Seurustelimme exäni kanssa 13-vuotiaasta 24-vuotiaiksi. Olimme onnellisia, ja ajatus ikuisesta yhdessäolosta oli itsestäänselvyys. Juuri ennen 25-vuotis syntymäpäiviäni hän kosi minua, ja panikoiduin täysin. Halusin kokea muutakin. Piinavien, tuskaisten keskustelujen päätteeksi päädyin siihen että halusin pitää taukoa suhteessamme.
Matkustelin, tein töitä ulkomailla, kiertelin Suomen joka kolkkaa myöten, ja keskityin omaan elämääni. Pidimme aktiivisesti yhteyttä, ja aina kun näimme, vietimme öitä yhdessä. Sovimme että voimme tavata myös muita, mutta miehen mustasukkaisuus iski pian rajusti esiin. Otin enemmän etäisyyttä, mutta koskaan en kuvitellutkaan muiden kanssa loppuelämääni viettävän. Koskaan en muita rakastanut. Aina uskoin palaavani hänen luokseen.
Kului puoli vuotta, ja mies kertoi alkaneensa seurustella. Lakkasin pitämästä yhteyttä kokonaan. Vaikka se syvältä riipaisikin, en lakannut uskomasta yhteiseen tulevaisuuteen. Ainahan olimme yhdessä olleet.
Mies lähetteli usein tekstiviestejä joissa kertoi kaipuustaan ja ikuisesta rakkaudestaan. Oli siis samaan aikaan uuden tyttönsä kanssa. Tästä syystä en vastannut koskaan. Uudenvuoden aattona hän laittoi viestin, jossa pyysi minua aina muistamaan hänet ja rakkautemme, ja kertoi ettei koskaan unohda minua. Ettei koskaan tule rakastamaan muita niin kuin minua.
Seuraavana aamuna kuulin hänen menneen edellisenä iltana kihloihin uuden tyttönsä kanssa.
Vuoden he ehtivät olla yhdessä. Olen aivan hukassa. Kaikki ovat yhtä järkyttyneitä kun itse olen. Tähänkö kaikki päättyi? Miten enää voin suhtautua mihinkään hänen tekoonsa, miten jättää hänet menneisyyteen, vai pitäisikö edes? Pitäisikö minun ottaa yhteyttä, vai antaa heidän elää elämäänsä?
Matkustelin, tein töitä ulkomailla, kiertelin Suomen joka kolkkaa myöten, ja keskityin omaan elämääni. Pidimme aktiivisesti yhteyttä, ja aina kun näimme, vietimme öitä yhdessä. Sovimme että voimme tavata myös muita, mutta miehen mustasukkaisuus iski pian rajusti esiin. Otin enemmän etäisyyttä, mutta koskaan en kuvitellutkaan muiden kanssa loppuelämääni viettävän. Koskaan en muita rakastanut. Aina uskoin palaavani hänen luokseen.
Kului puoli vuotta, ja mies kertoi alkaneensa seurustella. Lakkasin pitämästä yhteyttä kokonaan. Vaikka se syvältä riipaisikin, en lakannut uskomasta yhteiseen tulevaisuuteen. Ainahan olimme yhdessä olleet.
Mies lähetteli usein tekstiviestejä joissa kertoi kaipuustaan ja ikuisesta rakkaudestaan. Oli siis samaan aikaan uuden tyttönsä kanssa. Tästä syystä en vastannut koskaan. Uudenvuoden aattona hän laittoi viestin, jossa pyysi minua aina muistamaan hänet ja rakkautemme, ja kertoi ettei koskaan unohda minua. Ettei koskaan tule rakastamaan muita niin kuin minua.
Seuraavana aamuna kuulin hänen menneen edellisenä iltana kihloihin uuden tyttönsä kanssa.
Vuoden he ehtivät olla yhdessä. Olen aivan hukassa. Kaikki ovat yhtä järkyttyneitä kun itse olen. Tähänkö kaikki päättyi? Miten enää voin suhtautua mihinkään hänen tekoonsa, miten jättää hänet menneisyyteen, vai pitäisikö edes? Pitäisikö minun ottaa yhteyttä, vai antaa heidän elää elämäänsä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Anna olla itse ehdotit taukoa joka usein tarkoittaa lopullista. Enkä usko että kukaan jaksaa ikuisesti odottaa.
- Vuoden he ehtivät olla yhdessä ?
- Pitäisikö minun ottaa yhteyttä vai antaa HEIDÄN elää elämäänsä ??
- Pitäisikö sinun keksiä parempia satuja !!!
No miten se mies vois sua enempää kunnioittaa? Hänhän teki juuri sillä tavalla kuin halusit, oli lähelläsi kuitenkin, jos asiat selviävät sinulle, mitä haluat. Totesi, että turha yrittää?
Ei ne miehetkään jaksa päätään seinään hakata loputtomiin. Jos on mahdoton, niin joskus on parempi luovuttaa. Ja mahdottomalla tarkoitan, ettet ollut enää "hänen" eikä hän varmaan enää uskonut, että palaisitte yhteen. Ja samalla kelasi sun parastasi, että kun haluat olla yksin, saat sen.
Jos et halua häntä kokonaan, älä huijaa itseäsi. Jossain kohtaa on "vikaa", jos sun täytyy erikseen hakea omaa aikaa, jotta ei ahdista. Jossain oli vikaa, jos panikoiduit kihlausjutusta. Luultavasti liian vähän kokemusta elämästä, mullakin sitä on ihan liian vähän (omasta mielestä). Anna itses kasvaa (keskittyä siihen mistä todella nautit elämässä) ja sitten sen jälkeen anna itsesi löytää ihmisiä elämään, jotka nauttivat samoista asioista. Jos asiat vielä näyttävät siltä, että teillä on paljon yhteistä, mikään ei estä kokeilemasta uudelleen.
Jos et itsekään tiedä mitä haluat, niin miten kukaan muukaan sitä voisi tietää ja antaa sinulle sen, mitä todella haluat? Et voi olla tyytyväinen mihinkään, jos et tiedä mistä olla tyytyväinen ;)
Siihen se päättyi. Etkö sinä olut jo yksin vuoden. Päätös oli sinun, ja minusta hyvä. Kenenkään ei kannata laittaa parisuhdetta pystyyn jostain 13v.
Älä aloita miehen kanssa mitään myöhemmin, särkisit hänen uuden parisuhteen. Keksi tarvittaessa joku muu ystävyysmuoto. Tutustu vaikka heihin molempiin rehelliseltä pohjalta.
Luulen et suurin osa niin miehistä kun naisista, kokee menettäneensä sen elämänsä "suuren rakkauden", ja ottaa sitten rinnalleen jonkun perus perunasäkin, jottei tarvii olla yksin. Kuitenkin ajan kanssa jokanen prinssi suurenmoinen muuttuu ajan ja tottumuksen myötä aivan samaks perusjäbäks. Koska ensirakkaus on aina päätä huumaava, ja harvoin kestää, jää siitä todellisuutta kauniimpi muisto mieleen.
Vaikutatte molemmat jotenkin elävän lähinnä haavemaailmassa, mies haikailee jotain olematonta sinussa, sinä haikailet jotain suurta maailmalta. Haaveissa sovittekin toisillenne, mutta nyt on totuus tullut vastaan. Mies haluaa perheen, sinä et.
Miksei mies lähtenyt mukaasi? Halusitko vain siis saada muita miehiä, vai mikä oli suurin syy lähtöön? Montako miestä itelläs tässä välissä kaikenkaikkiaan oli?