siihen on syynä, että ihmiset kaikkoavat luotani. Olen kolmekymppinen nainen, eikä minulla tällä hetkellä ole oikeastaan yhtään ystävää. Vain miesystävä, koira ja sukulaiset.
Lapsuudessa minulla oli muutama kaveri, mutta jo yläasteella aloimme mennä niin eri suuntiin, että oltiin tekemisissä lähinnä koulussa, vapaa-ajalla ei niinkään. Myöhemmin vielä tajusin, että yksi heistä oli varastellut minulta tavaroita. Olimme vielä joskus parikymppisinä tekemisissä, mutta lopulta ymmärsin katkaista välit hyväksikäyttäviin ja epäluotettaviin "ystäviin". Vaihdoin puhelinnumeron eikä sitä saa numerotiedustelusta.
Tuntuu, että aina jossain uudessa paikassa jään yksin. Muut löytää porukkansa tai parinsa töissä tai opiskelupaikoissa, minua yleensä ei juuri huomioida tai sitten huomio on ikävää. Olen ulkopuolinen tai kiusattu tai sitten näennäisesti mukana porukassa, jossa on omat sisäpiirijutut. Minun kanssa jutellaan vain pintapuolisesti.
Enää en oikein jaksaisi edes yrittää pyrkiä mukaan porukkaan, koska ajattelen että jään kuitenkin ulkopuoliseksi. Olen nyt aloittanut vähän aikaa sitten uudessa työssä, joka on aika itsenäistä, mutta tauoilla on omat porukkansa. Luonteelleni ei vaan sovi, että tuppaudun (täyteen) kahvipöytään ja rupattelen mukavia. Olen yrittänyt sellaistakin lähestymistapaa, mutta silloinkin olen outo, ehkä näkyy, että en ole oma itseni. Nyt olen siis pysytellyt omissa oloissa, mutta tuntuu että sekään ei ole hyvä.
Edellisessä työpaikassani oli paljon väkeä ja vaihtuvuuttakin. Tuntui että muut olivat heti kavereita ja kertoivat toisilleen jo pian todella henkilökohtaisia asioita, lähtivät yhdessä ulkomaanmatkoille yms. ja tapaavat toisiaan vaikka eivät olisi enää samassa työpaikassa. Ja sellaisetkin ihmiset jotka haukkuivat toisiaan muille. Itsestäni kuulin lähinnä ilkeitä puheita selän takaa. Koskaan en sanonut kenellekään pahasti.
Luonteeltani taidan olla hieman ujo, mutta olen kuitenkin pienemmässä porukassa jopa puhelias. Olen kiltti, kannustava, ystävällinen. En missään nimessä ole ilkeä. Osaan keskustella, eli en vain höpötä omia juttujani, vaan kuuntelen myös toisen mielipiteitä. Jotenkin vaan kaikki ystävyyssuhteet lopahtaa ennen kuin edes ehtivät kunnolla alkaa.
Olen yrittänyt myös kirjeystävyyttä, mutta jonkin aikaa kirjoiteltuani erään naisen kanssa, ymmärsin että hän etsii naisesta muutakin kuin ystävää. En voinut antaa vastakaikua tälle, joten hän ei enää kirjoittanut.
Olen miettinyt, että olenko liian tylsä ja liian kiltti. Miksi ilkeillä ihmisillä on ystäviä, mutta minulla ei? Mitä ihmettä teen aina väärin? Kuuntelin kerran erään entisen työkaverini selostusta: Hän oli sopinut menevänsä ulos jonkun ystävänsä kanssa, mutta ystävä oli sairastunut ja perunut homman. Tämä entinen työkaverini silmät pyöreänä selitti että hän suuttui niin paljon tälle sairastuneelle ystävälleen, kun oli pilannut hänen iltansa. Siis miten sellaisella itsekkäällä ihmisellä voi olla ystäviä? Hän oli muutenkin usein ilkeä, ei kuunnellut ja puhui muiden päälle.
Olen paljon pohtinut sitä mikä tämän ystäväkadon aiheuttaa, onko minussa vika? Olenko liian vaativa, vai onko minussa jokin perustavanlaatuinen vika? Olisi mukava jos saisin nähdä itseni jonkun toisen silmin ja voisin ymmärtää mikä minussa on pielessä.
Haluaisin vaan jonkun mukavan ystävän jonka kanssa voisi käydä kahvilla tai harrastamassa jotain tai kirjoitella vaikka vaan kuulumisia sähköpostilla. Sellaisen johon voi luottaa ja joka ei ole heti v*ttuilemassa kynnet pystyssä. Onko mukavia ihmisiä vielä olemassa? Te joilla on esim. lapsuudesta saakka joku hyvä ystävä, arvostakaa sellaista ja pitäkää ystävyydestä huolta.
Lapsuudessa minulla oli muutama kaveri, mutta jo yläasteella aloimme mennä niin eri suuntiin, että oltiin tekemisissä lähinnä koulussa, vapaa-ajalla ei niinkään. Myöhemmin vielä tajusin, että yksi heistä oli varastellut minulta tavaroita. Olimme vielä joskus parikymppisinä tekemisissä, mutta lopulta ymmärsin katkaista välit hyväksikäyttäviin ja epäluotettaviin "ystäviin". Vaihdoin puhelinnumeron eikä sitä saa numerotiedustelusta.
Tuntuu, että aina jossain uudessa paikassa jään yksin. Muut löytää porukkansa tai parinsa töissä tai opiskelupaikoissa, minua yleensä ei juuri huomioida tai sitten huomio on ikävää. Olen ulkopuolinen tai kiusattu tai sitten näennäisesti mukana porukassa, jossa on omat sisäpiirijutut. Minun kanssa jutellaan vain pintapuolisesti.
Enää en oikein jaksaisi edes yrittää pyrkiä mukaan porukkaan, koska ajattelen että jään kuitenkin ulkopuoliseksi. Olen nyt aloittanut vähän aikaa sitten uudessa työssä, joka on aika itsenäistä, mutta tauoilla on omat porukkansa. Luonteelleni ei vaan sovi, että tuppaudun (täyteen) kahvipöytään ja rupattelen mukavia. Olen yrittänyt sellaistakin lähestymistapaa, mutta silloinkin olen outo, ehkä näkyy, että en ole oma itseni. Nyt olen siis pysytellyt omissa oloissa, mutta tuntuu että sekään ei ole hyvä.
Edellisessä työpaikassani oli paljon väkeä ja vaihtuvuuttakin. Tuntui että muut olivat heti kavereita ja kertoivat toisilleen jo pian todella henkilökohtaisia asioita, lähtivät yhdessä ulkomaanmatkoille yms. ja tapaavat toisiaan vaikka eivät olisi enää samassa työpaikassa. Ja sellaisetkin ihmiset jotka haukkuivat toisiaan muille. Itsestäni kuulin lähinnä ilkeitä puheita selän takaa. Koskaan en sanonut kenellekään pahasti.
Luonteeltani taidan olla hieman ujo, mutta olen kuitenkin pienemmässä porukassa jopa puhelias. Olen kiltti, kannustava, ystävällinen. En missään nimessä ole ilkeä. Osaan keskustella, eli en vain höpötä omia juttujani, vaan kuuntelen myös toisen mielipiteitä. Jotenkin vaan kaikki ystävyyssuhteet lopahtaa ennen kuin edes ehtivät kunnolla alkaa.
Olen yrittänyt myös kirjeystävyyttä, mutta jonkin aikaa kirjoiteltuani erään naisen kanssa, ymmärsin että hän etsii naisesta muutakin kuin ystävää. En voinut antaa vastakaikua tälle, joten hän ei enää kirjoittanut.
Olen miettinyt, että olenko liian tylsä ja liian kiltti. Miksi ilkeillä ihmisillä on ystäviä, mutta minulla ei? Mitä ihmettä teen aina väärin? Kuuntelin kerran erään entisen työkaverini selostusta: Hän oli sopinut menevänsä ulos jonkun ystävänsä kanssa, mutta ystävä oli sairastunut ja perunut homman. Tämä entinen työkaverini silmät pyöreänä selitti että hän suuttui niin paljon tälle sairastuneelle ystävälleen, kun oli pilannut hänen iltansa. Siis miten sellaisella itsekkäällä ihmisellä voi olla ystäviä? Hän oli muutenkin usein ilkeä, ei kuunnellut ja puhui muiden päälle.
Olen paljon pohtinut sitä mikä tämän ystäväkadon aiheuttaa, onko minussa vika? Olenko liian vaativa, vai onko minussa jokin perustavanlaatuinen vika? Olisi mukava jos saisin nähdä itseni jonkun toisen silmin ja voisin ymmärtää mikä minussa on pielessä.
Haluaisin vaan jonkun mukavan ystävän jonka kanssa voisi käydä kahvilla tai harrastamassa jotain tai kirjoitella vaikka vaan kuulumisia sähköpostilla. Sellaisen johon voi luottaa ja joka ei ole heti v*ttuilemassa kynnet pystyssä. Onko mukavia ihmisiä vielä olemassa? Te joilla on esim. lapsuudesta saakka joku hyvä ystävä, arvostakaa sellaista ja pitäkää ystävyydestä huolta.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kiltit ihmiset alkaa käymään vähiin ja on hyvä että niitä vielä vähän löytyy. Toivottavasti et muutu tai ala väkisin itseäsi muuttamaan.
Osa ihmisistä jotenkin saa kaverisuhteita helpommin, en tiedä miksi. Uskon, että sinun tyyppiset ihmiset vain kaipaavat jonkun joka on tosi hyvä kaveri ja siitä muodostuu aidosti hyvä kaverisuhde. Onkohan muiden ihmissuhteet vain pinnallisempia?
Hyviä ihmisiä on harvassa. Onneksi on netti missä ainakin periaatteessa voi tavata paljon ihmisiä.
Tuossa osuit kyllä oikeaan, että kaipaan todella oikeaa ystävää, en pinnallisia suhteita. Itse olen todella "uskollinen" ystävä.
Toivottavasti löydät sen. Tiedän kokemuksesta ettei se ole helppoa mutta on se kai mahdollista. Maailmassa on myös ihan hyviä ihmisiä jäljellä ja joku niistä voi olla sellainen joka jakaa saman ajatusmaailman sinun kanssa. On tosi vaikea kysymys mistä ne "oikeat ihmiset" löytää. Yleensä tietyissä piireissä pyörii yhden tyyppisiä ihmisiä ja saattaa tuntua että tapaa saman tyypin uudestaan ja uudestaan vain eri nimellä. Uusien piirien löytäminen taas on tosi vaikeaa.
Sinulla on kaikki mitä tarvitset (miesystävä, sukulaiset,koira)tapaat-ja saat olla ihmistenkanssa tekemisissä voit harrastaa jne....Sinulta ei puutu mitään!
Arvostan toki kaikkea mitä minulla on ja olen siitä joka päivä kiitollinen. On läheisiä, työtä toistaiseksi ainakin, kaunis koti, terveys hieman reistailee, mutta toistaiseksi olen ihan ok.
Joskus vaan tulee sellainen haikeus ja kaipuun tunne. Sovituskopissa kun naapurikopissa kaverukset sovittelee vaatteita, eikä kukaan tuo minulle sitä yhtä kokoa pienempää mekkoa. Uimarannalla kun viereisellä pyyhkeellä kaverit vertailevat rusketusrajojaan. Kävelyllä kun vastaan tulee jo varttuneemmat kaverukset sauvojen ja liukuesteiden kanssa, mietin kauanko he ovat olleet ystäviä. Tai kahvikupin tai viinilasin ääressä perjantaina työviikon jälkeen viereisessä pöydässä kaksi naista jakaa kuulumisia, iloja ja suruja.
En tiedä olenko oikeassa, jos totean lukiessani kertomuksesi, että olet vain liian(-ko?) erilainen ja poikkeat jotenkin ihmisenä tästä työjoukosta. Tai ehkäpä ihmiset tuolla uudessa työympäristössä ovat sinuun nähden vain puheliaampia ja avoimempia ja heille tuo tutustuminen käy vain luonnostaan vaivatta tai vain helpommin toisiinsa. Tai ovat(-ko?) olleeet jo pidempään töissä siellä ja näin ehtineet jo tutustuakin paljon paremmin. Ehkä annat itsestäsi sen kuvan, että kun olet hiljainen ja ujompi et ns. myöskään halua tulla samalla tavoin esiin tai samanaisesti kuulua edes tähän joukkoon.
Mietin vain, että onko kaikki työkaverisi samanlaisia, eikö joukossa ole muita hiljaisempia tai taka-alalla viihtyvämpiä? Jotka eivät siis haluakaan tulla isoon tai samaan joukkoon, vaan viihtyvätkin omissa oloissaan tai vain jonkun yhden tai kahden ihmisen ja ehkä samanlaisesti hiljaisemman oloisen ihmisen seurassa.
Ainakin itse kokisin niin, että haluaisin olla ja viihtyisin enemmän myös samanhenkisten tai -oloisten ihmisten seurassa kuin liiaksi tai täysin erilaisten ihmisten. Joten onko sinulle tärkeää se, että sinun pitäisi kuulua tähän joukkoon ja sinusta pidettäisiin vai että olisit samanlainen ihmisenä kuin nämä muutkin ovat? Vai toivoisitko sitä, että he haluaisivat tutustua sinuun ja hyväksyisivät sinut sellaisena kuin olet? En tiedä millainen työsi on ja kuuluuko työnkuvaasi toimia ja tehdä töitä näiden muiden ihmisten kanssa myös yhdessä. Vai teettekö työnne jokainen itsenäisesti ja yksin ollen, esim. omassa työpisteessänne?
Voihan kavereita ja ystäviä löytää muutakin kautta. Esim. juuri harrastusten avulla. Siihen on paljolti vaikea vaikuttaa, jos joku tai jotkut ihmiset eivät vain halua toisiinsa tutustua. Näkisin enemmänkin niin, että liian erilaiset ihmiset eivät vain tule toimeen tai ole vain tai haluakaan olla kiinnostuneita toisistaan. Tällöin voi olla kyse vain erilaisista ihmisluonteista ja ei vain ole tai synny mitään yhteistä tai kemiat toimi ja ei tulla juttuun keskenään. Taas vilkaammat ja puheliaammat yksilöt löytävät ehkä paremmin sitä juttuseuraa kuin ne hiljaisemmat ja ujommat yksilöt.
Voiko sitten vain syy olla ujoudessasi ja siinä ettet vain halua samanlaisesti tutustua muihin ja mennä muiden joukkoon. Ajattelet vain erilaisesti asioista ja ihmisistä. Kyllä varmasti muitakin hyväntahtoisia ja kilttejä ihmisiä on kuin myös niitä hiljaisempia tai ujompia. Voisiko niitä yrittää löytää muuta kautta, esim. harrastusten, missä tapaisi ja ehkä löytäisi niitä samantyyppisiä ihmisiä.
Ehdotan että laitat mailiosoitteesi tänne ja alat rohkeasti tutustumaan. pysy vahvana
!kelpaisit mulle:-)