Tiedättehän kaikki sen tunteen, kun se viimeinen jyvä tipahtaa kuormaan eikä se vain millään enää pysy siellä, tippuu maahan? Eikö silloin pitäisi ymmärtää lopettaa kuorman kasaaminen ja jatkaa matkaa? No, tänään huomasin viimein kuorman olevan tämän suhteen osalta täynnä. Nyt vasta kun vieressä on iso kasa kuormasta tippuneita.
Päätin, että nyt riittää. Jossain menee anteeksiannon raja. Muutosta ei ole tullut puolessatoista vuodessa, eihän sitä sitten tulekaan? Kehityskeskusteluja on käyty, tyhjiä lupauksia on kasapäin vastaanotettu. Täällä kun pätee se hienous, että lupaukset on tehty rikottaviksi.
Mitään vakavaa ei ole tapahtunut, mitään yksittäistä syytä ei ole. Piste tuli niinkin yksinkertaisesta syystä, ettei toinen osapuoli "muistanut" aiemmin sovittua kahdenkeskistä iltaa samalla hetkellä kun kaveri sattui pyytämään illanviettoon. Toki myöhemmin tekstiviestitse pahoitellen, luvaten viettää seuraavan (krapula)päivän kokonaan minun kanssani. Pahoittelu tuntui lähinnä lokin paskalta suihkun jälkeen.
Nyt päätin muuttaa normaalia toimintamalliani (itku, kiukku, epäily siitä kuka on väärässä, toteaa olevansa itse väärässä, itku, anteeksianelu ja kaiken unohtaminen, usko parempaan). Eihän se nyt vain voi mennä näin. Eihän kukaan nyt voi antaa toisen kohdella itseään toistuvasti siten, miten ei halua tulla kohdelluksi.
Sitten se heräsi. Se toinen minä. Ei tunne anteeksiantoa, ei armoa. Janoaa kostoa. Ah missä olet ollut kaikki nämä vuodet! Miksi koskaan päästin sinusta irti! Koston tarkka ja huolellinen suunnittelu alkaa. Tänään. Nyt.
Päätin, että nyt riittää. Jossain menee anteeksiannon raja. Muutosta ei ole tullut puolessatoista vuodessa, eihän sitä sitten tulekaan? Kehityskeskusteluja on käyty, tyhjiä lupauksia on kasapäin vastaanotettu. Täällä kun pätee se hienous, että lupaukset on tehty rikottaviksi.
Mitään vakavaa ei ole tapahtunut, mitään yksittäistä syytä ei ole. Piste tuli niinkin yksinkertaisesta syystä, ettei toinen osapuoli "muistanut" aiemmin sovittua kahdenkeskistä iltaa samalla hetkellä kun kaveri sattui pyytämään illanviettoon. Toki myöhemmin tekstiviestitse pahoitellen, luvaten viettää seuraavan (krapula)päivän kokonaan minun kanssani. Pahoittelu tuntui lähinnä lokin paskalta suihkun jälkeen.
Nyt päätin muuttaa normaalia toimintamalliani (itku, kiukku, epäily siitä kuka on väärässä, toteaa olevansa itse väärässä, itku, anteeksianelu ja kaiken unohtaminen, usko parempaan). Eihän se nyt vain voi mennä näin. Eihän kukaan nyt voi antaa toisen kohdella itseään toistuvasti siten, miten ei halua tulla kohdelluksi.
Sitten se heräsi. Se toinen minä. Ei tunne anteeksiantoa, ei armoa. Janoaa kostoa. Ah missä olet ollut kaikki nämä vuodet! Miksi koskaan päästin sinusta irti! Koston tarkka ja huolellinen suunnittelu alkaa. Tänään. Nyt.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Paras kosto on kun lähdet. Ei muuta temppuilua.
Sama juttu.... ensin pettämistä, sitten valehtelua, sitten pornon kattelua (eikä mitään petihommia elokuun jälkeen) aikuinen mies, 57 vee. Piikana saanut olla, ei arvostusta, ei mitään. - Halia sai hätäseen, kun pyysi.
Nyt on minulla oma uusi kämppä ja tavarat olen kuskannut veks, mies hiihtää Lapissa tämän viikon. -Tietää, että lähden, mutta ei sitä että olen jo lähtenyt.
Sänkyyn petasin kynnysmaton, johon kirjoitin www kynnysmatto porn com. Ja pari muuta www osoitetta, missä käynyt katselemassa pikkulikkoja. Hyhy.
Siinä oli se, mies, jonka piti olla loppuelämäni sulostuttaja.
Juu, tiedän sen tunteen, totuus on että jossain vaiheessa mittari tulee jokaisella täyteen. Syyllisyyttä anteeksiannosta (tai anteeksiantamattomuudesta ja erosta) on turha tuntea jos toinen vain ei kunnioita!!!! Jännä juttu, että yleensä nämä rajojaan venyttävät eivät IKINÄ ITSE sietäisi samanlaista kohtelua....Mhh? Juu erosin exästäni useiden yritysten jälkeen kun toinen ei oikein enää edes "jaksanut" pyydellä anteeksikaan, se kun tuntui niin "inhottavalta". Ukko-parka, nyt saa kiusata jotain muuta, tai hukkua paskaansa. Kun kuppi meni nurin, en katsellut enää taakseni, ikävä vain ei tullut...(?!) vaikka rakastinkin vielä. Elämä vaan maistu niin suloiselta kun itsetunto alkoi nousta ja tunsi itsensä ihan hyväksi ihmiseksi, joka varmasti löytää sellaisenkin, joka arvostaa. Ja niin muutkin sanovat:D
Anteeksiantanut täälläkin ja puoliso yhä syyttää minua kaikista mitättömistä jutuista. Ei kestä yhtään mitään arvostelua, joten pohdintaan pistän, kannattaako tämä ollenkaan. Sanoi tai teki niin tai näin aina menee väärinpäin. Syyllistäjänä ykkösluokkaa, itse ei ymmärrä sitä, että omalla pettämisteollaan on kaiken sotkun aiheuttanut, ei ymmärrä, vaan syyllinenhän olen tietysti minä, petetty. Jossain menee anteeksiannon raja, sen on totta. Onko puolisoni edes anteeksiannon arvoinen, jos tekstailu jatkuu selkäni takana edelleen?
Keskusteltu sen verran, että ymmärsin, ettei itse pystyisi jatkamaan, vaan pettäjälle laukeaisi pikalähtö. Siihen verrattuna on aika vaikea ymmärtää koko pettämistekoa, varsinkin kun kiinni on jääty. Onko puoliso niin naiivi, että kuvittelee, salailullaan pitävänsä mainettaan yllä, ettei aloittanut suhdettaan jo avioliiton aikana. Jo keväällä tanssi paikallisessa ravintolassa ja ihmisillä nyt on silmät päässä, juorut leviää!
...niinpä. Ja nää herrat ei ole tikkua ristiin panneet parisuhteen ylläpitämiseen. Pitäneet itsestänselvyytenä. Naiset hei, rinta rottingille ja nää pienimunaset miehet maata kiertävälle radalle.