Lukekaa jos kiinnostaa, haluan vain avautua.
Tänään heräsin klo.11.00, kun äiti avaa oven itkien ja kertoo, että koiramme rufus viedään lopetettavaksi. Rufus on saksanpaimen koira, 12vuotias. anteeksi OLI!
Muistan kun Rufus jopa eilenkin pyysi minua leikkimään. Rufus halusi vain leikkiä koko ajan vaikka oli 12vuotias.
Kun äiti oli kertonut, että Rufus menee lopetettavaksi. Puin ylleni ja en ole koskaan nähnyt että rufus olisi sen näköinen. Rufus nousi ylös lattialta, kun tulin alakertaan. Tärisi ja takajalat ei pysynyt enää pystyssä. Käskimme Rufuksen maate. En vielä itkenyt, koska olin shokissa. Halasin hellästi Rufusta, ja hoin äitille ''Eiks se viel vois parantua?!''
Äiti vastasi että nyt sen on aika mennä, lääkäri oli saatu vasta klo. 12. Eli oli aikaa tunti. Oli hirveetä oottaa, että kello oli 12, koska näin kuin paha olo Rufuksella oli. Hänen silmät pyöri silleen että häntä pyörrytti.
Hänen maatessaan pidin Rufusta tassusta hellästi kiinni ja purskahdin itkuun. Olin jo valmistautunut tähän, että tulee joku päivä, Koska Rufus oli 12 ja hänellä oli sokeritauti. Rufus oli aina niin iloinen ja riehakas, samallainein kuin 1vuotiaanakin.
Kun äiti sanoi,että lähdetään nyt isän kanssa viemään Rufusta lääkäriin, niin pidin Rufuksesta hellästi kiinni ja kuiskasin ''Hyvästi,Rakastan sua aina'' Siinä tuntui kuin olisi maa kaatunut päälle, juoksin takaisin yläkertaan. Istuin sängylläni ja itkin ja itkin ja itkin. En voi vieläkään uskoa etten nää enää Rufusta!
Kun yritin maata sängyllä, en pystynyt, koska alkoi ahistamaan. Tuntui että jokin seinä tippuisi päälleni.
En tiedä miten selviin tästä. Sain Rufuksen kun olin kolme vuotias, ja nyt olen 15. Rakastin sitä niin paljon. Ja oli suurinosan elämästäni. En tiedä mitä nyt pitää tehdä.
En voi kuvitella etten tule näkemään sitä enää koskaan, EN KOSKAAN! haluisin vain hypätä vuoden ainakin eteenpäin, että tämä suru lähtisi.
Kuka mua enää oottaa iloisesti kotona, kun tulen koulusta?
Kenelle annan enää luun aina keittiön kaapista, kun Rufus raapaisee kaappia?
Kelle kerron enää minun kaikki salaisuudet?
Kertokaa teidän kokemuksia, miten olette päässyt yli. yms
Tänään heräsin klo.11.00, kun äiti avaa oven itkien ja kertoo, että koiramme rufus viedään lopetettavaksi. Rufus on saksanpaimen koira, 12vuotias. anteeksi OLI!
Muistan kun Rufus jopa eilenkin pyysi minua leikkimään. Rufus halusi vain leikkiä koko ajan vaikka oli 12vuotias.
Kun äiti oli kertonut, että Rufus menee lopetettavaksi. Puin ylleni ja en ole koskaan nähnyt että rufus olisi sen näköinen. Rufus nousi ylös lattialta, kun tulin alakertaan. Tärisi ja takajalat ei pysynyt enää pystyssä. Käskimme Rufuksen maate. En vielä itkenyt, koska olin shokissa. Halasin hellästi Rufusta, ja hoin äitille ''Eiks se viel vois parantua?!''
Äiti vastasi että nyt sen on aika mennä, lääkäri oli saatu vasta klo. 12. Eli oli aikaa tunti. Oli hirveetä oottaa, että kello oli 12, koska näin kuin paha olo Rufuksella oli. Hänen silmät pyöri silleen että häntä pyörrytti.
Hänen maatessaan pidin Rufusta tassusta hellästi kiinni ja purskahdin itkuun. Olin jo valmistautunut tähän, että tulee joku päivä, Koska Rufus oli 12 ja hänellä oli sokeritauti. Rufus oli aina niin iloinen ja riehakas, samallainein kuin 1vuotiaanakin.
Kun äiti sanoi,että lähdetään nyt isän kanssa viemään Rufusta lääkäriin, niin pidin Rufuksesta hellästi kiinni ja kuiskasin ''Hyvästi,Rakastan sua aina'' Siinä tuntui kuin olisi maa kaatunut päälle, juoksin takaisin yläkertaan. Istuin sängylläni ja itkin ja itkin ja itkin. En voi vieläkään uskoa etten nää enää Rufusta!
Kun yritin maata sängyllä, en pystynyt, koska alkoi ahistamaan. Tuntui että jokin seinä tippuisi päälleni.
En tiedä miten selviin tästä. Sain Rufuksen kun olin kolme vuotias, ja nyt olen 15. Rakastin sitä niin paljon. Ja oli suurinosan elämästäni. En tiedä mitä nyt pitää tehdä.
En voi kuvitella etten tule näkemään sitä enää koskaan, EN KOSKAAN! haluisin vain hypätä vuoden ainakin eteenpäin, että tämä suru lähtisi.
Kuka mua enää oottaa iloisesti kotona, kun tulen koulusta?
Kenelle annan enää luun aina keittiön kaapista, kun Rufus raapaisee kaappia?
Kelle kerron enää minun kaikki salaisuudet?
Kertokaa teidän kokemuksia, miten olette päässyt yli. yms
Vastaukset 6
Vanhimmat
Otan osaa suruusi, Miskuu. Rakkaasta karvakuonosta luopuminen on rankkaa, kun se on ollut sinun paras ja luotettavin ystäväsi melkein koko tähänastisen elämäsi ajan.
Itse olen 65-vuotias ja olen joutunut elämäni varrella luopumaan jo kolmesta koirasta. Koiran elämä on niin lyhyt, keskimäärin 10 vuotta.
Aikanaan se suru helpottaa, sen tiedän omasta kokemuksesta. Ehkä vähän auttaa, jos ajattelet Rufuksen taas kirmaavan nuorena, voimissaan ja ilman kipuja siellä sateenkaarella.
Itse ajattelen niin, että kun minun aikani täyttyy, niin siellä sateenkaarella on varmasti odottamassa kolme iloista hännänheiluttajaa, mahdollisesti neljäkin. Nykyinen koirani on nelivuotias, joten meillä toivottavasti on vielä paljon yhteisiä vuosia jäljellä.
Ensimmäisen koirani kuolemasta on vähän yli vuosi. Se tapahtui syksyllä, kun koira piti viedä lopetettavaksi. Pari kuukautta itkin (kun muistelin koiraA) ja olin surullinen, en oikein saanut puhuttua ajatuksistani kenellekkään. Sitten helpotti, mutta joskus satunaisina hetkinä ajatuksiini vain tulvahti koira. Koira, jonka kanssa olin viettänyt monia hetkiä. Nyt kun vuosi tuli täyteen, huomaan elämän synkkinä hetkinä (avioero, pelko tms) muistelevani koiraa ja se tuntuu pahalta, vaikka tiedänkin sillä olevan nyt paremmat olot, missä ikinä onkaan.
Tähän loppuun sopinee eräs teksti. Ennen sitä kuitenkin toivottelen sinulle hyvää jatkoa. Voimia, älä häpeä surua edesmennyttä koiraasi kohtaan. Koira on ihmisen paras ystävä, ja koiraa sureekin kuin hyvää ystävää. Nyt se itse teksti:
Vain koira.
Aina silloin tällöin minulle sanotaan, “piristyisit, sehän on vain koira,” tai “tuo on aika paljon rahaa vain koiraan.” He eivät ymmärrä kuljettua matkaa, kulutettua aikaa, eivätkä kuluja jotka liittyy “vain koiraan.”
Jotkut ylpeimmistä hetkistäni liittyvät “vain koiraan.” Monia tunteja on kulunut ja ainoa kumppanini on ollut “vain koira,” mutta kertaakaan en tuntenut itseäni vähäisemmäksi.
Jotkin surullisimmista hetkistäni ovat johtuneet “vain koirasta,” ja noina pimeyden päivinä, “vain koiran” lempeä kosketus antoi minulle lohtua ja syyn voittaa tuo päivä.
Jos sinäkin ajattelet, että sehän on “vain koira,” ymmärrät varmasti myös sanonnat kuten “vain ystävä, ” “vain auringon nousu,” tai “vain lupaus.”
“Vain koira” tuo elämääni sen aidoimman ystävyyden, luottamuksen ja puhtaan pidättelemättömän riemun.
“Vain koira” tuo esiin myötäelämisen ja kärsivällisyyden jotka tekevät minusta paremman ihmisen.
“Vain koiran” vuoksi nousen aikaisin aamulla, teen pitkiä kävelylenkkejä ja katson odotuksella tulevaisuuteen. Joten minulle, ja kaltaisilleni ihmisille, se ei ole “vain koira” vaan tulevaisuuden toiveiden ja unelmien ruumiillistuma, menneisyyden rakkaimmat muistot, ja puhdas riemu tässä hetkessä.
“Vain koira” tuo minusta esiin sen mikä on hyvää ja ohjaa ajatukseni pois itsestäni ja päivän huolista.
Toivon, että jonakin päivänä he voivat ymmärtää, ettei se ole “vain koira,” vaan se asia, joka antaa minulle inhimmillisyyden ja erottaa minut “vain miehestä tai naisesta.”
Seuraavan kerran kun kuulet sanonnan “vain koira”, hymyile – koska he “eivät vain ymmärrä.”
Hyvä teksti, kiitos. Niinhän se on, että jokainen koira on täysin ainutkertainen kokonaisuus, toista samanlaista ei ole eikä tule. Miten sellaista hyvää voisi olla surematta, mitä ei enää koskaan vierelleen takaisin saa. Ne kaikki ilmeet, eleet, tuoksu, pehmeys, luottavaisuus, koiran rakkaus, ilo, yllätyksellisyys, touhuaminen... Miten sellaista voisi unohtaa ja olla kaipaamatta, joka on herättänyt niin lukemattomia myönteisiä hetkiä ja tunteita vuosien mittaan?
Ymmärrän sinua: olen itsekkin joutunut luopumaan rakkaasta emmikistäni. Elämä on vain sellaista - kaikki me synnymme ja lähdemme joskus. KOiran elämä on vain paljon lyhyempi kuin ihmisellä.
Olen uskovainen ja ymmärtääskeni eläimillä ei ole iankaikkista elämää, ei selvästi sanota Raamtussa. Kuitenkin minulla on sellainen lapsenomainen usko, että tapaan myös lemmikkini Taivaan kodissa.
Sinua on myös lupa uskoa niin.
Koirasi sai elää hyvän koiran elämän!
OTANNOSAA SURUUSI
Kun luin tuon runon, tai mikä nyt olikaan, tuli mieleeni oma koirani, joka kuoli muutama kuukausi sitten. Itkin silloin monta päivää ja yriti totutella ajatukseen, ettei se enää olisi aina tielläni oviaukossa, eikä se enää valtaisi autossa koko takapenkkiä. Yritin totutella siihen, ettei koirani enää kulkenutkaan perässäni ja seurannut joka paikkaan. Yritin ajatella, että se on nyt paremmassa paikassa ja katselelee minua, missä sitten ikinä olenkin. Aina välillä tunteet nousivat taas pintaan ja ajattelin, etten voisi elää ilman häntä. Pikkuhiljaa kuitenkin olen oppinut elämään asian kanssa ja ymmärtämään, että näin oli parempi. Koirani sai elää hyvän ja pitkän elämän. Nyt hän on siellä jossain, ilman kipuja, onnellisena ja terveenä! Rakastan sua aina!!!