Anteeksi

Ehkä alitajunnassani jo epäilin rakkauttasi. Epäily hiipi kaiken onnen keskelle, murentaen luottamusta, vaikka siten ajoin sinut vain kauemmaksi.

Sihisin hampaideni välistä, murjotin, pidin mykkäkoulua, nalkutin, jankutin... Välillä taas yritin olla itse täydellisyys, venyin jaksamisrajan ylikin, suoritin, puunasin, harrastin tilannekomiikkaa, järkkäilin kutsuja ja yhteistä tekemistä... Että olisit huomannut parisuhteeseen tarvittavan kahta. Jakamaan arkeakin.

Yritin ja yritin, koska näin mitä se olisi voinut olla. Muistin mitä se oli ollut aiemmin.

Rukoilin, rakastin, kirosin-samassa lauseessa.

Turhaan. Sinä et enää muistanut.

Säntäilit häkkiin teljetyn villieläimen tavoin huomaamatta, että portti oli kokoajan ollut auki, sinun mennä ja tulla.

Murisit ja kynsiäsi vilauttelit, vaikka rapsuttaa vain tahdoin. Hieroa kireät lihaksesi rentouden tilaan. Ei pakosta, ei säälistä, ei laskelmoidusti.
Rakkaudesta.

Nykyään niin turhasta sellaisesta.

Miten naurettavaksi itseni teinkään, kun en ollut sitä silmistäsi jo huomannut. Rakkauden tunnustuksistasi kyllä oli jo aikaa.

Järkeilin, "kyllä tämä tästä". "Sillä on vielä vaikeampaa kuin minulla".
Vaikka ei se niin ollut.
Kumman tärkeäksi se puhelin oli muuttunutkin viime aikoina.

Silti rakastan.
Typerää kyllä.
Mieluummin käyttäisin jo imperfektiä.
Minkä tunteilleen mahtaa?

Pää eron tietää, mutta sydän ei ymmärrä.
Kuten ei pieni lapsikaan.
-(piip) ei rakasta (kiukuttelua).
-Kyllä rakastaa, sinua kultaseni.
-Ei rakasta.
-Rakastaa ja äiti myös.

Joskus sinne missä ei ole vettä, eikä juuri ravinteitakaan, kasvaa kuin ihmeen kaupalla sitkeä orkidea. Ja kukkii kauan kenenkään sitä näkemättä.