anna uudelle ihmiselle mahdollisuus

Ihminen oppii virheistään. Kun olet tarpeeksi tarponut vastamäkeen haluat päästä hetken helpommalla. Minä itse ainakin haluan olla vapaa tekemään ja touhuilemaan, en tilivelvollinen kenellekään. Vapaus on ihanaa.

Exä on vain huono muisto.

Antaisin mahdollisuuden uudelle ihmiselle tulla elämääni, vaan ei ole helppoa parisuhteilu enää 40 . Miettikääpä tarkkaan onko ero ihan välttämätön! Olen ollut eronneena 2v, tässä saldo parisuhderintamalta:

- lyhyt ihastus kaverimieheen, melkein tuli laastarisuhde
- kolmen miehen kanssa käyty kahvilla / leffassa (aloitteet tulivat minulta)
- yksi ihastuminen, joka ei johtanut mihinkään koska mies on naimisissa

En ole väkipakolla yrittänyt etsiä ja löytää. Parisuhdetta täällä pääkaupunkiseudulla ainakin on ihan mahdotonta "löytää" tässä iässä! Ulkonäössäni ei ole mitään vikaa, olen mukava, mutta rauhallinen en kuitenkaan hiljainen. Olen ns. hyvä tyyppi, mutta en silti tapaa ketään. Olen käynyt baarissa pari kertaa kavereiden kanssa tanssimassa, kyllä sieltä löytäisi miehiä mutten tahdo ketään baarista..Tästä tulkitsen kuitenkin, että ulkonäössäni ja olemuksessani on jotain, joka viehättää ja vetää puoleensa.

Ehkäpä se ongelma on sitten se suun avaaminen :D

Jos olisin tiennyt millaista tämä jatkuva yksinolo on.. pitkän aikaa nautin yksinolosta ja siitä, että sain vihdoin olla vapaa ja tehdä mitä halusin, tai olin tekemättä yhtään mitään eikä kukaan koskaan valittanut mistään tai ollut vaatimassa mitään - nyt toivoisin, että olisi joku, joka välittäisi, joku joka huolehtisi minusta..niin siis en olisi koskaan vaarantanut parisuhdettani vaan olisin tehnyt kaikkeni, että suhde olisi pysynyt kunnossa. Suhteemme ei päättynyt minun pettämiseen, vaan miehen pettämiseen, josta hän ei ollut valmis puhumaan ja jota hän ei halunnut koskaan selvittää, vaan lakaista maton alle. Oikeastaan syy nähdäkseni oli lähinnä se, että hän ei puhunut tärkeistä asioista..

Arvostakaa parisuhdettanne ja avioliittoanne! Jos suhde on ok, siinä ei ole väkivaltaa jne., sen voi yrittää vielä pelastaa. Jos parisuhdetta ylläpitää vain yksi ihminen, ei se ole parisuhde.

Entä jos mielessäsi onkin nainen ja olet itse nainen?
Onko silloinkin parempi pitäytyä vaan turvallisessa vanhassa suhteessa mieheen, jonka kanssa suhde on kaverillinen?
Tuskinpa.
Ja monia muitakin tapauksia on, joten turha yksioikoistaa asioita. :)

Lapsiakin tulee ajatella. Uusien ihmisten esittely lapsille on aina harkittava erityisen tarkkaan. Näitä "rakastuvia" isä- ja äitipuolia näkyy olevan liikkeellä ja lapset aivan romuna kun aikuiset tulevat ja menevät elämässä... Pahimmassa tapauksessa sekä isän että äidin kotona on molemmissa näitä mahdollisuuden saaneita rakkauden kohteita... Ja lapsiparat aivan uupuneita tutustuessaan uusiin tulokkaisiin ja surressaan vanhoja. Ovat tietysti vanhemmilleen lojaaleita ja yrittävät olla urheita... Ettei vanhemmat stressaantuisi ja masentuisi.

Työssä valitettavan paljon tätä nähnyt ja liian montaa pientä ihmistä lohduttanut...

Olen huomannut, että avioeron myötä ihmisestä tulee kaikelle yliherkkä, hän loukkaantuu kaikesta, ketään tai mitään ei kuuntele.
Ja juuri tuossa tilanteessa ihminen tekee sitten kaikkein suurimmat virheensä.

Kukaan tuskin haluaa lähteä tuomitsemaan, mutta tämä ihminen ottaa kaiken tuomitsemisena.
Miten saada tämä ihminen ylös tuosta hireästä tilastaan, missään nimessä ei uusi suhde ole paikallaan, kipu vain jatkuu.
Mutta lapset, miten he selviävät kun vanhempi on tuossa tilassa. Itse kuulin kuinka lapset suunnittelivat ihan kauheita asiotia pelätessään, kuusivuotias näytti että ranteet voit viiltää, vähän vanhempi piti puukkoa vuoteessaan, jotta voi puolustautua tarvittaessa.
Tämä taitaa jäädä omilta vanhemmilta näkemättä siinä omassa pahassa olossaan.
Ei missään nimessä niitä uusia ihmisiä kotiin, ennenkuin on saatu tasapaino elämään, asunto-asiat kunnossa, talous kunnossa ja milei ei enää heilahtele suunnasta toiseen.

Avun hakeminen olisi ihan oikea paikka, mutta miksi nämä ihmiset eivät hae apua , sitä en ymmärrä. Uusi suhde ei ole se apua milloinkaan.

mennyt on toki mennyttä, mutta eihän sitä ole MITÄÄN järkeä lähteä uuteen suhteeseen jos entisestä ei ole päästänyt irti.

Kuullostat aikalailla läheisriippuveiselta ihmiseltä. Pitäisköhän SUN olla jonkin aikaa itekses, oppia tuntemaan itsesi ja myös pärjäämään iteksesi?
Mikä ihmeen PAKKO se on rinnalle löytää joku? Ihan oikeesti????

Tää on niin totta ja näin toimin itsekin, kunnes huomasin, että itse kiellän itseltäni uuden mahdollisuuden onneen.

Nimimerkki "kok. on" kirjoitteli mielestäni hyvin ja samoja piirteitä oli omassakin erossani, vaikkakin olen mies, ikää on myös 40 . Liitossa ei ollut väkivaltaa tms. ja olisin halunnut pitää perheen koossa viimeiseen asti. Mutta yksin ei vaan voi avioliittoa tai parisuhdetta koossa pitää ja kai se sitten oli kaikkien kannalta parempi erota kuin olla huonoissa väleissä koko ajan. Lasten - vielä melko pienten - kannalta ero tietysti suretti, mutta jälkeenpäin ero saattoi olla heidänkin osaltaan onni. Lasten osalta kuitenkin teemme molemmat parhaamme ja yllättävänkin kivuttomasti lapset tuntuvat eroon suhtautuneen. Erosta ei ole kauaa aikaa.

Onhan tässä yksinelämisessäkin tosiaan puolensa. Voi mennä ja tulla niin kuin huvittaa, olla ihan oman itsensä herra. Harrastuksillekin on enemmän aikaa silloin kun lapset eivät ole minulla. Mutta erityisesti lapsia on sitten kova ikäväkin, kun kuitenkaan heidän elämässään ei ole enää päivittäin mukana.

Arvostan "kok. on" -nimimerkkiä myös siinä, ettei hän ole syöksynyt läheisyydenkaipuussaan sänkyyn jokaisen miehen kanssa. Itsekin olen ihan salskea ja komeaksikin kehuttu mies, jolle tarjontaakin on, mutta ehkäpä tällä iällä ja kokemuksella yhden illan riennot eivät jaksa enää sytyttää, jos ne nyt koskaan ovat kovin sytyttäneetkään. Jotenkin sitä kaipaisi vaan enemmän. Ihmistä, joka hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Mutta hakea ei väkisin varmaan kannata, sellainen ihminen sitten tulee eteen jos on tullakseen. :)

Mutta joo, mitähän minä tässä tilittelen... Summa summarum, ero voi tuntua pahalta ja maailman lopulta, mutta ei se sitä ole, kun sen osaa oikein ottaa. Suhteeseen tarvitaan kaksi sitoutunutta osapuolta, toiseen ei kannata jäädä roikkumaan. Jos teillä on lapsia, niin tehkää kaikkenne, että heillä on mahdollisimman hyvä olla ja sietäkää exäänne edes sen takia.

Ugh. :)

Minä 45 nainen löysin erottuani elämäni suurimman rakkauden. Viisi vuotta siinä tosin meni ja vasta kun "hakeminen" loppui osui kohdalle.

Mies on myös eronnut. Oikein ihmettelemme onneamme, kun olemme niin monen mielestä kuin toisillemme luotuja. Toki elämämme on mennyt niin eri tavalla että nuorempina emme varmaan olisi yhteen sopineetkaan.

Turha vatvoa lapsia jne. millaisen kuvan he saavat parisuhteista, jos vanhemmatkaan eivät osaa ja uskalla rakastaa?

Olen 53 ja erosta pari vuotta. En uskonut minäkään, että elämässä pääsee eteenpäin. En uskonut myöskään, että kukaan minusta välittää. Muutamia suhteita on ollut, ei ole johtanut mihinkään, mutta antanut uskoa, että kyllä vielä olen kiinnostava ihminen. Tunnin kuluttua on treffit, olaan tavattu jo pari kertaa ja mukavalta tuntuu. Sänkyyn ei ole kiirettä. Pitää olla avoin ja valmis päästämään menneestä irti; elämä hymyilee, kun siihen vaan antaa mahdollisuuden.