Tapasin pitkästä aikaa todella ihanan ja aivan minunkaltaiseni miehen, johon rakastuin sekä koin/koen saavani vastarakkautta. Melko lyhyen tuntemisen jälkeen suhteemme on jo melko vakavalla pohjalla. Hän on tavannut perheeni ja sanonut haluavansa olla kanssani aina.
Viime päivinä on kuitenkin paljastunut, että hänellä on suurehko salaisuus tai jonkinlainen kriisi elämässään. Hän ei kuitenkaan ole valmis kertomaan minulle mistä on kysymys. Kriisin läsnäolo näkyy hänen käytöksessään, viesteissään ja tekee oman oloni todella epävarmaksi. Olen käynyt päässäni miljoona kertaa lävitse, että mistä voisi olla kysymys. Ainoa mitä tiedän on, että se liittyy aikaan ennen minua.
Nyt mietin seuraavaa: Kuinka paljon aikaa minun täytyy antaa hänelle tämän kriisin setvimiseen ilman, että painostan häntä jatkuvasti kertomaan siitä minulle.
Vai olisiko järkevämpää, lähinnä oman mielenterveyteni kannalta, vain lopettaa koko suhde ja yrittää jatkaa elämässä jälleen yksin. Kuitenkin rakkauden ja varsinkin rakastumisen kuuluisi mielestäni olla ihanaa, eikä jatkuvaa epävarmuutta ja stressiä aiheuttavaa.
Kiitos ajatuksista.
Viime päivinä on kuitenkin paljastunut, että hänellä on suurehko salaisuus tai jonkinlainen kriisi elämässään. Hän ei kuitenkaan ole valmis kertomaan minulle mistä on kysymys. Kriisin läsnäolo näkyy hänen käytöksessään, viesteissään ja tekee oman oloni todella epävarmaksi. Olen käynyt päässäni miljoona kertaa lävitse, että mistä voisi olla kysymys. Ainoa mitä tiedän on, että se liittyy aikaan ennen minua.
Nyt mietin seuraavaa: Kuinka paljon aikaa minun täytyy antaa hänelle tämän kriisin setvimiseen ilman, että painostan häntä jatkuvasti kertomaan siitä minulle.
Vai olisiko järkevämpää, lähinnä oman mielenterveyteni kannalta, vain lopettaa koko suhde ja yrittää jatkaa elämässä jälleen yksin. Kuitenkin rakkauden ja varsinkin rakastumisen kuuluisi mielestäni olla ihanaa, eikä jatkuvaa epävarmuutta ja stressiä aiheuttavaa.
Kiitos ajatuksista.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Miten voi haluta jakaa koko elämänsä toisen kanssa ja sitten kantaa kriisejä omina salaisuuksinaan niinkuin olisi yksin?
Miten suhde voi olla vakaalla ja vakavalla pohjalla, jos toinen sooloilee tosi isoissa asioissa?
On ihan eri asia antaa tilaa, kun salata tärkeitä asioita. Kyllä mäkin haluan jotain itse päättää ja pohtia, mutta jos asia vaikuttaa jo käytökseen, elämään ja viesteihin jne. niin vaikuttaahan se siihen parisuhteen toiseen osapuoleenkin: joten miksi sitä ei voi kertoa?
Jos hän ei noin isoa asiaa kerro, niin ei ole mitään järkeä jatkaa ehkä koko suhdetta ainakaan mahdottoman pitkään. Mikä muka voi olla sellainen asia, ettei siitä voi kertoa, jos suhde on oikeasti vakava? Ymmärrän että joku pintaliito voi katketa pinnallisiin ongelmiin, ja turhat tyypit haihtuu heti ensimmäiseen haasteeseen, mutta jos ollaan tosissaan ei pitäisi ihan pienestä hätkähtää, eikä kauhean suurestakaan vai?
Muuten lopusta en tiedä, koska mä just "inhoan" rakastumista. Mulle se on aina epävarmaa ja mä en tosiaankaan pidä suhteen alusta yhtään. Mä en halua mitään jännitystä enkä salaperäisyyttä eikä mua kiehdo yhtään mitkään pelit ja kosioleikit. Että mulle se alku on aina (eli kaikki kaksi kertaa) jatkuvaa epävarmuutta ja stressaamista. Koska mun on tosi vaikea päästää ihmisiä lähelle tai luottaa niihin. Joten siihen osuuteen en ota kantaa :)
Koska jos on koko elämänsä tehnyt kriisiensä kanssa töitä, ei ole aina hyvä lastata niitä toisen niskaan. Kriisi ei sillä etene mutta ei ratkeakaan, toinen kuormittuu, suhde kuormittuu välttämättä. Ja viestin tuoja ammutaan aina, vaikka olisi sattumalta, olosuhteiden pakosta tai mistä hyvänsä elämän syystä kohdannut hankalia tai häpeällisiä asioita.
Ei toinen sooloile isoissa asioissa. Jos sulla on vaikka lapsuudesta asti ollut joku taakka tai häpeä kannettavana, ja olet siitä selvinnyt jotenkuinkin, niin miksi tuoda se suhteeseen? Tietysti asiat vaikuttavat toiseen osapuoleen. Nimenomaan siksi ei kannata välttämättä kertoa. Sinä olet muodostanut kuvan hänestä sellaisena kuin hän nyt on ja hän on tehnyt töitä ollakseen se ,mikä nyt on. Mieti miten se kuva muuttuu millaisenkin kriisin kertomisen jälkeen.. Se ei ole enää koskaan sama. Alat joko sääliä, terapoida tai järkytyt ja lähdet tai sitten vähättelet toiselle isoa asiaa. Ja älä suutu, kun sanon, että et tule ymmärtämään. Vain vertainen voi ymmärtää pahimpia kolauksia mitä voi kohdalle tulla.
Jos kriisin tietäminen on teidän suhteen perusta, niin silloin se saakin hajota. Ei suhdetta voi tai kannata rakentaa muille asioille kuin voimavaroille.
Ja niin moni sanoo ettei hätkähdä pienestä. Mutta ei elämän suurimmat kriisit ole pieniä asioita. Ja kyllä, itselläkin on elämässä sellaisia asioita, joista on selät kääntyneet läheisimmille ihmisille, kun he ovat joutuneet kohtaamaan monenlaista vaikeaa. Olen varma siitä, että suhteen täytyy ensin olla vakava ja luottamuksen 110% kunnossa ennenkuin itsekään menen kertomaan pahimmista elämääni liittyvistä ja liian läheltä sitä olevista kriiseistä, joita olen kokenut. Ja nekin voin kertoa pikkuhiljaa tai vähitellen keveästi asia kerrallaa pikkupalasiksi pureskeltu sivulauseissa heitellen vähitelle niille, joihin todella luotan ja jotka luottavat minuun. Itsekään en kestäisi ajatella, mistä kaikesta on joutunut ja joutuu tälläkin hetkellä selviämään. Eikä sitä kukaan päällepäin näe, eikä tarvi nähdäkään.
Ja tiedoksesi, kun kysyt, että iten voi kantaa asioita kuin olisi yksin.
Jos todella ole joutunut kohtaamaan tosi isoja, ikäviä ja häpeällisiä asioita, niiden kanssa ollaan aina yksin. Ystäviä ei kuule silloin ole.
Ja voihan sitä aina yleisellä tasolla puhua erilaisista asioista ja katsoa miten toinen niihin reagoi. Jos tulee se halveksiva ylemmyydentuntoinen kommentti jostain todella vaikeasta, silloin ei luotto vain yksinkertaisesti riitä. Elämänkokemus ei vain kaikilla ihmisillä riitä siihen, että he kestäsivät kuulla edes asioita, vaikka olisi miten trendikkäitä "elämän" kokemuksia takana muka hyvänsä.
Miksi pitäisi tehdä kumpaakaan? Hänen "kriisinsä" (joka saattaa olla vain mielikuvitustasi) liittyy aikaan ennen sinua, joten sinulla ei todellakaan ole oikeutta painostaa häntä kertomaan siitä. Toisaalta ei ole mitään syytä, miksi pitäisi lopettaa suhde.
Kuulostaa siltä kuin olisit päättänyt, että tämä nyt on loppuelämäsi suhde; olette tapailleet vasta vähän aikaa mutta silti olet jo esitellyt hänet vanhemmillesi. _Haluat_ olla rakastunut mutta silti mietit suhteen lopettamista.. mitä jos nyt vain tutustuisit tähän mieheen, seurustelisitte ja antaisitte ajan näyttää että kehittyykö siitä kestävä suhde?
Mies on naimisissa.
"Kriisi" josta ei voi sanoa sanaakaan on kyllä valitettavasti vähän epäilyttävä. Jos asia ei sinuun sinällään liity, mies voisi hyvin kertoa siitä ja sen luonteesta parilla sanalla ja asia olisi sillä selvä. Jonkun asia selkeä salailu yksityisyyteen vedoten ei kuulu kiinteään parisuhteeseen. Toisen kriisejä ei tarvitse elää mukana tai ratkaista mutta seurustelukumppanin elämään suuresti vaikuttavista tapahtumista pitää olla edes jonkinlainen tieto. Jos tähän ei pysty, kannattaa pysyä sinkkuna.
Elämänkokemus on ainakin minulle opettanut että valitettavasti lähes poikkeuksetta asiat joita ei voi jakaa toisen kanssa millään tavalla, ovat myös asioita joita se toinen ei hyväksyisi ja joita piilotellaan siksi että ne paljastuessaan lopettaisivat suhteen.
ulosotossa ja kämppä menossa alta ?
Mies on naimisissa ja muutama kersa tulossa eri naisten kanssa.
Mies on tappanut ihmisiä, ryöstänyt pankin ja ollut vankimielisairaalassa?
Parisuhteessa ei pitäisi olla niin vaikeita salaisuuksia ettei niistä voisi edes lyhyesti kertoa kumppanille. Voit hyväksyä sen jos hän ei pysty puhumaan asiasta syvemmin, mutta tietämiseen sinulla on oikeus. Tee hänelle selväksi, että jos hän ei voi puhua sinulle, suhteella ei ole tulevaisuutta.
Jos on pitkä liuta pieniä kriisejä, koko elämä tosi vaikeaa, sitä on kurja mennä kertomaan toiselle edes osittain. Jos kertoo kaiken, ymmärtääkö toinen vai ottaako niin, että miten sinä noin negatiivisesti ajattelet, kaikillahan on hankalaa.
Jos kertoo osan, se ei kuulosta toisen korvissa mitenkään hankalalta, eli mitäs sitä sitten ruikuttaa pienistä asioistaan. Vaikka koko elämänsä olisi tarponut pohjattomassa loputtomassa suossa.
Ei ehkä halua kertoa ettei lastaa toisen niskaan sitä kaikkea, mistä itse on ehkä päässyt jo eteenpäin. Ja varsinkin mitä enemmän kriiseistänsä on päässyt yli, sitä herkemmin ei halua itsekään ottaa takaumia niihin asioihin, joita on ollut. Samoin ei halua tulla itse omissa eikä toisen silmissä enää väritetyksi sillä kaikella, mitä ei enää tarvitse kantaa. Ei halua ehkä muistaakaan.
Vaikka kriisit ei sinänsä olisi isoja, mutta jos niitä on tarpeeksi, on mahdotonta saada joku tavallisen elämän elänyt ihminen ymmärtämään, että kasautuneita hankaluuksia joku on voinut kokea. Lisäksi kriisillä tai kriiseilyllä tai ongelmilla on taipumus aina välttämättä kasautua. Vaikka asiat olisivat sinänsä pieniä, mutta kun ne kasautuvat, ne vaikuttavat kaikkeen ihmisessä, menestykseen, ulkonäköön, terveyteen, sosiaalisiin suhteisiin, mielialaan, itsetuntoon, ympäristöön, kaikkeen, mitä kuvitella saattaa. Kun kaikessa mennään vähän kurjasti, vaikkei missään liian pahasti, ei toinen voi ymmärtää, miksi joku tietty hänen mielestään pieneltä vaikuttava asia on niin suuri tai merkittävä ja miksi toinen ajattelee asioista kuten ajattelee. Se voi olla sadas pieni asia, jonka käsittelyyn ei ole enää voimavaroja, jos koko elämä menee hankaluuksista selviytymiseen. Ja siltikin lopulta pitäisi olla aivan normaali tavallinen iloinen ihminen. Joskus on vain helpompi pitää kulisseja, vaikka olisi nähnyt mitä. Miksi aina pitäisi revitellä vaikeuksiaan, ne eivät kasvata useimpia, vaan lannnistavat lopulta.
Jos joku kysyy jotakin vaikeutta, miten siinä selität, että kaikki on ihan ok, vaikka taustalla olisi mitä hyvänsä ongelmia, esim. kiusaamista, taloudellisia ongelmia, terveydellisiä ongelmia, ongelmia lähimmissä ihmissuhteissa, alko-ongelmaa, masennusta, itsetunto-ongelmia, ulkonäköongelmia, kaikenlaisia ongelmia. Ja ongelmat aina pääsääntöisesti kasautuvat. Itsekin voisin ruksata noista kaiken paitsi yhden kohdan elämässäni tai liian läheltä nähneenä. Eihän niistä nyt mikään yksittäinen ole jotenkin iso, mutta se joka niiden keskellä on elänyt tietää miten ne vaikuttaa kokonaisvaltaisesti kaikkeen, mitä elämässä on ja miten asiat kokee ja miten jatkossa tulee elämä menemään. Ja kun aina välttämättä on myös niin, että vaikka ongelmat ei olisi ihan omalla kohdalla, mutta liian lähellä, niin kyllä niistä kärsii jokainen joka joutuu olemaan niistä tietoinen jatkuvasti. Ja kun sitähän pitäisi olla rakastunut ja ihannekumppani. Huoh! Ymmärrän miestä erittäin hyvin.
Todennäköisesti vaimo odottaa kotona.