En tiedä, onko tämä palsta niinkään oikea paikka vuodatukselle, mutta ehkä pieni purkautuminen helpottaa...? Kiitos kaikille, jotka jaksavat lukea ja kannustaa...
Olen parikymppinen nainen, mies kolmekymppinen. Olemme olleet naimisissa reilu muutama vuotta. Ei ole lapsia onneksi.
Avioliittoelämä ei ole todellakaan ollut ruusuilla tanssimista näinä vuosina. Mikä siitä tekee niin vaikeaa...
Alkuajat oli kovia riitoja ja yhteenottoja. Minä valitin, kun en saa tarpeeksi läheisyyttä ja valitin miehen pelaamisista ja alkoholin käytöstä...tyypillinen nalkuttaja kai :(
Mies taas ei ole oikein keskustelijatyyppiä, minä taas olen ja tykkäisin viettää aikaa mieheni kanssa.
No, näin ollaan menty...riidat nyt vähentyneet, mutta niin on yhdessä olokin vähentynyt. Näemme max 5min päivässä. Mies kun tulee töistä, istuu illan ja seuraavan yön tietokoneella. Itse teen omia askareita...välillä pyörähdän tietokonehuonessa kysymässä, että voitaisiinko tehdä jotain yhdessä.
Nyt tilanne on se, ettei petipuuhia ole ollut yli puoleen vuoteen, nukahdan aina yksin jne., mitään hellyyttä ja läheisyyttä ei ole. Olen yrittänyt hyvällä ja pahalla. Mikään ei auta. Miehellä ei kuitenkaan ole ketään toista. Sanoo, että ei rakasta, eikä tunne vetoa minua kohtaan. Ei halua edes koskea minuun. Mitat ja ulkonäkö on kuitenkin kohdillaan, mutta sillä ei kuulemma ole enää merkitystä. Ennen valitti kovasti siitä, jos vähänkin tuli kiloja lisää...
Yritän kovasti keksiä meille yhteisiä harrastuksia tai edes jotain, mutta kaikki on niin vaikeaa. Vaikeaa on tämä sanoiksi pukeminenkin. Sisäinen ahdistus on niin voimakasta, että ei näe edes pakotietä tilanteesta.
Eilen kävimme taas läpi yhden riidan. Riita päättyi itkuun, kuten aina. Mielessäni käy ajoittain itsetuhoisia ajatuksia. Riittämätön olo kaikin tavoin.
En tiedä, mitä tähän pitäisi kirjoittaa, tekstiä riittäisi varmaan romaanin verran, mutta pointti on se, että meillä ei suju. Ei mikään. Itse rakastan miestäni kovasti, näen unia hänestä, enkä ikinä voisi kuvitella haaveilevani kenestäkään muusta. Mutta miksi juuri hän on se, joka ei halua minua...sitä ei voi ymmärtää.
Lopuksi haluan vielä tuoda ilmi, että avioero ei ole ratkaisu missään tapauksessa. Minun omatunto ei anna myöten ottaa avioeroa, ellei toinen ole pettänyt tms.
Onko kenelläkään samankaltaisia kokemuksia tai ajatuksia tähän tilanteeseen? Positiivinen ja negatiivinen juttu tervetullutta.
Olen parikymppinen nainen, mies kolmekymppinen. Olemme olleet naimisissa reilu muutama vuotta. Ei ole lapsia onneksi.
Avioliittoelämä ei ole todellakaan ollut ruusuilla tanssimista näinä vuosina. Mikä siitä tekee niin vaikeaa...
Alkuajat oli kovia riitoja ja yhteenottoja. Minä valitin, kun en saa tarpeeksi läheisyyttä ja valitin miehen pelaamisista ja alkoholin käytöstä...tyypillinen nalkuttaja kai :(
Mies taas ei ole oikein keskustelijatyyppiä, minä taas olen ja tykkäisin viettää aikaa mieheni kanssa.
No, näin ollaan menty...riidat nyt vähentyneet, mutta niin on yhdessä olokin vähentynyt. Näemme max 5min päivässä. Mies kun tulee töistä, istuu illan ja seuraavan yön tietokoneella. Itse teen omia askareita...välillä pyörähdän tietokonehuonessa kysymässä, että voitaisiinko tehdä jotain yhdessä.
Nyt tilanne on se, ettei petipuuhia ole ollut yli puoleen vuoteen, nukahdan aina yksin jne., mitään hellyyttä ja läheisyyttä ei ole. Olen yrittänyt hyvällä ja pahalla. Mikään ei auta. Miehellä ei kuitenkaan ole ketään toista. Sanoo, että ei rakasta, eikä tunne vetoa minua kohtaan. Ei halua edes koskea minuun. Mitat ja ulkonäkö on kuitenkin kohdillaan, mutta sillä ei kuulemma ole enää merkitystä. Ennen valitti kovasti siitä, jos vähänkin tuli kiloja lisää...
Yritän kovasti keksiä meille yhteisiä harrastuksia tai edes jotain, mutta kaikki on niin vaikeaa. Vaikeaa on tämä sanoiksi pukeminenkin. Sisäinen ahdistus on niin voimakasta, että ei näe edes pakotietä tilanteesta.
Eilen kävimme taas läpi yhden riidan. Riita päättyi itkuun, kuten aina. Mielessäni käy ajoittain itsetuhoisia ajatuksia. Riittämätön olo kaikin tavoin.
En tiedä, mitä tähän pitäisi kirjoittaa, tekstiä riittäisi varmaan romaanin verran, mutta pointti on se, että meillä ei suju. Ei mikään. Itse rakastan miestäni kovasti, näen unia hänestä, enkä ikinä voisi kuvitella haaveilevani kenestäkään muusta. Mutta miksi juuri hän on se, joka ei halua minua...sitä ei voi ymmärtää.
Lopuksi haluan vielä tuoda ilmi, että avioero ei ole ratkaisu missään tapauksessa. Minun omatunto ei anna myöten ottaa avioeroa, ellei toinen ole pettänyt tms.
Onko kenelläkään samankaltaisia kokemuksia tai ajatuksia tähän tilanteeseen? Positiivinen ja negatiivinen juttu tervetullutta.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Hanki toisenlainen omatunto ja eroa suosiolla.
Sitäpaitsi miehesi on pettänyt sinut vaikkei ole pettänyt sinua. Hän on jättänyt sinut avioliitossa vaille kaikkea sitä mitä siihen kuuluisi, siis läheisyyttä,hellyyttä,seksiä ja kumppanuutta. Et saa häneltä mitään mitä puolison pitäisi toiselle antaa.
Jos se ei ole toisen pettämistä niin mikä sitten? Pitäisi vielä nöyryyttää lisää pettämällä seksuaalisesti? Herää jo. Olet petetty jo ihan tarpeeksi. Vai nautitko jotenkin siitä että hän pitää sinua pilkkanaan? Toivottavasti et...
Joko mies herää unestaan ja alkaa hyvin pikaisesti olemaan oikea puoliso tai sitten laitat eron vetämään.
Valitettavasti ero ei ole vaihtoehto. En usko, että hän pitää minua pilkkanaan. Sanoo, ettei rakasta edes itseään.
Miksi ero ei mielestäsi ole vaihtoehto? Mitkä ovat ne muut vaihtoehdot? Et sä voi väkisin miestäsi saada itseäsi rakastamaan. Mulle jos joku sanoisi, ettei rakasta mua yhtään, niin ottaisin vihjeestä vaarin ja lähtisin, vaikka itse rakastaisinkin.
Onko taustalla uskonnollinen vakaumus, sekö tekee avioeron mahdottomaksi?
Jos rakastat miestäsi, toimi sen mukaan, minkä luulet olevan hänelle parasta. Kun kiellät avioeron, ajatteletko miestäsi vai itseäsi? Kun vedät häntä väkisin suhteeseen ja saat aikaan riitoja, yritätkö miellyttää miestäsi vai itseäsi? Minusta tuntuu, että olet käpertynyt omiin tunteisiisi ja saat aikaan ahdistusreaktion miehessä. Mitä kovemmin tarraudut mieheen, sitä enemmän hän haluaa ravistaa sinut irti.
Itsesi ja miehesi takia sinun pitää ainakin teeskennellä uskottavasti itsenäistä ja jalomielistä. Ei sinun tarvitse eroa ottaa mutta marttyyrin elkeistä sinun pitää päästä irti. Sinun pitää hyväksyä se, että mies ei ehkä enää ikinä tunne ihastusta sinuun eikä se tee hänestä huonoa ihmistä.
Suosittelen, että hakeudut ammattikeskustelijan pakeille. Voit sälyttää ahdistuksesi hänen niskaansa. Mies ei ole kotipsykologi, eikä ystäville saa paljastaa parisuhteen yksityisasioita.
12 10: En osaa vastata kysymyksiisi...valitettavasti. Välillä mietin, olenko itserakas ja liian vaativa. Olen viime aikoina yrittänyt kovasti miellyttää puheella ja käytöksellä miestäni, mutta tämä muistaa vain vanhoja pahoja asioita, joita olen riidoissa hänelle sanonut ilman, että olen sitä tarkoittanut.
Millä tavoin minun pitäisi teeskennellä itsenäistä? Olen tähän asti elänytkin hyvin itsenäisesti ja minullakin on ollut omat menoni. Haluaisin kuitenkin olla ja tehdä mieheni kanssa enemmän. Hän taas ei. Olemme erkaantuneet toisistamme ja hän sanookin, ettei tunne minua enää.
Elämämme tällä hetkellä on kämppis-tasolla ja se turhauttaa.
En oletakkaan miehen olevan minun "kotipsykologi", mutta toivoisin hänen olevan minun paras ystäväni ja kumppani. Avioliittohan ei ole pelkästään kämppäkaveri-tyylistä elämää.
Haluat keskustella syömishäiriöstä miehen kanssa. Varoitus. Mies ei toimi niin kuin nainen. Jos mainitset miehelle ongelman, mies ehdottaa yksinkertaista ratkaisua (älä syö niin paljon/syö enemmän/älä oksenna). Nainen yleensä ei kaipaa ratkaisua vaan myötätuntoista päivittelyä.
Mies ei kykene myötätuntoiseen päivittelyyn. Kun ratkaisuehdotus on esitetty, ehdotusta on lupa tarkastella lähemmin ja kritisoidakin, mutta aikaisemman ongelman toistuva vatvominen jättää miehen ymmälleen ja ahdistuneeksi, koska ei pystynytkään ratkaisemaan ongelmaa.
Jos haluat myötätuntoista päivittelyä, suosittelen keskustelemaan tyttöystävän kanssa.
Tyhmästä päästä kärsii koko liitto.
Oletko koskaan kuullut että kirkolla ja tietysti yksityisillä tahoilla on sekä parisuhde/avioliittoneuvontaa sinulle, kyllä juuri sinulle henkilökohtaisesti, että pariterapiaa teille yhdessä. Oma persoonasi sinun on ensin hoidettava kuntoon. Kun oilet ihmisenä tasapainoinen ja hyvinvoiva, on miehesikin pakostakin muutostilassa ihmisenä ja puolisona. Nykyisen vaativan, riippuvaisen vaimon kanssa hän toimii tietyllä tavalla. Se entinen tapa jää naurettavaksi kun itse muutut parempaan päin.
Mielestäsi siis itsetuhoisuus ja mahdollisesti itsemurha avioliitossa on kunniakkaampi elämä ja kuolema kuin onnellinen, iloinen, tyytyväinen nainen joissakin muissa ympyröissä. Fanaattista meininkiä. Teepä Beckin masennustesti. Lievääkin masennusta on syytä hoitaa asianmukaisesti.
Omituisia vastauksia. Minusta kuulostaa siltä, että miehelläsi on ongelmia, jos hän sanoo, ettei rakasta edes itseään, eikä sinulla. Voisiko hän kenties olla masentunut? Toista on vaikea saada hoitoon tai puhumaan jollekin ulkopuoliselle, jos ei itse sitä halua, mutta yrittää aina voi.
Et sinä miestäsi rakasta, vaan mielikuvaa hänestä. Ehkä silloin seurusteluaikoina hän vastasi sitä kuvaa. Pelasta edes itsesi siitä kyrpiintyneestä kämppäilystä.
Rakas ystävä, nyt tuntuu että turvallisinta on jäädä suhteeseen, ja osittain haluat olla varmasti miehen tukena koska vaikuttaa että hän on masentunut. Jos et itse kohtelisi muita noin, miksi itse suostut moiseen. Olet vasta parikymppinen ja elämä edessä. Minua kohdeltiin edellisissä suhteissa ( x 2 ) samoin. Tunsin etten ole tarpeeksi hyvä ja halusin pelastaa miehen sekä suhteemme. Lopuksi tajusin erota, helppoa se ei ollut ja olin varma etten löydä ihanaa miestä koskaan. Virheitä on meissä kaikissa mutta jokaisella on oikeus olla kunnioitettu puoliso ja jos hän sanoo sinusta noin ei hän välitä, kun eroaisit hän mankuisi sinua takaisin koska tietää että olet hyvä kumppani mutta siihen älä lankea. Ja jos teille tulisi lapsia haluaisitko että lapsesi oppisi suhteen mallin jossa äitiä ei rakasteta ja pidetä hyvänä... Vaikutat fiksulta ihmiseltä joten älä pilaa elämääsi, koska vain sinä voit asiaan vaikuttaa, turhaa sen jälkeen syyllistää muita. Tsemppiä
Mies on selvä asperger.Ota selvää asiasta niin huomaat mistä on kyse harmi että kerkesit sosiaalisena olentona mennä naimisiin tuon tyypin kanssa.Älä nyt ainakaan tee lapsia ellet halua käsrsiä loppuelämääsi..
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00354
Terveysalan ammattilaisena voinen sanoa, että kyse ei ole Aspergerin oireyhtymästä. Tässä ei kuitenkaan ole tarkoitus diagnosoida miestä.
Totta. Terveysalan ammattilaisen, joka puhuu "äpärälapsista" vuonna 2013, tulee hakea pikainen diagnoosi omista ongelmistaan.
Voi lapsiraukkaa! Juuri aikuisuuden kynnyksellä olet naimisiin mennyt. Ehditkö edes seurustelemaan miehen kanssa ennen avioitumista? Mistä moinen kiire?
Minun ei tarvinne selostaa sinulle omia moraaliarvoja ja periaatteita, joita nykymaailmassa vanhemmat eivät enää lapsilleen opeta. Kun seurustellaan, sen jälkeen mennään naimisiin, eikä eletä avosuhteessa ja tehdä äpärälapsia. Jotkut päättävät seurustella vuoden, toiset viisi vuotta jne. Meillä seurustelu kesti kaksi reilut kaksi vuotta.
Korjaus tekstiin:
Minun ei tarvinne selostaa sinulle omia moraaliarvoja ja periaatteita, joita nykymaailmassa vanhemmat eivät enää lapsilleen opeta. Kun seurustellaan, sen jälkeen mennään naimisiin, eikä eletä avosuhteessa ja tehdä äpärälapsia. Jotkut päättävät seurustella vuoden, toiset viisi vuotta jne. Meillä seurustelu kesti reilut kaksi vuotta.
No huhhuh, jos arvoihin kuuluu halveksua "äpärälapsia", niin ei ole ihme että ihminen on muutenkin ihan sekaisin arvoissaan ja arvostuksissaan, itsearvostuksesta puhumattakaan.
"Minun ei tarvinne selostaa sinulle omia moraaliarvoja ja periaatteita, joita nykymaailmassa vanhemmat eivät enää lapsilleen opeta"
Kiveen hakatut moraaliarvot ovat yksi eniten maailmassa kärsimystä aiheuttava asia. Eivätkö ihmiset tajua että moraali on aina ja kaikkialla täysin tapauskohtainen asia? Aina pitää punnita mitkä ovat seuraukset mistäkin valinnasta. Jos moraalin takia uhraa itsensä ja tekee siis itselleen pahaa, se ei ole välttämättä sen moraalisempi valinta kuin toisen satuttamisen välttäminen.
Ala nyt ajoissa tajuta että moraali ei ole sama asia kuin ulkoa opetellut säännöt vaikka jostain Raamatusta tai vastaavasta.
Kyllä sulla jotain ongelmaa on kyllä henkisellä puolella itselläksikin. Yleensä sairaudentunto on poissa, kun on kyse mielenterveyshäiriöistä. Meinaan, kyllä tuo sinun korjauksesikin oli aika outo. Yhden ylimääräisen sanan takia? Eiköhän täällä kaikki ymmärtäneet mitä tarkoitit. Kamoon! Jos mies sanoo, ettei rakasta, eikö se ole aika selvä merkki? Hän asuu mukavuudenhalusta kanssasi. Pistä nyt ero vireille.
Joo olen tottunut siihen, että tällaisissa viestiketjuissa tulee heti kommenttia "opettele kirjoittamaan", joten päätin suosiolla korjata tekstistäni kirjoitusvirheen, olen pahoillani, jos se jotakuta häiritsi.
Mitä jos hankkisit oman elämän. Jos et vielä ole hävittänyt ominta itseäsi, sisintäsi, miehesi elämää varten, niin se tapahtuu kuitenkin ennemmin tai myöhemmin. Ja se on sinulle pahasta ellei peräti turmioksi. Jokaisen ihmisen täytyy elää oma elämänsä, miehesi elää jo omaansa, ala sinäkin elää omaasi.
en voisi kuvitellakaan muita vaihtoehtoja kuin avioeroa jos olisin tilanteessasi. Jos mies ei rakasta enää eikä tahdo sinua miksi kitkutella avioliitossa.
Hyvä aloittaja,
älä välitä näistä ilkeistä ja epäkypsistä kommenteista täällä.
Tilanteesi vaikuttaa hankalalta. Sinä sanot rakastavasi kumppaniasi, vaikka hän käyttäytyykin todella huonosti ja epäkunnioittavasti sinua kohtaan. Kumppanisi on myöntänyt, ettei enää rakasta sinua. Tosin on myös sanonut, että pidä enää itsestäänkään. Asutte yhdessä kuin kämppikset, teillä ei ole läheisyyttä eikä kommunikointia.
Eihän tuo nyt kovinkaan hyvältä kuulosta. Tiedät sen itsekin. Kuulostaa siltä, että olette tulleet liittonne loppuun.
Ymmärrän, että monille avioero on yksi elämän vaikeimmista asioista tehdä. Ja sen kuuluukin olla vaikeaa. Tarkoitushan oli, että liitossa eletään, kunnes kuolema parin erottaa. Tulee häpeä ja kiukku ja pettymys, jos joutuu avioeron laittamaan vireille.
- Mutta joskus, se on vain tehtävä. Jos parisuhdetta ei ole enää olemassa, ei ole järkeä kummanki elää onnettomassa, surullisessa liitossa. Se ei ole häpeä, se on vain surullista.
Mutta ennen kuin nyt todellakaan avioeroa ruvetaan laittamaan vireille, niin on pari juttua, joita voisit miehesi kanssa kokeilla:
- Kuntanne seurakunta tarjoaa perhepsykologin/terapeutin tai vastaavan palveluja - menkää pariskuntana puhumaan ongelmistanne
- Myös sairaalan / neuvolan kautta saattaisi päästä erilaisille perheterapeuteille tai muille vastaaville juttelemaan
JOS miehesi ei suostu lähtemään selvittämään ongelmia ulkopuolisen avulla, kertoo se omaa tarinaansa. Häntä ei enää kiinnosta, hän ei jaksa, häntä ei motivoi. Ja jos hän ei suostu puhumaan SINUN kanssasi, eikä ammattiauttajan kanssa, niin mitä sinä siitä enää saat? Miksi tahdot elää ihmisen kanssa, joka ei enää välitä sinusta? Joka ei enää rakasta sinua. MITÄ SAAT LIITOSTA ENÄÄ? Teet niin itsesi, kuin miehesikin entistä onnettomammaksi.
Teidän täytyy yrittää kommunikoida. Istua alas, jutella. Avautua. Kummankin täytyy kertoa, mitä tuntee ja mikä tuntuu pahalta. Minkä toivoisi muuttuvan. Kummankin täytyy olla avoimia!
Mutta jos keskustelu ei vain auta... Niin se ei auta. Olette nyt jo olleet pidemmän aikaa muukalaisia toisillenne. Mikä järki pitää yllä kulissia? Kumpikaan ei saa siitä muuta, kuin suruja ja vatsahaavan.
Ymmärrät varmasti aikuisena naisena, että kun rakkaus katoaa ja kun kunnioitus katoaa, niin tilanne on huono. Tiedäthän nyt sen. Ja miehesi ei selkeästi enää rakasta sinua.
Mieti nyt tarkkaan. Voitte yrittää vielä - juttelette, keskustelette, puratte. Mutta kyllä sinun täytyy nyt miettiä järjellä tätä tilannetta ja myöntää, että teidän eduksi ei ole se, että jatkatte. Olette kummatkin onnettomia. Ette mielestäni enää kuulu yhteen.
Mutta avioerosta kyllä selvitään. Hetken aikaa tuntuu, että maailma kaatuu niskaan, mutta ei se kaadu. Ja olette eron jälkeen kummatkin onnellisempia. Ja jos eroatte ystävinä, sovussa, ja ns. ilman riitoja, voitte olla silti jatkossa hyvissä väleissä. Ei olekaan mitään järkeä polttaa siltoja.
Omien vanhempieni eron seuranneena, olen niin onnellinen, että he erosivat. Kun he olivat vielä avioliitossa, he ei eivät eläneet. Kumpikin voi pahoin. Äiti itki vuosia, isä piiloutui kuoreensa. Koko perheemme oli onneton. Ja he olivat onnettomia. Kun erosivat, kumpikin sai elämänsä takaisin. Kummastakin tuli eron jälkeen eläväisempiä, iloisempia ja hyvinvoivia. Olen siis kiitollinen siitä, että he erosivat - 24 vuoden avioliiton jälkeen. Sen piti vain tapahtua.
Tsemppiä sinulle jatkoon. Mieti järjellä tätä tilannetta. Et voi hyvin, eikä miehesikään. Mieti tarkkaan. Toimi oikein.
Ihmisellä on hyvä olla periaatteita. Mutta vielä tärkeämpää on, se että osaa uusien elämäntilanteiden edessä puntaroida niitä, tarkistella ja kenties luopua ja rakentaa tilalle uusia. Sitä nimetään kasvamiseksi ja oppimiseksi.
Itse olen sinua kaksin verroin vanhempi, ja elämä on opettanut, että kaksikymppisenä ajattelin asioista aivan eri tavoin kuin nyt. Osa perustasta on pysynyt, mutta katsanto niihenkin on hieman muuttunut. Onneksi on, koska muutoin hakkaisin päätäni seinään harva se päivä.
Elämässä tarvitaan kykyä joustaa, nöyrtyä ja silti pitää itsestään kiinni. Se ei ole helppo yhtälö.
Olet niin kovin nuori, että on kohtuutonta vaatia sinulta pidemmän elämän tuomaa kokemusta. Ja ikävä kyllä kirjoituksesi perusteella tilanteenne vaikuttaa siltä, että juuri sitä te tarvitsisitte. Miehesi vaikuttaa (siis vaikuttaa, tämä ei diagnoosi!) masentuneelta. Seksihaluttomuutta, yhteyden katkeaminen omiin tunteisiinsa, maailman näkeminen aika mustana (en rakasta edes itseäni).
Kun oma kokemus, tieto ja ja taito selvitellä ongelmia loppuu, niin silloin kannattaa myöntää se itselleen. Nörtyä sen edessä, että ei hallitse yksin juuri nyt tätä tilannetta. Se ei ole tyhmyyttä, huonoutta tai synti. Se on viisautta ja kypsyyttä. Viisas ihminen myöntää sen ja etsii apua sieltä, mistä sitä saa. Ulkopuolisella auttajalla on usein paremmat mahdollisuudet nähdä myrskyn koko kuin siellä myrskyn silmässä seisovalla.
Suosittelen siis ehdottomasti hakemaan apua miehellesi, teille ja itsellesi. Miehesi masennus voi johtua kokonaan teistä ja sinusta tai sitten voi olla, että sillä ei ole mitään tekemistä avioliittonne tai sinun kanssasi. Tai se voi olla jotain siltä väliltä. Ihan sama mikä syy, mutta käsiteltävä se on. Ymmärrät varmaan itsekin, että voitte molemmat huonosti, eikä se voi jatkua kauhean pitkään. Rikotte toisenne ja kenties hyvän ja onnellisen parisuhteen jos tilanne vain jatkuu ja jatkuu. Hyvin harva ongelma menee itsestään ohi.
Ja kannattaa oikeasti miettiä niitä periaatteitaan myös siltä kannata, että voivatko ne kenties olla keskenään ristiriidassa. Olet mitä ilmeisemmin sitoutunut pitämään avioliittosi kasassa hinnalla millä hyvänsä. Ja uskon, että toinen periaatteesi on rakkaus. Entä jos miehellesi suurin rakkauden osoitus olisikin päästää hänet menemään? Kumman periaatteen silloin hylkäät ja kumpaa noudatat? Ihan vain teoretisoin ja yritän herätellä ajattelemaan. En sano, että näin olisi.
Todella säälittävä. Minkäs sille tekee kun oot raskaana vielä ja kyllä sulla on onneton elämä ja suhde. Kyllä avioero on kyllä ikävä häpeä ja se spekulaatio kaikki suvun osapuolet susta puhuu. Varmana ei tule hyvää puhuttavaa ja sitten alkaa ne suvun riidat kohdistua sinuun.
Kiitos muutamille, jotka ehkä jotenkuten ymmärtävät tilanteeni, vaikkakin sitä on vaikea sanoiksi pukea.