Olemme seurustelleet kohta 2 vuoden ajan, josta vuosi asuttu ydessä. Alkuhuuma oli suhteemme ihanaa aikaa ja perinteisesti yhteenmuuttamisen myötä suhde arkeentui.
Vielä silloin hän tuntui minulle oikealta ja kaikelta mitä olin etsinyt, kaikkien niiden surkeiden suhteiden jälkeen joista olen oppinut paljon itsestäni ja siitä mitä haluan.
Pikkuhiljaa kuitenkin alkoi suhteeseemme syntyä erilaisia ristiriitoja. Mies on ollut pitkäaikaisesti työttömänä, osaksi huonon työllisyystilanteen mutta myös oman
saamattomuutensa takia. Jouduin lainaamaan hänelle rahaa vuokraan/ruokaan jne, jotta pystyimme jatkamaan yhdessä asumista ja elämistä. Tämän tein tietenkin mielelläni,
olihan kyseessä rakas poikaystäväni. Pidin itseäni reiluna ja anteliaana, kun ilman kyseenalaistamista lainasin moisia summia.
Poikaystäväni alkoi nopeasti pitämään minua itsestäänselvyytenä, joka ilmeni muun muassa asioiden tekemättä jättämisenä ja omien tarpeiden laittamisena jatkuvasti etusijalle.
Tässä vaiheessa paljastui myös poikaystävän järkyttävä tietokoneaddiktio, kun koko päivän pelaamisen jälkeen ei kuulemma siltikään riittänyt koneella olo.
Hänestä tuli kireä ja jopa ärsyyntynyt, jos tulin koneellaolon keskeytttämään ja pyytämään häntä huomioimaan minutkin välillä.
Hän siis pelasi kotona, sillävälin kun olin itse töissä ansaitsemassa rahaa. Ei ikinä siivonnut, vaikka olin kärsivällinen enkä laatinut kämpän huolehtimisesta mitään
sääntöjä. Esim hänen tiskivuorollaan saattoivat kodin kaikki astiat seisoa likaisena parikin viikkoa tiskipöydällä, ennenkun mitään tapahtui. Ja sittenkun välillä asiasta
mainitsin, ja pyysin kantamaan oman vastuunsa yhteisestä kodista, leimasi hän minut valittajaksi joka ei itse osaa tehdä muutakun siivota.
Mielestäni se, että lainaan hyväsydämmisesti rahaa, pitäisi jo aiheuttaa jonkinlaista arvostusta?
Edes sen verran että ymmärtäisi vastineeksi helpottaa toisen arkea esim siivoamalla tai käymällä kaupassa. Mitä mieltä olette?
Kerta toisensa jälkeen palasin töistä väsyneenä ja huomasin, ettei hän taaskaan koko päivän aikana ole tehnyt muutakun tuijottanut ruutua.
Kämppä niinkun mikäkin läävä. Ja teen vielä selväksi että en ole todellakaan mikään siivousfriikki, mutta harva sitä paskassakaan tykkää asua olemalla monta viikkoa
siivoomatta tai viemättä roskia.
Kuitenkin olin kärsivällinen, tein asioita hänen puolestaan ja laitoin hänet usein itseni edelle päätöksissä, joustin ja järjestelin menoja hänelle sopiviksi.
Kaikki tämä koska halusin hänen olevan onnellinen. Jatkoin, vaikka huomasin kerta toisensa jälkeen etten saa vastineeksi semmoista kohtelua mitä mielestäni ansaitsin.
Hän kuitenkin sanoi minun olevan hänelle se oikea ja tärkeä...ja että ketään ei ole ikinä rakastanut kuten minua. Uskoin häntä, koska aikaisemmin noin vuoden
seurusteltuamme hän paljasti minulle että oli neitsyt kun tapasimme. Tiesin olevani hänelle tärkeä henkisesti, mutta miksi tärkeää ihmistä kohdellaan itsestäänselvyytenä ja epäkunnioittavasti?
Tämä aikakausi suhteessamme aiheutti minulle henkisen uupumuksen. Kaverit jäivät pikkuhiljaa ja kaikki omat harrastukset esim piirustus/kitara hävisivät yksi toisensa jälkeen.
Annoin kaiken itsestäni suhteelle, olin tehnyt pahimman virheen, josta sain kärsiä. Työt alkoivat myös lipsua, velkaannuin kun rahat eivät enää riittäneet molempien menoihin
ja huomasin stressin puskevan päälle. Lääkäri totesi keskivaikean masennuksen ja jouduin sairaslomalle. Tämä oli käännekohta, joka pysäytti rattaat.
Muutaman kerran pystyimme asiasta keskustelemaan poikaystävän kanssa. Hän oli ymmärtäväinen ja tiedosti myös oman addiktionsa. Näin myös käytännössä että hän oikeasti yritti,
jopa pari kertaa oli yllättäen siivonnutkin ja tehnyt ruokaa ilman pyytämistä. Luotin siihen että saamme ongelmat järjestymään, kun molemmat ovat kärsivällisiä ja rakastimme toisiamme.
Masennukseni toi suhteeseen omat ongelmansa, tiedän että masennus on aina rankkaa suhteen molemmille osapuolille.
Olin henkisesti loppu, kävelevä ihmisraunio. Ennen helpot päätökset alkoivat tuntua mahdottomilta, olin myös epävarma itsestäni ja ennen korkea itsetuntoni oli romahtanut.
Näin kaikessa jotain negatiivista ja minusta tuli kärttyisä. Minun oli siis pakko alkaa keskittymään itseeni ja omaan hyvinvointiini. Ja tein juuri näin.
Aloin hoitamaan masennustani, toin pari vanhaa harrastusta uudestaan esille ja aloin liikkumaan. Poikaystäväni ei tiennyt miten masentunutta henkilöä voi auttaa,
eikä ottanut päivittäisessä toiminnassaan tilaani huomioon, vaan lähes yksin jouduin asian yli rämpimään.Nyt vihdoin pitkän ja uuvuttavan taipaleen jälkeen olen saanut itseni takaisin kartalle.
En vielä ole täysin oma iloinen itseni, mutta suunta on oikea :) Oma minäkuvani on vahvistunut ja epävarmuus päätöksissä on kaikonnut.
Vielä silloin hän tuntui minulle oikealta ja kaikelta mitä olin etsinyt, kaikkien niiden surkeiden suhteiden jälkeen joista olen oppinut paljon itsestäni ja siitä mitä haluan.
Pikkuhiljaa kuitenkin alkoi suhteeseemme syntyä erilaisia ristiriitoja. Mies on ollut pitkäaikaisesti työttömänä, osaksi huonon työllisyystilanteen mutta myös oman
saamattomuutensa takia. Jouduin lainaamaan hänelle rahaa vuokraan/ruokaan jne, jotta pystyimme jatkamaan yhdessä asumista ja elämistä. Tämän tein tietenkin mielelläni,
olihan kyseessä rakas poikaystäväni. Pidin itseäni reiluna ja anteliaana, kun ilman kyseenalaistamista lainasin moisia summia.
Poikaystäväni alkoi nopeasti pitämään minua itsestäänselvyytenä, joka ilmeni muun muassa asioiden tekemättä jättämisenä ja omien tarpeiden laittamisena jatkuvasti etusijalle.
Tässä vaiheessa paljastui myös poikaystävän järkyttävä tietokoneaddiktio, kun koko päivän pelaamisen jälkeen ei kuulemma siltikään riittänyt koneella olo.
Hänestä tuli kireä ja jopa ärsyyntynyt, jos tulin koneellaolon keskeytttämään ja pyytämään häntä huomioimaan minutkin välillä.
Hän siis pelasi kotona, sillävälin kun olin itse töissä ansaitsemassa rahaa. Ei ikinä siivonnut, vaikka olin kärsivällinen enkä laatinut kämpän huolehtimisesta mitään
sääntöjä. Esim hänen tiskivuorollaan saattoivat kodin kaikki astiat seisoa likaisena parikin viikkoa tiskipöydällä, ennenkun mitään tapahtui. Ja sittenkun välillä asiasta
mainitsin, ja pyysin kantamaan oman vastuunsa yhteisestä kodista, leimasi hän minut valittajaksi joka ei itse osaa tehdä muutakun siivota.
Mielestäni se, että lainaan hyväsydämmisesti rahaa, pitäisi jo aiheuttaa jonkinlaista arvostusta?
Edes sen verran että ymmärtäisi vastineeksi helpottaa toisen arkea esim siivoamalla tai käymällä kaupassa. Mitä mieltä olette?
Kerta toisensa jälkeen palasin töistä väsyneenä ja huomasin, ettei hän taaskaan koko päivän aikana ole tehnyt muutakun tuijottanut ruutua.
Kämppä niinkun mikäkin läävä. Ja teen vielä selväksi että en ole todellakaan mikään siivousfriikki, mutta harva sitä paskassakaan tykkää asua olemalla monta viikkoa
siivoomatta tai viemättä roskia.
Kuitenkin olin kärsivällinen, tein asioita hänen puolestaan ja laitoin hänet usein itseni edelle päätöksissä, joustin ja järjestelin menoja hänelle sopiviksi.
Kaikki tämä koska halusin hänen olevan onnellinen. Jatkoin, vaikka huomasin kerta toisensa jälkeen etten saa vastineeksi semmoista kohtelua mitä mielestäni ansaitsin.
Hän kuitenkin sanoi minun olevan hänelle se oikea ja tärkeä...ja että ketään ei ole ikinä rakastanut kuten minua. Uskoin häntä, koska aikaisemmin noin vuoden
seurusteltuamme hän paljasti minulle että oli neitsyt kun tapasimme. Tiesin olevani hänelle tärkeä henkisesti, mutta miksi tärkeää ihmistä kohdellaan itsestäänselvyytenä ja epäkunnioittavasti?
Tämä aikakausi suhteessamme aiheutti minulle henkisen uupumuksen. Kaverit jäivät pikkuhiljaa ja kaikki omat harrastukset esim piirustus/kitara hävisivät yksi toisensa jälkeen.
Annoin kaiken itsestäni suhteelle, olin tehnyt pahimman virheen, josta sain kärsiä. Työt alkoivat myös lipsua, velkaannuin kun rahat eivät enää riittäneet molempien menoihin
ja huomasin stressin puskevan päälle. Lääkäri totesi keskivaikean masennuksen ja jouduin sairaslomalle. Tämä oli käännekohta, joka pysäytti rattaat.
Muutaman kerran pystyimme asiasta keskustelemaan poikaystävän kanssa. Hän oli ymmärtäväinen ja tiedosti myös oman addiktionsa. Näin myös käytännössä että hän oikeasti yritti,
jopa pari kertaa oli yllättäen siivonnutkin ja tehnyt ruokaa ilman pyytämistä. Luotin siihen että saamme ongelmat järjestymään, kun molemmat ovat kärsivällisiä ja rakastimme toisiamme.
Masennukseni toi suhteeseen omat ongelmansa, tiedän että masennus on aina rankkaa suhteen molemmille osapuolille.
Olin henkisesti loppu, kävelevä ihmisraunio. Ennen helpot päätökset alkoivat tuntua mahdottomilta, olin myös epävarma itsestäni ja ennen korkea itsetuntoni oli romahtanut.
Näin kaikessa jotain negatiivista ja minusta tuli kärttyisä. Minun oli siis pakko alkaa keskittymään itseeni ja omaan hyvinvointiini. Ja tein juuri näin.
Aloin hoitamaan masennustani, toin pari vanhaa harrastusta uudestaan esille ja aloin liikkumaan. Poikaystäväni ei tiennyt miten masentunutta henkilöä voi auttaa,
eikä ottanut päivittäisessä toiminnassaan tilaani huomioon, vaan lähes yksin jouduin asian yli rämpimään.Nyt vihdoin pitkän ja uuvuttavan taipaleen jälkeen olen saanut itseni takaisin kartalle.
En vielä ole täysin oma iloinen itseni, mutta suunta on oikea :) Oma minäkuvani on vahvistunut ja epävarmuus päätöksissä on kaikonnut.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ja vielä jatkuuu....Olen kiitollinen jos joku jaksaa tämän lukea ja vastata :)
Kaikesta huolimatta sama kohtelu kotona jatkuu, mies tiuskii välillä mitä sattuu istuen koneella. Kun avaan keskustelun oli aihe mikä tahansa, saattaa vastausen sävy olla negatiivinen tai
jopa agressiivinen. Tästä en saisi hänen mukaansa ottaa itseeni, koska itseppä menin hänen tärkeät tietokonejuttunsa keskeyttämään. Tämä on varmaankin normaalia kun kyseessä on tietokoneriippuvuus?
En uskalla enää ottaa tunteitani esille, varsinkin jos ne ovat negatiivisia. Pari kertaa oon yrittäny, mutta hän vaan viittaa kintaalla ja sanoo ettei moisista asioista tarvitse keskustella
koska ne on selviä ja ollaan ne kerran jo juteltu.
Tuntuu että nykyään on entistä vaikeampi keskustella kunnolla asioista, kun toisella on pinna hirveän kireällä. Olen koittanut miettiä erilaisia keinoja ja tilanteita,
joissa ehkä olisi parempi aloittaa keskustelu...mutta ei, kaikki yritykset päättyvät samanlailla: Hetken keskustellaan, sitten yhtäkkiä loppuu ymmärtäväisyys kuin seinään ja huomaan
kun hän alkaa ärsyyntymään. Ärsyyntyneenä hän sanoo usein asioita joita ei tarkoita, haistattelee paskat, tekee kiusatakseen asioita, saattaa suuttuneena esim perua yhteisiä menoja
pahoittaakseen mieleni. Sitten pahoitan mieleni kun tulee olo ettei toinen välitä ja itken. Muutaman tunnin, tai joskus muutaman päivän itkemisen ja henkisen pahan olon jälkeen hän kuitenkin
pyytää anteeksi minulta kauniisti. Pari kertaa hänkin on itkua vääntänyt huomattuaan kuinka pitkälle hän riidan oli taas vienyt.
Jep...siinä oli se perus kaava jolla ollaan menty.
Nyt huomaan ettei hän enää jaksa pyytää edes anteeksi kaikista pienimpiä loukkauksia. "Minun pitäisi ymmärtää hänen tietokoneriippuvuutensa ja se että hän saattaa välillä
tiuskia". Nykyään kun yritän maltillisesti tuoda esille miltä minusta tuntuu, tokaisee hän hän: "mikä nyt taas on vikana, aina sillä on joku huonosti, aina pitää olla asioita vatvomassa ja selvittelemässä".
Mikä estää ensin keskustelemasta asiaa kunnolla kärsivällisesti ja ymmärtäen ilman hermostumista? Pari kertaa olen itsekin luullut että joo, nyt ollaan asia saatu selvitettyä,
mutta ei. Ei taida enää puhumisesta olla hyötyäkään jos sen perusteella ei tehdä muutoksia ja aleta kunnoittaa ensin itseään ja toista.
Tiedän että hän minua rakastaa ja hän sen kertookin usein. Sanoin hän kertoo paljonkin ihania asioita. Mutta se kunnioitus ei kuitenkaan arjessa näy, miksi?
Juuri niissä tilanteissa kun pitäisi toisen tarpeita ottaa huomioon, ne unohdetaan. Miksi ei voi tehdä asioita vain ilahduttaakseen, vaan aina pitää jotain saada vastineeksi?
Kertokaa näkemyksiänne ja kokemuksianne asiasta! Minua ahdistaa koko tilanne, mutta jostain syystä on minulla kuitenkin pieni toivo tulevaisuudesta ja siitä että jonain
päivänä hän lyö päänsä seinään ja ymmärtää. :'(
Toivon myös että joku miespuoleinenkin yrittäisi vastata, ja valaista hieman tuota käyttäytymismallia. Onko peli menetetty ja kannattaako lopettaa yrittäminen ja ymmärtäminen
ja niellä karvas pettymys ja särkynyt sydän? Onko joku asia jäänyt minulta huomiotta jota kannattaisi vielä yrittää?
En nyyhkytä, pidän huolta naisesta, käyn töissä, hoidan kämppää ja siivoan.
Toisaalta tapasin nuorena niin paljon surkeita naisia (monella tavalla), että yhden hyvän löydettyäni en halua asioita ryssiä.
No siinä on mies paikallaan :) Tuon asenteen jos poikaystävänikin omaksuisi... Joskus ihminen ei vaan tajua tilannetta ennenkun on liian myöhäistä :/ Ja ehkä sitä on itsekkin jo päästänyt asiat liian pitkälle, oman hyvinvoinnin kustannuksella.
Molemmissa teissä on vikaa. Sinä liian kiltti, että sulat heti, kun miehesi lepertelee sinulle ja miehesi vika on, että se on laiska saamaton nahjus ja hän hyväksikäyttää sinua.
Jos miehesi todella rakastaisi sinua niin hän osallistuisi kotitöihin ymmärtäen, ettei ne työt kaatuisi kokonaan sinun niskoillesi.
Mutta jos teillä ei edes keskustelu toimi niin miten odotat että miehesi muuttuisi tuosta?
Tietokoneriippuvaisuus on liian iso pala ja häviät sille jos ukkosi ei itse tee sille mitään.
Oletettavasti et saa edes miestäsi parisuhdeterapiaan....
Jep, karuja totuuksia jokainen noista :( Turha kiltteyskin on minulta kaikonnut, nykyään vain ärsyttää tehdä asioita jos niistä on hänelle jotain hyötyä. Matkan varrella sisään on hiipinyt katkeruus. Yritän keskittyä muihin asioihin elämässäni, ja jos tuo suhde siinä tallautuu jalkoihin, niin sitten tallautuu. En minäkään sitä yksin jaksa pystyssä pitää.
Eilen sanoin päättäväisesti miehelle, että haluan varata kunnolla aikaa ja istua rauhassa saman pöydän ääreen vatvomaan asioita hänen kanssaan. Ja kerroin myös että en ole onnellinen nykyisessä tilanteessa. Itse nään tuon parisuhdeterapian ainoana vaihtoehtona, mikäli hän siihen suostuu. Jos ei, niin en voi sanoo ettenkö olisi kaikkea yrittänyt. Koko juttu on mennyt vaan semmoseks vempuiluks ja rimpuiluks ettei siinä ole päätä eikä häntää.
Parisuhdeterapia on varmasti hyvä juttu ja auttaa, mutta suosittelen kuitenkin menemään syvemmälle ja selvittämään syyn miehen erkaantumiseen oikeasta elämästä, sillä niinhän on luultavasti käynyt, jos ainoastaan pelaaminen kiinnostaa ja työelämä ei. Jos saisit puskettua sen takaisin työelämään, se korjaisi samalla monta muutakin asiaa. Tehtävä on kuitenkin raskas ja syö sinua itseäsi, niin väkisin ei kannata tehdä sitä, ellei hän itse ole vastaanottavainen neuvoillesi. Älä siis polta omaa elämääsi kohentamalla miehesi elämää.
Olin itse (mies) hieman samanlaisessa jamassa naisen kanssa pari vuotta sitten, mutta laitoin hänet "jäähylle" kuukaudeksi, eli hän joutui tilanteeseen, ettei kaikki normaali elämän tarpeet tullut automaatisesti vain olemalla ja tekemällä sitä mitä hän itse haluaa. Hän oli kavereidensa luona majoittuneena tämän kuukauden ja hankkiutui töihin, koska tämä oli ainoa vaihtoehto palaamiselle. Ei tässä kuukauden paussissa ole edes vaaraa menettää rakkautta tai edes pitämistä, jos sitä oikeasti on, ihmistä vaan täytyy toisinaan tökätä, että se tajuaa.
Toi Backtojob:in mainitsema tauko vois tehdä alottajallekin hyvää. Ehdota miehelle tätä ja selitä kunnolla miltä susta tuntuu tollasessa suhteessa. Sitten tauon jälkeen juttelette asioista ja palaatte yhteen jos molemmat niin haluaa. Tollasessa tileantessa on ehkä muutenkin ihan kiva pitää ees se muutama tunti päivässä omaa aikaa ja ajatella asioita.. :)
Mun mielestä toi on väärin et sun tarttis pitää suhde yksin pystyssä. Siinä vaiheessa kun suhteen toinen osapuoli alkaa pitää sua itsestäänselvyytenä, kaikki ei oo ihan oikein. Suhde on aina kahden ihmisen välinen ja niiden kahden täytyy pitää suhdetta yhdessä pystyssä, eihän se muuten onnistu. Jos sitä suhdetta vaan yksin koittaa pitää pystyssä, pakostahan siinä katkeroituu ja uupuu.
Kiitos kaikille vastauksista! Sain iloisesti yllättyä että mies suostuu pariterapiaan, vaikka pelkäsin että ei. :) Eli jotain toivoa tässä vielä on oltava. Tuo tauko homma kyllä ihan varmasti toimisi myös, muttakun asumme yhdessä eikä kummallakaan oikein ole muuta paikkaa mihin majoittua :/
Miehen tietokoneriippuvuus juontaa juurensa pitkälle, jo varhaiseen nuoruuteen. Monen vuoden aikana opittu tapa ei niin vaan unohdu, ja luulen että hän saattaa pitää sitä jopa jossain määrin normaalina. Mutta selväähän se on että siitä pääseminen ratkoisi monta ongelmaa! Ja ehkä noita kaikkia ongelmia ei olisi välttämättä alunperin syntynyt jos tuota riippuvuutta ei olisi...hmm... Tästä kyllä ehdottomasti keskustellaan sen terapeutin kanssa ja paljon :)
No tuli vaan mieleen, ei taida olla toimiva juttu.... kun mies on kerran jo päivän koneella, niin laita kone illasta aamuun salasanan taakse, :) Jää aikaa keskustella, siivota, hoitaa parisuhdetta... Jos mies tekee vastaiskun, että laittaa oman salasanan, vie kone jonnekin varmaan säilöön. Joo tiedän kovat on kyseessä, mutta joskus täytyy herätellä, jos puhe ei tehoa.
Mutta tosiasiassa luulen kyllä, että kovin vaikea voi olla sinun voittosi. Jos mies kävisi edes töissä päivällä, eli olisi yhteiskunnassa kiinni, eikä neljän seinän sisällä voisi jollain lailla vielä onnistuakin. Mutta en tiedä auttaako mikään enää kun tilanne on noin pitkällä, muu kuin ero jolloin hänen on pakko tehdä jotain elämisensä eteen.
Tsemppiä sinulle! Älä kuitenkaan tuhlaa elämääsi häneen, jos tämä ei tästä muutu. Tee päätös esim., että 1.5.2013 lähden jos muutosta ei ole tullut ja sitten kanssa lähdet. Kerro päivämääräsi miehelle, että tietää...loppu on hänestä kiinni.
liian pitkä vuodatus. saisko tiivistettynä
älä viitsi! ei se aloittajan vika ole, jos sinä et jaksa keskittyä. :)
Mies ollut liian kauan työtön ja tullut laiskaksi sekä imeytynyt liikaa tietokoneeseen.. itselläni oli sama ongelma ja minun tyttöystävä ei sitä pitkään katsonut vaan jätti kylmästi jonka jälkeen vasta ymmärsin minkälaiseksi saamattomaksi ja laiskaksi pitkä työttömyys oli minusta tehnyt.. eron jälkeen hankkisin töitä ja elvytin vanhoja harrastuksiani ns otin itseäni niskasta kiinni jolloin aloin ymmärtämään miten exäni minut näki... surullistahan se on että monet tajuaa virheensä vasta menetyksen jälkeen :(
Nyt on ruvennut kotona tuulemaan ja lujaa. Otimme kunnolla yhteen asian tiimoilta, ja tilanne päättyi siten, että miehen oli lähdettävä siskonsa luokse pariksi päiväksi rauhottumaan. Ennen hänen lähtöään tein hänelle täysin selväksi oman näkökulmani tilanteesta ja sanoin haluavani ja ansaitsevani paljon paljon enemmän.
Siinä ehdin myös hetken juttelemaan kahden kesken miehen siskon kanssa, hän lohdutti minua ja uskoi meidän saavan vielä suhteemme kuntoon. Noh, ilmeisesti tuo parin päivänkin rauhoittuminen auttoi, sillä kun mies tuli takaisin on hän selvästi huomioinut minua enemmän. Ehdotti jopa että sovittaisiin siivouspäivä! Päivisin hän on edelleen koneella, mutta iltaisin tekee kanssani asioita.
Lienee kyllä ollut siskolla näppinsä pelissä, varmastikkin oli takonut järkeä hänen päähänsä ja saanut hänet vihdoin ymmärtämään että on tosiaan minut menettämässä.
:)
Hienoa,että tilanne on nyt kääntynyt sinun eduksesi ! :) Pidä kuitenkin varasi, ettei juttu lipsu taas takaisin samoihin uomiin.