30:nä elämä vasta alkaa (miehelle)

Itseäni harmittaa ikäni ihan numerona. Nyt olisin niin täydellinen 22v, on itsevarmuutta ja osaamista, mutta 20v missille tuntuu jo perverssiltä sanoa oma ikänsä.

En ole huomannut muutosta. Kukaan ei vieläkään osoita kiinnostusta.

Ihan shittiä tuollainen. Pätee vain tietynlaisiin skenaarioihin.

Huomasin itse aikoinaan saman. Parikymppisenä piti tosissaan tehdä töitä, että sai työttöystävän. Kun sinkkuunnuin jälleen vähän vaille 30:nä huomasin, että osat olivat kääntyneet. Naisten passiivinen tai torjuva asenne oli muuttunut jopa aloitteelliseksi. Jälkeenpäin olen päätellyt sen johtuvan biologisen kellon tikityksestä tai sitten niillä kiinnostuneilla oli jo lapsia edellisestä suhteesta.

En ainakaan ole itse mitään muutosta huomannut...ehkä itsevarmuutta on nyt kolmekymppisenä enempi kuin kaksikymppisenä..mutta jos mietin esim menestystä naisrintamalla niin siinä ei oikeastaan ole pahemmin muutosta tapahtunut puoleen tai toiseen...

Karma is a bitch, bitches.

YT-miesten käyttämät horatsut yrittävät päästä osingoille, jos olet hoitanut asiasi taloudellisesti viisaasti.

Vuoden päästä 30 mittarissa ja hymyilyttää tämä oma rauha ja itsenäisyys. Mihin minä enää naista tarvitsen? Kaikki velvoitteet ovat takana päin ja elämä vain porskuttaa eteenpäin hyvällä palkalla ja mielenkiintoisella työllä. Kakskymppisenä minua kiinnosti parisuhde, mutta nyt ei sitten tippaakaan. Ei tarvitse kuunnella kenenkään itkua, valitusta tai kiukuttelua. Ihanaa keskittyä itseensä ja tehdä mitä huvittaa. Mitä olen elämäni aikana nähnyt naisten sielunelämää, niin naiset ovat suuremmaksi osaksi vajukkeja - eivät kaikki - mutta suuri osa heistä on sellaisia jotka etsivät miestä palvelijakseen. Ärsyttää suunnattomasti jos aikuinen nainen käyttäytyy kuin kapinoiva 15 vuotias neiti.

Kyllä minä miehenä sanon, että meillä miehillä on ne todelliset elämän pelikortit kädessämme kun me suljemme korvamme naisten oikuttelulle ja suuntaamme katseemme muualle. Saa kyllä tähdet olla asennossa, että alan vielä kertaalleen pitkään suhteeseen. Saa todellakin olla kympin nainen kaikinpuolin että edes viitsin aloittaa pitempää keskustelua naisen kanssa ja avautua ajatukselle parisuhteesta.

Olen samaa mieltä, että miehen parhaat vuodet ovat edessä vasta kolmenkympin jälkeen. Itselläni on ainakin tullut juuri sitä ulkonäköä, itsevarmuutta, tyyliä, taloudellista vaurayutta ja menestystä, joista vielä parikymppisenä ei voinut haaveillakaan.

Ilokseni olen huomannut erityisesti parikymppisten naaraiden katseiden ja kiinnostuksen lisääntyneen. Aika usein naiset tekevät aloitteita ja yrittävät lämmitellä tuttavuutta. Oman ikäluokkani naiset ovat, elleivät rupsahtaneita niin todella katkeroituneita. Ymmärtäähän sen, kun pitäisi pistää töpinäksi. Varmaan itseäkin tuossa tilanteessa ahdistaisi, kun vuodet vain vierivät.

Nykyiseen elämäntilanteeseeni voin olla enemmän kuin tyytyväinen. Mielestäni ei turhaan sanota, että miehen elämä alkaa vasta kolmekymppisenä. Kyllä sitä oli nuorena tyhmä ja lyhytjänteinen, kun ei tajunnut, että kaikki hyvä tulevaisuudessa on sen vaivan takana, mitä tämän kymmenen vuoden aikana on nähty.

Minä olen 44, eikä elämä ei ole vieläkään alkanut.

Olen hieman päälle 30-vuotias naishenkilö enkä nyt ainakaan itse voi allekirjoittaa tuota biologisen kellon tikittämistä. Tai no kyllähän sen tiedostaa, ettei tässä enää vuosikymmeniä ole aikaa lapsia hankkia, mutta jos ei löydä ketään kiinnostavaa (tai hanki lapsia yksin) niin sitten jää lapset hankkimatta. Hui kauhiata. Ei se maailmaa kaada. Eikä myöskään se, ettei sitä miestä löydä. Ei todellakaan kiinnosta ryhtyä kenenkään patjaksi, sinkkuna tai parisuhteessa.

Samat havainnot kuin aloittajalla. Tosin parikymppisenä rääpäleenä yleinen pohdinnan aiheeni oli "onko 30:n jälkeen elämää?"

Näyttäisi olevan, ainakin omaehtoisempaa se on nyt.

Ei sitä paljon viisaampi ole, mutta tuo mainittu itsevarmuus on huomattavasti avuksi - jos katsoo kymmenen vuotta taaksepäin, niin aika kakarana voi silloisen itsensä nähdä.

Omat havainnot:

20-25-vuotiaana oli hiljaista naisrintamalla
25-30-vuotiaana oli vielä hiljaisempaa

nyt 34-vuotiaana tulee helmikuussa 5 vuotta täyteen, että en ole ollut oikeastaan missään tekemisissä naisten kanssa

Money makes the world go around...

Tuskimpa se elämä päälle kolmekymppisenäkään paremmaksi muuttuu jos se on ollut täysin surkeaa jo useamman vuoden mitä naismenestykseen tulee ja oikeastaan muutenkin.

Naaraspuolinen otus osoittaa kiinnostusta urospuolista otusta kohtaan ainoastaan suvunjatkamisvietin ohjaamana vaikka muuta sanoisi tahi itselleen uskottelisi! Me paheksumme(sankoin joukoin) Rapsuttimia,Casanoovia ja muita legendaarisia muijien keikauttajia,vaikka he ovat toteuttaneet vain perimmäistä olemassaolon tarkoitustaan,eli lisääntymistä. No he ovatkin olleet poikkeusyksilöitä ilmeisten avujensa suhteen:). Ja siis nainen iskee AINA miehen:(

Kyllä naisillakin elämä alkaa 30 . Mutta ei itselläni ole ollut erityisesti miehiä, eikä tilanne parane yli 30-vuotiaana. Parikymppisenä sai jotain huomiota miehiltä vähän (tosin vääränlaisilta), sekin on loppunut. Kukaan ei ota yhteyttä, eikä ketään kiinnosta. Ei puhettakaan mistään kilpailusta. Varmasti naisilla on yksinäistä, kuten ennenkin, miehiä ei riitä... Kello ei tikitä enää tippaakaan.

Kehen uskaltaa ottaa edes yhteyttä, jos miehet eivät pidä yli 30v naisista. Onko vain pakollinen riesa joka kuolee vanhana yksin. Vai kehtaako jutella jollekin. Mistä tietää katsooko joku mies muuten vaan vai onko pienintäkään kiinnostusta - kuitenkaan sellaiselle ei uskaltaisi sanoa mitään. Kaikilla miehillä tuntuu olevan oma nainen jo olemassa.

Siis ellei ole A.Runsaasti ylipainoinen B.bentsodiatsepiimin(pamin) suurkuluttaja C.Juoppo tahi D. luonnevikainen niin kyllä pitäis mies löytymän :)

Pojat ja miehet kypsyvät ja aikuistuvat hitaammin kuin tytöt ja naiset, siitä se vaan johtuu.

Olen kyllä jossain määrin samaa mieltä aloituksen kanssa. Vaikka muutin 20-vuotiaana pois vanhempien luota ja lähdin opiskelemaan, ja olin ensimmäistä kertaa vapaa - kukaan ei vahtinut tekemisiäni, menemisiäni ja tulemisiani - elin silti näin jälkikäteen ajatellen jotenkin ulkopuolisten paineiden alla. Opiskelu oli tietysti pakollista, jotta ei opintotuet katkeasi, mutta ehkä juuri vähävaraisuus esti minua elämään todella itsellisesti, ja koin pitkään olevani tilivelvollinen vanhemmille. Silloin stressasin paljon enemmän tyttöystävättömyydestä, se oli jotenkin kipeä paikka ennen kuin opin ironisoimaan sen ongelman.

25-vuotiaana valmistuin ja menin töihin, se oli murroskohta. Siitä vasta alkoi (tai siinä kohdassa kiihtyi vauhti huomattavasti) kehitys kohti itsenäistä, aikuista ihmistä, joka oli vapaa tiettyjen rajojen puitteissa (siis töissä piti käydä) tekemään niin kuin halusi, ja tekikin. Nyt 30-vuotiaana olo on varsin seesteinen: on taloudellinen tasapaino, itsevarmuutta ainakin joidenkin asioiden suhteen ja kokemuksia -- paitsi joistain asioista. Ennen kaikkea kolmekymppisenä olen huomannut murehtivani vähemmän esimerkiksi sitä tyttöystävättömyyttä, vaikka se välillä ottaakin kupoliin. Jotenkin tuntuu myös vaikeammalta enää nolata itseään, ja on helpompi jotenkin tehdä omia juttujaan ilman että kokee tarvetta selitellä.

No, näin ainakin useimmiten. En ole valmis ihminen. Vaikka nykyään pystyy entistä enemmän olemaan tyytyväinen leppoisaan poikamieselämäänsä, kyllä silti välillä kaihertaa ettei ole parisuhteiden saralla pystynyt samaan kuin suurin osa muista. Siltikin pitää välillä puida alemmuudentuntojaan täällä, jossa virallinen oppi on ettei jos ei mies ole teinineitsyttä päässyt teininä korkkaamaan, ei elämällä ole mitään arvoa.

Luin ensin että massamurhaajalle mutta huomasin samantien lukeneeni väärin.

Allekirjoitan.

Harmi, että olen perheellinen jo. Läjäpäin vapaita kauniita naisia markkinoilla ja nyt itsevarmana ei olis mikään ongelma lähestyä niitä.

Itselläni tulee pian 30 vuotta täyteen. Muutoksia kymmenen vuoden takaiseen verrattuna: seksiä olen päässyt harrastamaan (yhden ihmisen kanssa ja huonossa parisuhteessa), itsevarmuus on lisääntynyt (uskallan toisinaan jopa avata suuni vieraalle ihmiselle) ja asun omassa kämpässä (vuokralla, totta kai, ja lähellä lapsuudenkotia). Sosioekonomisessa mielessä tilanne on täsmälleen sama kuin ennenkin: kymmenen vuotta sitten olin ylioppilas, nyt vastavalmistunut maisteri turhaakin turhemmalta alalta. Yhteiskunnan elättejä siis edelleen ollaan. Muutokseksi voi kyllä katsoa senkin, että nyt pystyn hieman rationaalisemmin arvioimaan, mitä olisi pitänyt ja pitäisi jatkossa tehdä.

Eli allekirjoitan kyllä otsikossa esitetyn näkemyksen, joka vielä omalla kohdallani pitää paikkansa varmasti paremmin kuin monella muulla. Nähtäväksi kuitenkin jää, onko elämän aloittaminen enää tosiasiassa mahdollista.

Naisilla alkaa lapsille ja työlle uhrautuminen.

Täysin totta! Ikää on 32 ja muistan kun kärvistelin vielä reilu parikymppisenä kun ei naista tahtonu saada. Nyt elämää nähneenä ja kokeneena, työssä käyvänä, hyvät harrastukset omaavana ja itseluottamusta muutenkin keränneenä huomaa että naiset ovat aivan hulluina muhun. Reilu nelikymppiset hakee kokenutta mutta kropaltaan nuorekasta miestä niin että hulluksi tulee ns puumien kanssa. Parikyt nuoret naiset hakee taas kokenutta miestä elämäänsä hetken huumaksi. Kolmekymppiset taas eronneina ja pettyneinä haluavat ikäistään kainaloon murehtimaan samoja kokemuksia ja saamaan lohtua ja jopa pidempää parisuhdetta.
Kyllä! Kolkyt täytettyäni aloin elämään ja naista on tullut ovista ja ikkunoista ja kun edellinen suhde päättyy uusi alkaa parinviikon sisään. Kohta vois rauhoittua mut vielä nautin muutaman vuoden!!!
Aaah elämä on ihanaa ja naiset olette paras keksintö ikinä!!!:))

Ihanaahan se olisi ollut säästää parhaat viikkonsa elämästä itseään toteuttavalle pian rauhoittuvalle sankarille. Turhaa muu elämä, lapset ja rakkaus, elämän vakaus.

Joku valopää oli näköjään mennyt sensuroimaan edellisen vastaukseni, mutta onneksi kertaus on opintojen yh-äiti.

Pitäisikö suorastaan ratketa riemusta jos tarjolla on melkein itseni ikäisiä monen miehen nussimia rahanahneita tanttoja, pahimmassa tapauksessa yh monikulttuurisen äpärälauman kanssa.

Oikeasti miehen elämä alkaa silloin kun pääsee KORKKAAMAAN TEININEITSYEN.

Noh, 30:s kesä tulee nyt tulevana kesänä. Kyllähän se on tullut huomattua että asiat ovat hieman muuttuneet verrattuna 10 vuoden takaiseen. Mut ei ne nyt niin ole muuttuneet että suhteeseen asti vieläkään ois päässy, yritelmiä on kyllä ollu enempi vaan eipä niistä ole tullunna mittään.

Saa nyt nähdä kun se maaginen luku tulee mittariin että jatkuuko sitten samaan malliin kuin aiemminkin eli yhtä yksin, vai tuleeko mukamas muutosta. Mä veikkaan että jatkuu samaan malliin :)

Itselläni ei kyllä mitään ihmeitä tapahtunut. Ok, rahaa toki on ja hieman enemmän itseluottamusta, mutta vietän lauantai-iltani edelleen yksikseni kämpillä pelaten xboxia.

Ainoastaan ns. jämänaiset ovat osoittaneet kiinnostusta, ilmeisesti juuri karttuvan ikänsä takia, mutta kiinnostaapa vitusti joku läski ja perunanenä. Olen pärjännyt tähän saakka ilman, ja pärjään vallan mainiosti jatkossakin.

"30v on taloudellista tasapainoa, itsevarmuutta, ja kokemuksia. Parisuhdemarkkinoilla, olen hämillään miten puntit ovat kääntyneet toisinpäin, sekä kolme- että kaksikymppiset naiset ovat kilpailemassa huomiostani."

Jännää miten en itse ole huomannut mitään tällaista!

Itsekin vähän päälle 30-vuotias mies kun olen.

En halua edes tietää mitä mies on harrastanut ennen kuin täyttää kolmekymmentä ja pääsee painamaan kunnon naarasta.

Miten edes kuvittelen että koskaan löydä muuta kuin kuusikymppisen miehen itselleni?

Musta on ihanaa olla 35-vuotias nainen. Mitä olen huomannut, niin nuoremmat 20 miespuoliset uroot ovat kiinnostuneita ainakin katseiden perusteella ja minä myös heistä - elämäntilanne aika sama. Vanhemmat miehet 40 tai 50 osoittavat kiinnostusta ainakin deittipalstoilla - heistä tosin harva enää on lapseton ja / tai avioton tai ulkoisesti hyvässä kunnossa ja kuosissa. Oman ikäiseni no jaa - menettelee, tapauskohtaista. Koen tässä iässä, muodossa ja hetkessä olevani haluttavampi kuin koskaan aiemmin. Hyväksyn enemmän itseäni, tunnen itseäni ja tiedostan selkeästi, mitä haluan. Koen nauttivani. Elämä on löytänyt tietyn tasapainon. Työelämän/uran tarjoama hypetys on jo koettu, joten on aikaa ja halua panostaa vaikkapa siihen perheeseen seuraavaksi.