Olen toisinaan tuntenut,kuinka edesmenneet sukulaiset(2tätiä jamummoni) ikäänkuin kutsuvat minua luokseen. Viime aikoina tunne on vain voimistunut. Ikäänkuin aikani olisi jo tullut. Tiedän että tuo tunne on vain kuvitelmaa,mutta se on myös hyvin todellinen. En ajattele enää jäljelle jäävien tunteita tai miten heille käy kun minua ei enää ole.
Ajattelen luottavaisesti heidän selviävän ja jatkavan eläämäänsä, aivan kuin olisin astunut jonkin rajan yli. Vaikka olen elänyt ns."hyvää elämää." se on ollut useinmiten henkisesti hyvin raskasta. Elämäni on kuin tylsä kirja, jonka olen joutunut lukemaan läpi tai kuin tylsä sukulainen,jonka seuraa on pakko kestää.
Elämällä ei ole enää mitään annettavaa, eikä minulla sille.
En halua elää vanhaksi, haahuilevaksi naiseksi,joka viimeinen käsittää elämän tarkoituksen.
Ajattelen luottavaisesti heidän selviävän ja jatkavan eläämäänsä, aivan kuin olisin astunut jonkin rajan yli. Vaikka olen elänyt ns."hyvää elämää." se on ollut useinmiten henkisesti hyvin raskasta. Elämäni on kuin tylsä kirja, jonka olen joutunut lukemaan läpi tai kuin tylsä sukulainen,jonka seuraa on pakko kestää.
Elämällä ei ole enää mitään annettavaa, eikä minulla sille.
En halua elää vanhaksi, haahuilevaksi naiseksi,joka viimeinen käsittää elämän tarkoituksen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
n iiinkö