Mieti teidän suhteen hyviä puolia. Yhteinen lapsi on jo aika hyvä asia, mutta en ehkä kuitenkaan kannata vain lapsen vuoksi yhdessä oloa. Vaan mieti ja miettikää, mikä voisi suhdettanne parantaa. Pikkulapsikausi on varmaan monessa parisuhteessa aika kriittistä aikaa. Vaikutat kirjoituksen perusteella ihan fiksulta. Älä petä puolisoasi missään nimessä. Mieti omalle kohdalle. Se satuttaa, vaikka suhde olisi näivettynyt. Tsemppiä!

Ap. minusta kuulostata fiksulta ja vastuuntuntoiselta mieheltä, harmi, ettei vaimolta heru arvostusta tämän suhteen. Moni nainen, itseni mukaanlukien, arvostaisi kyllä kovasti miestä, joka hellittelee ja kantaa vastuunsa perheestä, kuulosta siltä, että nainen ei näe suhteen hyviä puolia enää, on tullut niille sokeaksi.

Oma suhde myös jonkinlaisessa kriisissä. Hellyyttä ja rakkautta riittää, mutta sanomaton turhautuneisuus tempperamenttien erilaisuudesta. Itse olen aktiivinen, helposti innostuva, sosiaalinen ihminen ja mies aika lailla näiden vastakohta. Tiedän, että oikea suhtautuminen olisi hyväksyä mies sellaisena kuin se on, mutta helvetin vaikeaa, turhautuminen purkautuu itkukohtauksina jne. Mekin pystytään puhumaan asioista, mutta käytännössä jauhetaan samassa tianteessa. Minä haluaisin myös parisuhdeterapiaan, mies ei, arvelen, että tuntuu hänelle liian pelottavalta, kun hän pelkää puhua tunteistaan minullekin.

Tsemppia! Parisuhden ei ole helppo laji. Jotain katalalla tavalla lohdullista on siinä, että niin moni taistelee jonkinlaisten ongelmien kanssa. Toki toivoisin ettei tarvitsisi, että voisimme kaikki tahoillamme olla onnellisia, mutta näkyy kuuluvan ihmiseloon, että toisen kanssa ei ole aina helppo olla.

Muutama kommentti näin nopeasti:

-Suosittelen perheneuvolaan menemistä! Kun on yhteinen lapsi, niin ero on iso juttu. Teille ja myös lapselle! Ehkä puolisosi ei ole kuitenkaan tajunnut, kuinka tosissasi olet eroajatusten suhteen.


-Omassa suhteessani seksielämä oli laimeaa, kun lapset olivat pieniä. Vasta kun kuopus oli n. 3, 5 vuotias seksielämämme piristyi uudelleen ja nyt se on parempaa kuin ikinä : ).

-Sinuna en olisi huolissasi markkina-arvon menettämisestä, jos vain elämäntapasi ovat jokseenkin kunnossa (niin kuin kertomasi perusteella ovat). Jos esimerkiksi kävisi niin, että eroaisitkin vasta 50 vuotiaana, niin en usko, että haluaisit kumppanikseksi enää silloin 20-v. tyttöstä, joka haaveilisi perheen perustamisesta. Itse olen 38-v nainen ja nykyään minusta esim. 50-v miehet ovat komeita. 15-vuotta sitten näin ei ollut.