Olen ihan sekaisin kaikesta, avovaimoni petti minua hyvän ystäväni kanssa, sain asian tietoon ja "ero" tuli. Emme pitäneet toisiimme mitään yhteyttä yli viikkoon, mutta yht´äkkiä minulle tuli tunne etten voisi elää ilman tuota naista.Rakkaus häntä kohtaan oli enemmän kun mitään. Mietin asioita laidasta laitaan ja syytän itseäni asioista, mikä meni vikaan?miksi hän petti? mitä minä tein väärin? mutta siltikin haluan rakastaaa häntä ja tiedän että elämä ilman häntä ei olisi mtn? tuntuuko minusta vain tältä?.. en tiedä..
Kuitenkin olemme siis alottaneet "alusta". Annoin hänen tekonsa anteeksi, mutta unohda niitä en koskaan.. Olen itsekkin tehnyt paljon virheitä suhteessamme ja olen myöskin pettänyt ja saanut anteeksi.. Mutta nyt jotenkin minusta tuntuu että pystynkö elään asian kanssa enään, se kuitenkin on joka päivä mielessä.. Haluaisin yrittää mutta en vain tiedä uskallanko.. Joka päivä on erilainen, toisena päivänä rakastan naistani yli kaiken ja seuraavana saattaa olla niin etten halua edes puhua hänen kanssaan..
Oletko sinä pystynyt antamaan anteeksi?jkuinka pääsitte yli jatkaaksenne suhdetta? millaista arki on nyt?
Kuitenkin olemme siis alottaneet "alusta". Annoin hänen tekonsa anteeksi, mutta unohda niitä en koskaan.. Olen itsekkin tehnyt paljon virheitä suhteessamme ja olen myöskin pettänyt ja saanut anteeksi.. Mutta nyt jotenkin minusta tuntuu että pystynkö elään asian kanssa enään, se kuitenkin on joka päivä mielessä.. Haluaisin yrittää mutta en vain tiedä uskallanko.. Joka päivä on erilainen, toisena päivänä rakastan naistani yli kaiken ja seuraavana saattaa olla niin etten halua edes puhua hänen kanssaan..
Oletko sinä pystynyt antamaan anteeksi?jkuinka pääsitte yli jatkaaksenne suhdetta? millaista arki on nyt?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Et tainnut itse pettäessäsi ymmärtää, kuinka suuresti Essi loukkasit? Olette tasoissa nyt. Jotenahdollisuus on, jos osaat kasvaa yhtä anteeksiantavaksi kuin vaimosi oli sinulle, kun petit.
Tää on ihan outo viesti: Essi ja sen vaimo ? Luulis et ap on mies
Syyllisyyden painolasti lähtee kasvamaan heti kun sanoo antavansa anteeksi, mutta ei kykene tekemään niin käytännössä.
Anteeksi antaminen tulee sisäistää ennen kuin se toteutuu käytännössä.
Se on siis pitkä ja kivinen itsetutkiskelun ja yhdessä keskustelun tie, joka harvalta onnistuu niin perusteellisesti, että voidaan todellakin jatkaa rakkaussuhdetta ns. puhtaalta pöydältä, eli menneitä pettymyksiä ja loukatuksi tulemisen tunteita ei kaivella esiin enää missään elämäntilanteessa.
Jos pettäminen ja petetyksi tuleminen pyörivät koko ajan mielessä, on prosessi yhä pahasti kesken. Ei silloin pidä tietenkään väittää antanueensa jo anteeksi!
Itselleen ei kannata valehdella. Se vain lisää syylliyyden tunnetta.
Nyt ei ymmärrä, syyllisyyden painolasti lähtee kasvamaan heti kun sanoo antavansa anteeksi, mutta ei kykene tekemään niin käytännössä. Kun petettynä puolisona sanoin antavani anteeksi, ei se minun syyllisyyttäni lisännyt eikä vähentänyt. Anteeksi antamalla hyväksyin puolisoni tekemän kertaluontoisen virheen ja annoin mahdollisuuden tilanteen korjaukseen. Olen aina hyväksynyt puolisoni juuri sellaisena kuin on kaikkine pikkuvikoineen ja virheineen esim. hän on kelvannut minulle juuri sellaissa vaatteissa kuin on ollut, sillä tiedän, että niiden vaatteiden alla, jotka eivät siis viimeistä muotia ole, on kultainen ihminen.
Itselleen valehtelu? Petettynä en ole itselleni valehdellut, mutta olen lähietäisyydeltä seurannut, miten toinen valehtelee pettäessään. Pitkässä parisuhteessa on helppo tunnistaa, koska puoliso valehtelee. Ilmeet, eleet, tapa puhua, katsekontakti, kosketus - kaikki ne paljastavat valehtelun jo heti, kun se alkaa.
Prosessihan on kesken, aivan luonnollista todella pitkään anteeksiantamisen jälkeen, mitä suurimmalla todennäköisyydellä koko petetyn loppuelämän. Ehkä se kertoo jotakin siitä pettäjästä, jolle on anteeksi annettu, jos koko ajan pettäminen pyörii petetyn mielessä. Pyysikö pettäjä anteeksi? Sai anteeksi vaikkei pyytänytkään? Selvää on, että itse tekoa ei petetty pysty koskaan unohtamaan, eikä sen herättämää tunnetilaa, vaikka aktiivisesti haluaisi unohtaakin.
EIII!
Mies ei saa KOSKAAN antaa anteeksi pettämistä! Anteeksiantaminen ei ole valkoisen miehen hommaa!
Ainoa tapaus, se ainoa poikkeus milloin voi ehkä harkita asiaa, on jos perheessä on pieniä lapsia. Missään muussa tapauksessa anteeksiantaminen on parisuhteen kardinaalimunaus.
Pettäjät tuppaavat pettämään uudelleen. Jos tulet petetyksi, kyseessä on paljon todennäköisemmin tapapetturi kuin kertahölmöilijä.
"Mietin asioita laidasta laitaan ja syytän itseäni asioista, mikä meni vikaan?miksi hän petti? mitä minä tein väärin?"
Tällaiset ajatukset kertovat omasta epävarmuudestasi sekä nössöydestä. Kyllä se vika löytyy sieltä toisesta päästä, ellet sitten itse ole oikeasti syyllistynyt erittäin karkeisiin laiminlyönteihin (oletko alkoholisti, itse pettänyt taikka harrastatko perheväkivaltaa?). Mutta silloinaa syitä ei tarvitse juuri miettiä koska ne ovat niin ilmeisiö. Jos syitä tarvitsee oikeasti miettiä, kyllä se vika on vastapuolessa.
Kommentti edelliseen
siis luin hätäillen, alkuperäinenhän on itse pettänyt joten siinä on se karkea virhe. Sitä saa mitä tilaa.
Jokainen miettii omalta kohdaltaan antaako anteeksi vai ei. Ei anteeksi antaminen merkikse sitä, että hyväksyisi millään muotoa sitä, että toinen on satuttanut ja loukannut. Ei sellaista tarvitse kenenkään hyväksyä. Mutta sen voi antaa antaaksi, että toinen on tehnyt virheen, erehtynyt, ollut itsekäs. Elikäs sen, että emme ole aina täydellisiä toisiamme kohtaan.
Eri asia on sitten se, että milloin tämä on järkevä tehdä. Oman kokemukseni mukaan vasta kun koko ikävä prosessi on kuljettu loppuun. Eli kieltämisestä vihaan,luopumiseen ja suruun. Kun surutyö on ohi, kannattaa antaa anteeksi ihan vain itsensä takia vaikka tiet menisi eri suuntiin. Katkeruutta ei kannata ottaa elämänmittaiseksi taakaksi.
Osa petetyistä selviää paremmin jatkamaan yhdessä, ja osa huonommin. Ei se ole paremmuutta tai huonommuutta - kumpikaan tapa. Se, miten pettämisen kokee ja miten siitä selviää, koostuu monista asioista. Oma elämänhistoriakin vaikuttaa siihen.
Viha ja sekavat ja vaihtelevat vihantunteet kuuluvat asiaan. Asiaa pitääkin vihata, mutta jossain vaiheessa täytyy siirtyä eteenpäin. Yleensä siihen kuluva aika lasketaan vuosissa eikä kuukausissa tai päivissä. Koko paketista selviämiseen menee 2-4 vuotta. Ja puhun nyt todellakin selviämisestä, en vain siitä hetkestä kun on enempi parempi kuin huonompi olo.
Yli voi päästä yhdessä, tosin se on vaikea tie ja vaatii molemmilta osapuolilta paljon. Rohkeutta, rakkautta ja tahtoa. Monen asian on muututtava ja kipeitä kohtia itsessään, parisuhteessaan ja toisessa on uskallettava katsoa ja kohdata. Paljon on nieltävä vaikka ei meinaa mennä alas. Ja välillä taas uskallettava oksentaa.
Minä itse päätin koittaa ja katsoa, miten käy. Nyt ollaan ehkä, luultavasti, pienellä varauksella jo voiton puolella. Tosin ammattilaisen avustamana ja aika riekaleisena. Silti varovasti uskaltaisin sanoa, että itselleni ihan hyvä päätös. Tässä on myllätty koko elämä, ja näyttää, että kohdallani menee jopa ammatti ihan uusiksi. Rohkeus tehdä päätöksiä on ainakin kasvanut, ja turha pelko karissut pois elämästä. Se mikä ei tapa....jne.
Mua kyllä naurattaa. En ymmärrä, mitä sä oikein ruikutat että voitko antaa anteeksi. Sä olet itse käynyt vieraissa, joten pata kattilaa soimaa. Nyt tiedät, miltä vaimostasi on tuntunut. Kostonako lie tehnyt, mutta älytöntä tuntuu tuo teidän elämä olevan. Kasvakaa aikuisiksi.
Taas se nähdään miesten kaksinaismoralismi: mies saa pettää, vaimon pitää antaa anteeksi. Vaimo kun pettää niin eikun vaan pihalle. Aika säälittävää.
Miten niin miesten?
On kaksi ryhmää, joioden mielestä pitää antaa anteeksi:
1) petturit itse. Tarviiko edes sanoa minkä takia petturi on sitä mieltä että petturille pitää antaa anteeksi?
2) naiset
Mies joka ei ole petturi, on sitä mieltä että pettämistä ei pidä antaa anteeksi. Ei siinä ole mitään kaksinaismoralismia. Naiset vain kuvittelevat, että koska HE ITSE ovat sitä mieltä että petturimiehelle pitää antaa anteeksi, miehetkin ovat sitä mieltä.
Jos luet täällä kirjoituksia niin kyllä nimenomaan nuo kaksi ryhmää eli itse petturit, sekä miehet että naiset sekä tietenkin suurin osa ansisita on antamassa anteeksi. Koska heteromiestä ei aviomies petä, niin luonnollisesti se ei myöskään lemppaa miehiä, vaan vaimoja.
Teidän tapauksessa kannattaa mennä pariterapiaan. Mikäli ette voi mennä, on jommalla kummalla yhä meneillään jotain salattavaa.Terapiassa ikävät asiat alkavat näkymään eri valossa. Pääsette kokemaan sitä onnellisuuden tunnetta, jota on mahdollista tuntea hyvässä parisuhteessa.
Uskottomuuden päälle rakennetuissa uusissa suhteissa ei päästä sellaiseen koskaan. Siinä missä teidän parionni voi vain kasvaa, on uusiosuhteissa raahattava vanhaa riippaa ja rumia tekoja aina mukana.
" Taas se nähdään miesten kaksinaismoralismi: mies saa pettää, vaimon pitää antaa anteeksi. Vaimo kun pettää niin eikun vaan pihalle. Aika säälittävää. "
Nimenomaan. Miehet ovat oksettavia.
"Nimenomaan. Miehet ovat oksettavia. "
Ja petturinaiset ovat aivan yhtä oksettavia. Vaimoni ihastui työkaveriinsa, petti, valehteli, yritti ylimielisyydellä välttyä käsittelemästä asiaa ja keksi käsittämättömiä "perusteluja" oikeuttaakseen vieraissa käynnin yleensäkin.....
Lasten vuoksi päätin jatkaa. Leikin kulissia - onhan sovussa olo mukavampaa, vaikkakin valhetta - kuten on pettäminenkin. Mutta selän takana petän tilaisuuden tullen. En kosta, vaan elän omaa elämääni. Olen jo päättänyt, että jätän vaimoni kun lapset ovat isoja - ehkäpä jo ennen jos uusi kumppani osuu kohdalle, mutta annan vaimon ymmärtää, että olen antanut anteeksi ja elän hänen kansaan elämäni loppuun saakka. Kun jätän vaimoni, niin minulla on silloin jo toinen suhde valmiina. Vaimo ei enää silloin ole "hehkeimmillään" ja jää yksin.
Jotkut toitottavat että uskottomuus ei ole rikos, joten ei kuulu tulla rangaistustakaan. Se miten aion toimia ei siis myöskään ole rikos. Taas joku niljake sanoo, etten ole sen parempi kuin vaimonikaan – no, miksi pitäisikään, ainakaan häntä kohtaan. Minun mielestäni uskottomuus on murhan jälkeen pahin rikos maailmassa – seuraukset ovat sen mukaiset.
Eli aloittajan kysymykseen vastauksena: yritin kyllä, mutta pettäjän asenne esti sen. Nyt en enää yritä, enkä halua. En edes usko, että se on mahdollistakaan. Samanlaiseksi suhde ei tule ikinä, koskaan, milloinkaan. Rikottu mikä rikottu. Sitä ei voi liimata. Mikään ei korjaa uskottomuuden rikkomaa liittoa. Niillä säröillä on mentävä. Kukin tavallaan. Minäkin omalla tavallani.
En minäkään ymmärrä mitä iloa on olla parempi kuin se toinen, jos siitä ei nyt juuri sen takia ole _itselle_ iloa. Kyllä minä ymmärrän että joku saa tyydytyksensä siitä että on parempi kuin petturi.
Minä itse saan tyydytyksen kostosta, olipa se sitten pettämistä, lyömistä tai mitä tahansa sattu tulemaan mieleen. Kun nuoruuden tyttöystäväni petti minua, otin itselleni pariksi viikoksi toisen tyttöystävän rinnalle eikä minua koskaan kaduttanut pätkääkään, päinvastoin. (asuttiin eri kaupungeissa niin kahden tyttöystävän pitäminen oli helppoa)
hyvä vaikka surullinen tarina "rikki mikä rikki".
Usksottomuudella on seuraukset ja niiden pitää kohdistua uskottomaan.
Voihan sontaläjässä asua koko ikänsä, lukea parisuhdeopuksia ja käydä terapiassa mutta kun sontaa oikein tonkii niin sitä pahemmin se lehahtaa. Pettämisestä ei voi päästä yli varsinkaan jos se on ollut pitkäaikaista eikä vaan yhdenyönjuttu.