Missä olet Petra?

Muistan yhä etunimesi.

Petra.

Oli kelmeän kaunis kesäilta hietaniemessä. Paljon nuorta porukkaa liikenteessä. Mukaan lukien minut, 19-vuotias pojan hulttio.
Olin varustautunut tuohon iltaan omena viinalla. Erkanimme toisista kavereistamme ja kuljin Aleksin kanssa.

Huomasin sinut hymystäsi; sädehdit kuin enkeli. Tuuli heilutti vaaleita kiharia hiuksisasi houkuttelevasti. Istuit maassa pienenä.

Istuimme alas puiden varjoon ja vaihdoin paikkaa Aleksin kanssa, jotta kykenin juttelemaan kanssasi. En muista enää paljonkaan keskustelusta; onhan tapahtuneesta jo kulunut toista kymmentä vuotta.

Juomani loppui ja sain sinut kaivamaan reppuasi; otin mentaalisen valokuvan :”Paina tämä mieleesi”-ajattelin. Näen yhä kuvassa sinun siniset farkut, hiuksesi ja kurkotuksesi repulle.

Ojensit viinipulloa minulle.

Mistä juttelimme? Oi kunpa muistaisin.

Illan jo hämärtyessä, istuit syliini ja suutelimme. En unohda koskaan painoasi sylissäni, huuliesi pehmeyttä ja kosteutta. Sinisiä silmiäsi.

Niin paljon tapahtui jo niin lyhyessä ajassa. Toivoin että saisin olla kanssasi, mutta arkuuteni ja ujouteni ei antanut periksi.

Erkanimme. Emme vaihtaneet yhteistietoja; enkä tiede sukunimeäsi.

Katsoin taakseni viimeisen kerran ja näin teidän loittonevan kauemmas.

Hetken aikaa kuljettuamme ymmärsin että minun olisi käännyttävä takaisin luoksesi, mutta liian myöhään.

Liian myöhään. Paikkasi oli tyhjä. Olit kadonnut.

Paljon myöhemmin sain kuulla Sinun etsineen minua ravintolasta; muistit sukunimeni! Mikä ihmeellinen sattuma; mutta jälleen arkuuteni vei voiton ja sanoin veljelleni ettei minua kiinnosta (enää).

En ymmärrä miksi päästin sinusta irti.

Ajattelin sinua seuraavat seitsemän vuotta. En tiennyt keinoa löytää sinua.

Mutta rakkaus löytyi uudestaan toisaalta ja ilman virhettäni minulla ei olisi kahta ihanaa lasta!

Ihmeellinen maailma. Petra. Ihmeellinen maailma.

Missä olet? Mitä sinulle kuuluu? En ehkä koskaan saa tietää. Ensirakkauteni.