Taas rupesin pohtimaan, voiko mieheni olla narsisti tai olenko minä itse. Tää suhde on ollut alusta asti jotenki vaikee.
Ennenkuin ees tavattiin miehen kanssa kasvotusten, mutta olin nähnyt kuvia hänestä ja jutellut puhelimessa, tunsin pelkoa ja ehkä kauhua siitä, että mun pitäis tavata hänet. Kuitenkin mielessä jokin sanoi, että enhän voi tuomita ihmistä, jota en oo tavannut kunnolla. Joten tavattiin ja siitä alko meijän juttu.
Mulla oli jo kaks lasta ennestään ja nyt tän miehen kans yhteinen.
Oon huomannut, että en oo enää samanlainen ku sillon, muutama vuos sitten, kun elin yksin lasten kanssa. Huomaan itsessäni vain negatiivisia asioita, kuten epävarmuus, mustasukkasuus, arvottomuus. En enää tunne itseäni ees kauniiksi, niinkuin ennen. Sillon aikoinaan olin oikesti onnellinen lasten kanssa.
Mies taas tuntuu itsevarmalta, hän ei oo mustasukkanen minusta, on uhkaillut että en saa pitää lapsiani, jos erotaan, hän on jotenkin ylpeä ja mielestäni aina huomion keskipisteenä. Niin hän silloin alkuaikoina sanoikin, ettei häntä haittaa olla kaiken keskipisteenä.
Hän muistaa kyllä kertoa jos joku on häntä vaikka töissä kehunut. Minä en omista tunteista tai ajatuksista paljoo puhu. Ja kaikki välillä patoutuu sisälle. En puhu, koska koen, ettei miestä kiinnosta kuunnella. Kerran hän sanoikin, että ei kuuntele kun en puhu "tarpeeksi jämäkästi". Hän puhuu kyllä paljon.
Nykyään minä suutun herkästi, mieliala laskee kun mies on kotona. Olenko minä se, joka koittaa hallita perhettä?
Musta tuntuu että koitan koko ajan tapella jotain näkymätöntä voimaa vastaan.
Mies on jotenkin niin voimakastahtoinen, enkä halua alistua. Mies arvostelee, mutta niin teen itsekkin nykyään.
Ennen olin kiltti enkä puhunut niin pahasti kuin nykyään.
Se miksi nyt taas mietin näitä, johtuu siitä, kun olen kohta ajamassa ajokortin jotta pääsisin vihdoin pois kotoa ja töihin.
Mutta mies haluaa sanella, millä palkalla saan tehdä töitä ja miten kaukana työpaikka saa olla. En voi käsittää. Hän itse käy toisessa kaupungissa töissä, mutta minä en saisi samaan kaupunkiin mennä töihin. Koska bensaa kuluu liikaa.
Kun taas otin tän asian esille, hän käski minun tehdä laskelma bensakulutuksesta. Näköjään hänellä ei bensaa kulu matkoihin?
Hän on aina oikeassa.
Voiko aikuista ihmistä näin määrätä? Itselleni ei ole tullut mieleenkään, että sanoisin hänelle, ettei voi mennä johonki paikkaan töihin.
Voiko meistä jompikumpi olla jotenkin narsisti?
Tiedän että nyt olen monta viikkoa kiukutellut, ollut masentunut ja mies sanoo että hänellä on mitta täys. Kuitenkin olen sanonut, että mulla kaatuu seinät päälle, kun olen yksin lasten kanssa, niin ei tunnu kiinnostavan.
Hän on myös pystynyt valehtelemaan, katsonut mua silmää räpäyttämättä, kylmä ilme kasvoilla. Pelottavaa. Ei mitään katumusta sen jälkeen, vaikka kumpikin tiedämme että valehteli.
Tiedän, ettei me sovita yhteen, mutta koitan ajaa kortin ja saada töitä, ennenku erotaan. Pelottaa vaan, että mies tekee kaikkensa, etten saa pitää meidän yhteistä lasta. Että saa minut näyttämään huonolta äidiltä muitten silmissä ja sitä kautta huoltajuuden.
Oon alle 30 ja mies yli 30.
Ennenkuin ees tavattiin miehen kanssa kasvotusten, mutta olin nähnyt kuvia hänestä ja jutellut puhelimessa, tunsin pelkoa ja ehkä kauhua siitä, että mun pitäis tavata hänet. Kuitenkin mielessä jokin sanoi, että enhän voi tuomita ihmistä, jota en oo tavannut kunnolla. Joten tavattiin ja siitä alko meijän juttu.
Mulla oli jo kaks lasta ennestään ja nyt tän miehen kans yhteinen.
Oon huomannut, että en oo enää samanlainen ku sillon, muutama vuos sitten, kun elin yksin lasten kanssa. Huomaan itsessäni vain negatiivisia asioita, kuten epävarmuus, mustasukkasuus, arvottomuus. En enää tunne itseäni ees kauniiksi, niinkuin ennen. Sillon aikoinaan olin oikesti onnellinen lasten kanssa.
Mies taas tuntuu itsevarmalta, hän ei oo mustasukkanen minusta, on uhkaillut että en saa pitää lapsiani, jos erotaan, hän on jotenkin ylpeä ja mielestäni aina huomion keskipisteenä. Niin hän silloin alkuaikoina sanoikin, ettei häntä haittaa olla kaiken keskipisteenä.
Hän muistaa kyllä kertoa jos joku on häntä vaikka töissä kehunut. Minä en omista tunteista tai ajatuksista paljoo puhu. Ja kaikki välillä patoutuu sisälle. En puhu, koska koen, ettei miestä kiinnosta kuunnella. Kerran hän sanoikin, että ei kuuntele kun en puhu "tarpeeksi jämäkästi". Hän puhuu kyllä paljon.
Nykyään minä suutun herkästi, mieliala laskee kun mies on kotona. Olenko minä se, joka koittaa hallita perhettä?
Musta tuntuu että koitan koko ajan tapella jotain näkymätöntä voimaa vastaan.
Mies on jotenkin niin voimakastahtoinen, enkä halua alistua. Mies arvostelee, mutta niin teen itsekkin nykyään.
Ennen olin kiltti enkä puhunut niin pahasti kuin nykyään.
Se miksi nyt taas mietin näitä, johtuu siitä, kun olen kohta ajamassa ajokortin jotta pääsisin vihdoin pois kotoa ja töihin.
Mutta mies haluaa sanella, millä palkalla saan tehdä töitä ja miten kaukana työpaikka saa olla. En voi käsittää. Hän itse käy toisessa kaupungissa töissä, mutta minä en saisi samaan kaupunkiin mennä töihin. Koska bensaa kuluu liikaa.
Kun taas otin tän asian esille, hän käski minun tehdä laskelma bensakulutuksesta. Näköjään hänellä ei bensaa kulu matkoihin?
Hän on aina oikeassa.
Voiko aikuista ihmistä näin määrätä? Itselleni ei ole tullut mieleenkään, että sanoisin hänelle, ettei voi mennä johonki paikkaan töihin.
Voiko meistä jompikumpi olla jotenkin narsisti?
Tiedän että nyt olen monta viikkoa kiukutellut, ollut masentunut ja mies sanoo että hänellä on mitta täys. Kuitenkin olen sanonut, että mulla kaatuu seinät päälle, kun olen yksin lasten kanssa, niin ei tunnu kiinnostavan.
Hän on myös pystynyt valehtelemaan, katsonut mua silmää räpäyttämättä, kylmä ilme kasvoilla. Pelottavaa. Ei mitään katumusta sen jälkeen, vaikka kumpikin tiedämme että valehteli.
Tiedän, ettei me sovita yhteen, mutta koitan ajaa kortin ja saada töitä, ennenku erotaan. Pelottaa vaan, että mies tekee kaikkensa, etten saa pitää meidän yhteistä lasta. Että saa minut näyttämään huonolta äidiltä muitten silmissä ja sitä kautta huoltajuuden.
Oon alle 30 ja mies yli 30.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tulipa vielä mieleen, että oon saanut kylmiä väristyksiä kun mies on väittänyt, että on nähnyt minusta enneunia. En tiedä viitsinkö ees uskoa, mutta en kovin ilahtunut kun hän kertoi unistaan. On siis nähnyt unia ennenku ees tunnettiin..
Toisaalta, kun luen narsismin piirteistä, voin tunnustaa että ne sopisivat omaan käyttäytymiseen. Mutta kuinka voi parantua narsismista?
Nykyään suutun ihan pienistä ja tyhmistä asioista ja mies kun ihmettelee, en kerro. En tahdo, että hän huomaa että oon niin epävarma ja tunnen mustasukkasuutta. Mutta miks musta on tullut tämmönen tässä suhteessa? En tajua.
Ehkä ne tulee menneisyydestä, niin paljon on saanut kuulla arvostelua, ettei voi olla riittävä ja hyvä. Ja mies on alusta asti arvostellut, mun elämää lasten kanssa, kaikki mikä jäi tekemättä, tai minkä tein huonosti.
En kyllä itse jäisi tuommoiseen suhteeseen, siinä sairastuu koko ajan enemmän ja kohta totuus ja se mikä elämässä on hyvää ja oikeaa, katoaa kokonaan mielestä.
Ainakin tuon kertomisesi pohjalta, tuli tämmönen fiilis.
Tietysti voisit mennä yksin tai yhdessä juttelemaan jonnekin tuosta tilanteesta niin se auttaa näkemään asiat paremmin.