Ihmiset elävät ja eroavat.
Jos rakastuu ja rakastaa, kerran, kaksi tai kolme. Voiko enää oikeasti rakastaa? Muuta kun mielikuvia. Jos on ollut varma jo, että tämä se on. Niin varma, että on todella varma. Nyt tietää, ettei sellaista ole.
Jos on jo pettynyt niin kovaa, ettei tiedä voiko enää pettyä, koska ei tiedä voiko enää katsoa elämää samoin silmin.
Tai. Jos on nuoruudessa elämän rakkaus ketä rakastaa 20 vuotta, voiko sen jälkeen tulla enää ketään toista, kun kaikki mikä rakkaudessa koetaan on jo koettu yhden ihmisen kanssa, johon jää kiinni ikuisiksi ajoiksi? Jos voi jo jäädä kiinni vaikka olisi muutamakin ihminen, nuoruuden uskolla voi rakastua, ja rakastaa, mitäs jos on vain yksi. Jos elät, kasvat, muutat, ja jaat kaiken yhden ihmisen kanssa 20 vuotta: kuka siihen voi enää tulla jakamaan mitään?
Jos tietää jo elämästä, tietää jo mitä tämä on. Voiko enää koskaan oikeasti rakastaa? Ei tule enää viatonta uutta suhdetta, ei tule enää painolastitonta elämää, ei tule enää uutta alkua.
Onko kaikki vaan korviketta? Korviketta ensirakkaudesta, korvike pettymyksestä, entisen suhteen paikka, toisen täydennys, menetyksen paikkaus, tyhjyyden täyttö, korviketta siitä, mitä ei saanut. Korvike uudesta rakkaudesta, korvike nuoruudesta, jotain mitä on tyydyttävä ottamaan, kun ei muutakaan enää saa.
Ihmiset elävät ja rakastavat. Niin huolettoman oloisesti, uskoen kerta toisensa jälkeen.
Oletko koskaan enää rakastunut vertaamatta, niin että voit sanoa rakastavasi? Miltä se enää voi tuntua kun kaikki on koettu ja jokainen asia on jo mennyt?
Miksi olet mennyt uuteen suhteeseen, miksi uudelleen naimisiin? Miksi ja mihin uskoen? Mitä antaen?
Minä en enää tiedä voiko minua rakastaa kukaan ja miksi, enkä tiedä pystynkö minä enää rakastamaan.
Jos rakastuu ja rakastaa, kerran, kaksi tai kolme. Voiko enää oikeasti rakastaa? Muuta kun mielikuvia. Jos on ollut varma jo, että tämä se on. Niin varma, että on todella varma. Nyt tietää, ettei sellaista ole.
Jos on jo pettynyt niin kovaa, ettei tiedä voiko enää pettyä, koska ei tiedä voiko enää katsoa elämää samoin silmin.
Tai. Jos on nuoruudessa elämän rakkaus ketä rakastaa 20 vuotta, voiko sen jälkeen tulla enää ketään toista, kun kaikki mikä rakkaudessa koetaan on jo koettu yhden ihmisen kanssa, johon jää kiinni ikuisiksi ajoiksi? Jos voi jo jäädä kiinni vaikka olisi muutamakin ihminen, nuoruuden uskolla voi rakastua, ja rakastaa, mitäs jos on vain yksi. Jos elät, kasvat, muutat, ja jaat kaiken yhden ihmisen kanssa 20 vuotta: kuka siihen voi enää tulla jakamaan mitään?
Jos tietää jo elämästä, tietää jo mitä tämä on. Voiko enää koskaan oikeasti rakastaa? Ei tule enää viatonta uutta suhdetta, ei tule enää painolastitonta elämää, ei tule enää uutta alkua.
Onko kaikki vaan korviketta? Korviketta ensirakkaudesta, korvike pettymyksestä, entisen suhteen paikka, toisen täydennys, menetyksen paikkaus, tyhjyyden täyttö, korviketta siitä, mitä ei saanut. Korvike uudesta rakkaudesta, korvike nuoruudesta, jotain mitä on tyydyttävä ottamaan, kun ei muutakaan enää saa.
Ihmiset elävät ja rakastavat. Niin huolettoman oloisesti, uskoen kerta toisensa jälkeen.
Oletko koskaan enää rakastunut vertaamatta, niin että voit sanoa rakastavasi? Miltä se enää voi tuntua kun kaikki on koettu ja jokainen asia on jo mennyt?
Miksi olet mennyt uuteen suhteeseen, miksi uudelleen naimisiin? Miksi ja mihin uskoen? Mitä antaen?
Minä en enää tiedä voiko minua rakastaa kukaan ja miksi, enkä tiedä pystynkö minä enää rakastamaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Onko rakkauden jälkeen rakkautta vai loputon määrä korvikkeita?
Vai voiko se ensimmäinen "tosirakkaus" ollakin jotain, jota vain luulee rakkaudeksi, kun ei tiedä muusta mitään?
Kuka pystyy määrittelemään, mikä on sitä todellista rakkautta?
Ensimmäinen parisuhteeni about parikymppisenä oli todellakin sellainen "harjoituskappale" - mies oli selvästi minua vanhempi ja oli kai jotenkin hienoa, kun aikuinen mies halusi olla kanssani. Olin ilmeisesti sopiva "koulutettava" pikkuvaimoksi... Sinisilmäisesti halusin olla mieliksi hänelle ja kun ei ollut vertailupohjaa, kuvittelin kyseessä olevan "jotain suurta".
Toinen "kunnon" parisuhteeni alkoi pari-kolme vuotta ensimmäisen päätyttyä. Kaksi siipirikkoa eronnutta päätyi yhteen, huomattavaa oli se yhdessäolon vaivattomuus ja mutkattomuus, jota en ollut kokenut aiemmin... Mutta kun kumpikin meistä parani entisen suhteen haavoistaan, totesimme, että luonteidemme erilaisuudet aiheuttavat jatkuvaa kahnausta. Suhteemme toimii edelleen ystävyytenä ja ainoan lapseni isänä tulen häntä aina omalla tavallani rakastamaan.
Kolmas kerta toden sanoo..? Nykyisen mieheni kanssa tunnen löytäneeni itseni ja onnen. On hienoa olla "sopiva" sellaisena kuin on eikä kuten aiemmin: liikaa jotain tai liian vähän jotain... Minä, kuten kaikki muutkin "elämää eläneet" vein mukanani uuteen suhteeseen kaikki "vanhojen elämien" pelot ja kompleksit ja luonteeni vaikeuden... Uskalsin laskea suojamuurini - ja kas, hän pysyi ja pysyy elämässäni.
Sen olen näistä suhteistani oppinut, ettei rakkaudelle ole mitään selkeää "formaattia". Kyseisellä hetkellä tuntemani rakkaus on ollut sitä "aitoa ja oikeaa", vaikka etenkin ensimmäisen parisuhteen jälkeen olin skeptinen ja pidin itseäni täysin huijattavissa olevana hölmönä, joka ei erottanut katinkultaa aidosta.