Olen hakenut puolison kanssa avieroa, ja olen ilman tukea muilta ihmisiltä. Olen menettänyt uskoni ihmisiin, ja luottaa enää muihin tuntemaani, johon haluaisin purkaani murheeni, nyt joudun pitämään niitä sisälläni. Kerran ollut kihloissa, ja nyt avioliitto hajonnut, mikä sen pahemmaksi voi mennä. Voitte miettiä mitä itse mietin seuraavaksi.
Avieron alku
Mesentunut
4341
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kaverit hylkää juuri silloin kun niitä eniten tarvitsee.
Niin tekee, ikäväkyl.. SILLON niiden kavereiden todellinen luonne paljastuu.
Minäkin erosin 2,5v sitten. lähes 10v yhdessä joista pikkusen reilu 6v naimisissa. pettämistä, väkivaltaa, 2 lasta.. Exästä en eroon pääse ja tilanne edelleen koko ajan "läsnä" eli saa jatkuvasti varoa mitä sanoo..
Tiedän ton tunteen, mä ite lähin ja sen seurauksena kaikki sanoo, "mitäs lähit"... Anyway. Jopa mun oma perhe (sisarukset, äiti) ei oo kysynyt eron jälkeen multa et miten mä voin/jaksan... Ei pahemmin kaveritkaan.. Mut nyt ku erosta on kulunut yli 2,5v, ITSE voin jo miljoona kertaa paremmin kuin sillon ku oltiin yhdessä.. KYL SE SIITÄ. ALKU on pahin, mut sit helpottaa.. tee sellasia asioita mitä et oo tehnyt sillon ku yhdessä olitte, nauti itsestäs ja omasta seurastas... Toimi mulla ;)
Uskon kyllä että vain todelliset ystävät jäävät ja usein niitä ei montaa ole. Kun ihminen joutuu tiukkaan paikkaan, katoaa lässyporukka, eli ne jotka eivät koskaan ole välittäneetkään.
Mutta mitä näihin läheisiin tulee, heissäkin on varmasti niitä, jotka viis veissaavat, saattavat olla jopa ivallisia ja nayttivat oisen vaikeasta tilanteesta, sehän perustuu kateuteen, joka on jostakin syystä astunut sisastuen väliin ja jopa vanhemmat saattavat kadehtiä omaa lastaan.
Mutta tämä ainakin vanhempien kohdalla on harvinaisempaa uskoisin.
Kun lapsella on kriisitilanne, häne taida tulla siitä kertomaan vanhemmilleen kovinkaan helposti, saataa jopa valkoisten valheiden avulla piilottaa.
Itse tällaisen kriisin ja sen seurauksena esiin tulleiden piiloteltujen ja nyt esiin tulevien asioiden vuoksi olen äärillilleen huolestunut.
Olen joka hetki apua antamassa, mutta en ole hyväksytty, katson tuota kauheaa kriisiä avuttomana, en uskalla sanoa mitään, en kysyä mitään, sillä tuossa valtavassa tilassa oleva lapseni kokee kaiken olevan häntä vastaan.
Toki olen kysynyt kuinka voi ja olen sanonut että rakastan häntä ilman mitään vaatimuksia ja yli kaiken muun. Tärkeintä minulle on, että hän toipuu, kun vain joku taho auttaisi eteenpäin, ilman enää suurempia vaikeuksia.
Kun itselleini on muru murulta hieman selvinnyt, mitä kaikkea onkaan hänelle tapahtunut, en ole niistä mitään tiennyt en osannut aavistaa, maailma on ollut aivan liian kova lapselleni.
Kun valvon yöllä, hän on aina mielessäni, rukoilen ja toivon, että hän pääsee tuosta kriisistään ja viahastaan, jonka on kasvattanut ilmeisesti suojamuueikseen, mutta vaikeinta on nähdä, että ihmiset joihin hän on luottanut ja minäkin uskoin olevan hänelle hyvia, ovatkin osoittautuneet täysiski susiks ja pedoiksi.
Itsekin eronneena muistan tuon sydäntä polttavan paineen kun olisi halunnut puhua ja kukaan ei halunnut kuunnella.
Se on vain niin että joko terapeutille tai kirjoita tuntojasi päiväkirjaan jota mielellään et lue ennenkuin olet koko ero prosessin läpi käynyt.
Ihmiset on nykyään hetkessä eläviä. Kun toisessa ei ole enää sitä mikä yhdisti ei sen elämä enää kiinnosta.
Aidot ystävät on sellaisia jotka pysyvät kiinni vaikka et itse aina ole aktiivisesti pitämässä kiinni.
Ne suhteet yleensä kestää.