Siinähän se kysymys jo olikin..
Ihmettelen siis suuresti muiden jaksamista / parisuhteen laatua?
Meillä kaksi lasta ja käymme molemmat päivätyössä. Töiden jälkeen noin 17:30 teemme ruuan touhuamme lasten kanssa ja käymme nukkumaan. Sama rumpa aamulla alusta.
Viikonloput / lomat vietämme lähes aina lasten kanssa, koska arkena on niin vähän aikaa olla heidän kanssa. Mummo ja Pappa "eli ainoat hoitajatkin ajattelee" että lomalla ja viikonloppuna täytyy olla lasten kanssa, koska muulloinhan emme ennätä. Syyllisyyden tunne on järkyttävä ja se annetaan mukaan kun ne satut sinne hoitoon viemään!! Miksi muut eivät saa syyllisyyttä / häpeää niskaan kun lapsensa hoitoon vievät? Muita en viitsi edes vaivata, enkä halua jäädä kenellekkään kiitollisuuden velkaa.
Onko normaalia ylipäätänsä haaveilla esim. kerran kuussa koko viikonloppu vapaasta kun on kerta menty lapsia tekemään? En tietenkään kadu sitä missään nimessä.
Rakastan toki miestäni, mutta en tiedä voiko tätä enää parisuhteeksi kutsua. Kahden keskisiä hetkiä / keskusteluita on niin harvoin..
Odotan kovasti tällähetkin, että pääsisin töihin "lepäämään".. Ja mies odottaa taas aikaa jolloin lapset kasvaa ja jäisi aikaa minulle, harrastuksille ja ystäville.
Hulluinta tässä kaikessa, että minulla on vielä vauvakuume!! Iän puolesta ei ongelmaa. Teimme nämä kaksi lasta nuorina. Vauvakuume johtuu varmaan siitä kun mietin jo sitä hetkeä kun lapset lähtevät pois kotoa.. Niin mitäs me sitten teemme? Kun emme ole tähän asti saaneet olla riittävästi kaksistaan.. Niin miten se sitten onnistuisi / osaisimmeko olla / jäisikö meille mitään?
Ihmettelen siis suuresti muiden jaksamista / parisuhteen laatua?
Meillä kaksi lasta ja käymme molemmat päivätyössä. Töiden jälkeen noin 17:30 teemme ruuan touhuamme lasten kanssa ja käymme nukkumaan. Sama rumpa aamulla alusta.
Viikonloput / lomat vietämme lähes aina lasten kanssa, koska arkena on niin vähän aikaa olla heidän kanssa. Mummo ja Pappa "eli ainoat hoitajatkin ajattelee" että lomalla ja viikonloppuna täytyy olla lasten kanssa, koska muulloinhan emme ennätä. Syyllisyyden tunne on järkyttävä ja se annetaan mukaan kun ne satut sinne hoitoon viemään!! Miksi muut eivät saa syyllisyyttä / häpeää niskaan kun lapsensa hoitoon vievät? Muita en viitsi edes vaivata, enkä halua jäädä kenellekkään kiitollisuuden velkaa.
Onko normaalia ylipäätänsä haaveilla esim. kerran kuussa koko viikonloppu vapaasta kun on kerta menty lapsia tekemään? En tietenkään kadu sitä missään nimessä.
Rakastan toki miestäni, mutta en tiedä voiko tätä enää parisuhteeksi kutsua. Kahden keskisiä hetkiä / keskusteluita on niin harvoin..
Odotan kovasti tällähetkin, että pääsisin töihin "lepäämään".. Ja mies odottaa taas aikaa jolloin lapset kasvaa ja jäisi aikaa minulle, harrastuksille ja ystäville.
Hulluinta tässä kaikessa, että minulla on vielä vauvakuume!! Iän puolesta ei ongelmaa. Teimme nämä kaksi lasta nuorina. Vauvakuume johtuu varmaan siitä kun mietin jo sitä hetkeä kun lapset lähtevät pois kotoa.. Niin mitäs me sitten teemme? Kun emme ole tähän asti saaneet olla riittävästi kaksistaan.. Niin miten se sitten onnistuisi / osaisimmeko olla / jäisikö meille mitään?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ei minua ainakaan ole koskaan häirinnyt lastani läsnäolo,enkä ole mitään "omaa aikaa"( ilman lapsia) kaivannut.
Kai tämä on joku nykyajan äitien juttu.Tehdään lapsia,mutta haluttaisiin kuitenkin vain elää kuin sinkut.
Joo perhepäivähoitajana olen huomannut saman ilmiön nykyään...
Lapsia haetaan useissa perheissä aamuisin suoraan mummulasta hoitoon ja hoitopäivän jälkeen viedään taas mummulle.
Nykyajan nuoret äidit tarvivat niin paljon tuota "omaa aikaa" :)
Kysymys oli kylläkin pariskunnan yhteisestä hetkestä arjen keskellä, se aika mikä erottaa kaverisuhteen siitä parisuhteesta!
Eikä missään kohtaa kirjoituksessa sanottu että lapset vietäisiin hoidosta hoitoon... edes silloin tällöin.
Kyllä perheellisellekin kuuluu edes se yksi ilta kuukaudessa, jolloin voi hoitaa sitä vanhempien keskeistä suhdetta, jotta virtaa taas riittää lapsille.
Nyt vain syyllisyydentunto nurkkaan ja iltavapaan anomus hoitajille.
Kun sen rakkaan kanssa on viettänyt ihan kahdestaan hetken, jaksaa taas ja muistuu mitä toisessä rakastaa.
Minkä ikäiset lapset teillä on? Ajattelin vaan että eivätkö edes viikonloppuisin tai lomilla touhuile omiaan sen aikaa että jonkun hetken vanhemmat saisivat olla ns. "kaksin".
Ok, eihän se tietenkään ole sama kuin ilman lapsia, mutta meillä vanhempien mukava juttutuokio voi tulla vaikka lasten leikkiessä pienen hetken keskenään, katsovat piirrettyä tms. Entä kun lapset on menneet nukkumaan? Edes yhtenä iltana viikossa voisi jaksaa kukkua myöhempään...?
Vanhempien yhteiset mukavat hetket onnistuu arjessakin, mutta vaativat yhteistä yritystä. Jos toinen linnoittautuu tietokoneelle tai tv:n ääreen ja vaan ynähtelee vastaukseksi tai vetoaa aina väsymykseen, ei ongelma ole lasten läsnäolossa, vaan kumppanin haluttomuudessa panostaa parisuhteeseen.
Ja pienten lasten vanhemmilta kyllä kaikki spontaani häviää hetkeksi, kyllä se aika on vaan otettava (jos vaikka lapset sattuu jonain iltana nukahtamaan aikaisin) silloin kun sitä on. Jos joku muu menee aina parisuhteen hoidon edelle, sekin kertoo jostain.
Minusta kokonainen viikonloppu ilman lapsia kerran kuukaudessa kuulostaa paljolta. Ja en kyllä oikein usko mihinkään "tekemällä tehtyyn" parisuhdeaikaan, johon tulee kauheat odotukset. Mitäpä sitten kun vaan väsyneenä riidellään eikä romantiikka todellakaan kuki? Tulee vielä väärinkäsitys että parisuhde on lopussa, kun oikeasti vaan ollaan tiukassa elämäntilanteessa ja paineet purkautuu kun kerrankin ollaan kaksin. Mutta tämähän on vain minun mielipide kerran sitä kysyttiin.
Vauvakuume todellakin kuulostaa hullulta. Mutta jos vauva tehdään sitä silmällä pitäen, että teillä on jotain yhteistä vanhempien lasten lähtiessä kotoa, mitäs sitten kun tämä nuorin lähtee kotoa. Olette vaan etääntyneet entisestään kun tuli vielä kolmas vauvavaihe ja pikkulapsivaihe ja ties mitä.
Kyllä lasten kanssa voi pitää sitä parisuhdettakin yllä. Mitä vanhemmiksi lapset kasvavat, sitä enemmän heidän aikaansa vie harrastukset, kaverit, koulu. Ei todellakaan tarvitse luopua omasta elämästä kunnes lapsi aikuistuu. Mutta sitä voi elää lapsen ohellakin. Kyllä mielestäni vanhempien omia harrastuksia, ystäviä ja parisuhteenhoitoa mahtuu lasten kanssa elämiseenkin, kunhan vaan aikataulut mietitään. Ei tietenkään voi mennä niinkuin ennen lapsia, mutta sen ratkaisun kai jokainen on jo tehnyt, kun on lapset mennyt hankkimaan.
Kuulostaa tosi kurjalta kun kysytään milloin vanhemmat voi viettää vapaata.... onko lapset teille sitten joku työ?
Parisuhdetta voi lapsien ohella pitää huolta kun ottaa mielikuvituksen mukaan ja ripaus kekseliäisyyttä.
Tuntuu todella paljolta viettää kahden keskistä aikaa kerran kk:ssa vkonlopunn verran.
Miksi tehdä lapsia jos heitä ei sitten jaksakaan? Mielestäni heidät on tehty yhdeksi perheenjäseneksi joka on mukana perheen asioissa.
Olisi kamalaa jos minusta oltaisiin lapsena sanottu että halutaan vähän lomaa susta. Kauheeta!
"Mielestäni heidät on tehty yhdeksi perheenjäseneksi joka on mukana perheen asioissa."
Totta.
Mutta.
Entäs sitten jos äiti ja vaikkapa juopus viettää aikaa kahdestaan?
Miksei siitä älähdetä että hei nyt kuulkaas, isä ja esikoinenkin mukaan, kuinka saatatte viettää aikaa kaksin?
Tai jos vain yksi lapsi ja lapsi isän kanssa reissussa ja äiti kotona. Miksei älähdetä, että miten te nyt isä ja lapsi tarvitsette kahdenkeskistä aikaa, miksi teillä on edes äiti/vaimo kun ette kerran jaksa häntä?
Mun mielestä ei ole kyse siitä, etteikö _jaksaisi_ lastaan/lapsiaan.
Sitä vain joskus haluaa viettää aikaa kaksin puolisonkin kanssa. Samoin kuin lapsen kanssa. Tai välillä haluaa olla ihan yksin.
Siinä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että nyt syrjitään jotakuta perheenjäsentä taikka että tätä ei nyt jaksettaisi.
Jos mieheni haluaa viettää aikaa kahdestaan lapsemme kanssa, en minä koe olevani rasite.
Ja tuo on kyllä täyttä soopaa tuo kirjoitus tuolla aijemmin, että "nykyäidit" ja nuoret äidit kulettavat lapsiaan hoidosta hoitoon. Varmasti tällaisiakin yksittäisiä tapauksia sitten on kerta niin sanotte, mutta älkää please yleistäkö.
Minä olen 21-vuotias yhden lapsen äiti, ja lapseni ei ole ollut hoidossa kertaakaan.
Käymässä on ollut isovanhempien luona kun ovat HALUNNEET, eikä niin että ollaan soitettu että otatteko HOITOON.
Ja nämä kyläilyt ovat olleet max 1,5h.
Kerran ollut yökylässä ihan vasta, kun oli pakottava tarve.
"juopus "--> siis kuopus.
En ole tuo edellinen kommentoija, mutta pakko laittaa...
Voihan noinkin ajatella jos perheenjäsen on "vain" perheenjäsen. Sitten siitä erilaisia kombinaatioita millä kokoonpanolla ollaan, just niinkuin laitoitkin.
Mutta lapset noin yleisesti ottaen tarvitsee vanhempiaan. Mitä pienemmät lapset, sitä enemmän. Äiti - jäädessään yksin kotiin isän ja lasten lähtiessä johonkin - ei varmaan tarvitse miestään ja lapsiaan. Mutta jätäpä 3v. lapsi yksin kotiin.
Eli pointtini on se, että mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä enemmän tämä tarvitsee aikuisen läsnäoloa. Ja olen sitä mieltä että oman vanhemman läsnäoloa ei korvaa mikään. Isovanhemmat, kummit ym. on arvokas lisä lapsen ympärille, mutta jos lapsi saa toivoa, uskoisin että toivoo yhteistä aikaa ennen kaikkea äitinsä ja isänsä kanssa. Ja sitten kyläilyjä mummolaan ym.
Ja vanhemmat voivat hoitaa parisuhdettaan lasten läsnäollessa ja satunnaisilla kahden keskisillä jutuilla, mutta esim. aloittajan mainitsema 1 vkl /kk on kyllä mustakin liikaa.
Eiköhän tässä ole niin että muutama "mätä omena" pilaa koko korin. Eli on niitä äitejä ja isiä (nuoria ja vanhempia) jotka työntävät lapsia hoitoon jatkuvasti ja rasittuvat aivan kohtuuttomasti omien jälkeläistensä hoitamisesta. Niitä vanhempia sitten päivitellään ja syntyy asenteita että vanhemmat yleisesti ottaen ovat sellaisia ja tällaisia.
Nykyään on vallassa,valitettavasti joillakin ihmisillä se,että lapset on ,tuntuu siltä,melkein suurimman osan ajastaan mummoilla hoidossa.Mutta tässä taustalla tietysti jo jotain ongelmaa,alkoholi,masennus... Tunnen pari tapausta.
Mutta olen myös sitä mieltä,että pienten lasten vanhempien ei tarvitsisi tuntea syyllisyyttä,jos joskus saavat yhteistä aikaa.Nuorina vanhempina kävimme joskus tanssimassa ja omat vanhempani ottivat lapset siksi aikaa.Oli sitten jakso,kun nuorin nukkui tosi huonosti ja tuntui että sitä yhteistä aikaa ei meinannut löytyä mistään.Kerran jopa veimme lapset mummolaan,emme edes menneet tanssimaan vaan takaisin kotiin ja kerrankin oli kahdenkeskistä aikaa muutama tunti,ettei tarvinnut ajatella,että juuri nyt se lapsi taas herää.Tunsin pikku omantunnon pistoksen,kun haettiin lapset "tanssien" jälkeen,mutta eihän voitu vanhemmilleni sanoa,että käytettiinkin tämä muutama tunti hiukan toisin.
Omia lapsenlapsia otan mielelläni välillä kylään ja toivon että lasten vanhemmat saavat rentoutusta ja virtaa näistä hetkistä.
Nuoret aikuiset välillä kommentoivat (olen lukenut näiltä palstoilta) että mitä se sitten isovanhemmille kuuluu yhtään ,miten käyttävät aikansa,jos lapset on isovanhemmilla hoidossa.Tässä olen eri mieltä.En ota mielellään lapsia hoitoon sen takia että vanhemmat lähtevät viettämään viinanhuuruista viikonloppua ja sunnuntainakaan vielä ei olla iltapäivällä ajokunnossa,että voitaisiin hakea lapset.Tai sanotaan,että on niin kauhea jysäri,että voitko tuoda vasta illalla.Ei ole oikein,tällaisessa tilanteessa mummo ja pappa tuntee itsensä hyväksikäytetyksi ja ainakin minä loukkaantuisin tästä käytöksestä.Tämä purkaus siksi,että moiseen olen lähipiirissä joutunut törmäämään.
Kokonainen viikonloppu ilman lapsia kuulostaa kyllä liialta, yhden päivän tai illan parisuhdevapaan ymmärrän kyllä erittäin hyvin. Ja siitä ei pitäisi huonoa omaatuntoa ottaa eikä antaa. Itselläni on kaksivuotias lapsi. Vauva-aikana kotiäitinä ollessani kaipasin omia hetkiä paljon enemmän, tai sitten niitä parisuhdehetkiä. Nykyään tosiaan tuo ilta viikossa lapsen nukahdettua parisuhdeaikaa olisi ihanaa, ja joskus mennä leffaan kaksin, kerran kuussa tai kahdessa. Mieheni ei vain tällaista parisuhdeaikaa ymmärrä ja siksi parisuhteemme onkin erittäin huonolla tolalla.
Ja niinkö, että ei sitä ennen vanhaan? Kyllä itse olen viettänyt viikkoja isovanhempieni luona ilman vanhempiani, että onhan sitä ennenkin osattu ottaa omaa aikaa. Ja minusta nuo hetket isovanhempien kanssa olivat ihania, useimmiten, en siis tuntenut että minut olisi heitetty pois tieltä vanhempien lähtiessä humputtelemaan. Ja silloin ennen vanhaan, kun sitä omaa aikaa ei koskaan otettu/saatu...niin olivatko ne parisuhteet sitten oikeasti hyviä? Kun isovanhempieni parisuhdejuttuja olen kuunnellut, niin ei minusta ole hyvältä kuulostanut. Kyllä parisuhteelle on joskus annettava muutakin aikaa kuin perheen keskinäinen aika, vähän.
Niin, sellainen tuli mieleen, että hankkikaa joku maksullinen hoitaja lapsille illaksi tai päiväksi kerran kuussa. Muu kuin sukulainen, jos sukulaiset kerran paheksuvat parisuhdeaikaanne.
Meillä ei ole isovanhempia joille laittaa lapset hoitoon. Mutta onneksi on yksi ystävä jolel voimme joskus jättää lapsemme hoitoon. Lapsi on nyt 2 v ja olemme 6 krt olleet jossain. Elokuvissa, syömässä tms. Pisin aika taisi olla 3-4 h. Mulle riittäs 1-2 krt kuussa 2-4 h. Koko viikonloppua en varmaan osaisi ollakaan erossa lapsestani, eikä ole tarvettakaan. Mutta ehkä voisin kuvitella olla vuorokauden tai puoli vrk... Vaikka 1-2 krt vuodessa. Mulle yks työkaveri ehdotti, että jättäkää viikoksi 1 -vuotias hoitoon, että pääsette etelään! Ei tulisi mielenkään moinen.
Mun mielestä joka kuukausi koko viikonloppu on paljon. Mutta ehdottomasti olisi hyvä olla välillä kahdenkeskistä aikaa puolisonkin kanssa. Moneltako lapset ja te itse menette nukkumaan, eikö teillä ole iltaisin yhtää aikaa kahdenkesken?
Täysin omaa aikaa kaipaan, mulla on sitä harvoin. Haluaisin harrastaa jotain. Nyt ainoa mahdollisuus on työmatkaliikunta. Ja mieskin tulee kotiin vasta klo 19 maissa, joten olen aikalailla kiinni lapsessa.
Jos sinusta tuntuu tuolta niin en kyllä tekisi kolmatta lasta. Pian lapsenne on niin isoja, että menevät kavereidensa kanssa ym. Pieni lapsi sitoo enemmän.
Kyllä yhteistä aikaa pitää olla edes joskus. Muuten parisuhde kyllä vääjäämättä muuttuu aika lailla muuksi kuin se on alunperin ollut. Meillä otettiin lasten ollessa pieniä aika ensin niistä yöunista. Eli sovittiin että perjantaisin laitetaan lapset ajoissa nukkumaan ja sitten kynttilä palamaan ja juteltiin rauhassa viikon asiat ja sitten kaikkea muuta. Yöunet jäivät joskus vähiin mutta piti parisuhteen hengissä. Eikä tuosta lipsuttu vaan kerran viikossa otettiin aina se aika.
Myöhemmin sitten lisäksi joskus lapset heidän oman halunsa mukaan mummolaan tai serkkujen luo yökylään. Noita muuten oikein odottivat... Ja serkut sitten vastaavasti välillä meille.
En tarvitse kokonaista viikonloppua kerran kuussa mieheni kanssa, mutta pari kertaa vuodessa se tekee ehdottomasti hyvää. Tosin me ei vielä olla oltu kuin kerran 2 yötä pois, kun esikoinen oli 2,5-vuotias. Muuten ollaan kyllä viety lapset (nyt 5- ja 1-vuotiaat) mummulaan yhdeksi yöksi parin kuukauden välein. Seuraava kahdenkeskinen viikonloppu on tulossa maaliskuun lopulla, ja sitä odotellaan kyllä kovasti. Meille on tärkeää tehdä yhdessä jotain erityistä arjen keskellä, kun arki on niin vauhdikasta, vaikkakin ihanaa lasten kanssa. Illat meillä on aina kahdenkeskistä aikaa n. klo 21 jälkeen, kun lapset nukkuvat, mutta silloin sitä on yleensä niin väsynyt että maataan sohvalla, syödään vähän iltapalaa ja mennään nukkumaan. Tosin sekin on mulle tärkeää, olla siinä toista lähellä vaikka sitten puhumatta.
Joskus ollaan pyydetty hoitoapua että ollaan päästy esim. syömään ravintolaan kahdestaan pariksi tunniksi, ja sitten ollaan tultu kotiin. Mutta harvoin, ehkä pari kertaa vuodessa.
Esikoinen aina odottaa innolla pääsyä mummulaan "yökylään", kuopus ei vielä semmoista osaa pyytää, mutta on viihtynyt ne pari kertaa hyvin, jotka tähän ikään mennessä on mummulassa yökyläillyt. Ja onneksi mummut auttavat mielellään.