Ole mietinnässä ero, vaan itseasiassa se on lymyillyt taustalla jo kauan aikaa.. Välillä mennen hyvin, kunnes mosahtaa minulla henkisesti ja sanat, harkinta, teot ja kaikki mikä liittyy aiheeseen ero: Tulvivat suusta.
Äh, taas tuli lausuttua nuo sanat. Mies ei ota vakavasti. tunti asioiden julkituomisesta hän puhuu kuin en olisi mitään koskaan sanonutkaan.
En ole varma erosta, tai siitä mitä se toisi tullessaan. Toki pelottaa, ja niin varmasti pelottaa miestäkin. Tunteita -- Onko meillä niitä? Kyllä vahvasti tunnen miestäni kohtaan, on halujakin, toiveitakin kyllä, mutta ne ovat kaikki turhia. Mitään en saa, paitsi puheissa turhia lupauksia, lykkääntymisiä, ja kyllä jos sanon että rakastan häntä, niin vastaus on myönteinen. Seksiä meillä ei ole, tai onhan sitä jos annan periksi humalassa, jotta saa.. selvinpäin ei nimeksikään. Milloin on mitäkin tekosyitä, joista yleisin on vanhin tytär, tai että kello on liikaa, ja sanotaan että Huomenna sitten.
Yhteistä harrastusta ei ole, vaikka olen sitä ehdotellut ja viimeisin päätös tehdä jotain yhdessä olisi käydä lenkillä. No sitä hetkeä ei kyllä ole tullut.
Puolisoni tulee töistä kotiin, syö ja alkaa nukkumaan.. Joskus on kotosalla ja katsoo ohjelmia, tai keikkuu puhelimensa kanssa netissä, tai koneella. Kotihommathan on siis pääsääntöisesti minun heiniä, ja kun oikein tuskastun tai raivostun niin maittaa ne kotihommat sitten hänellekkin.. Olen suht väsynyt kuitenkin aina suuttumaan, tai ilmaisemaan tilaa joka kuvastaa kotimme siivoustarvetta.
Hän ylläpitää suhteita ystäviinsä, toisin kun mun aikani menee lasten kanssa ja siivotessa, kokatessa ja pestessä pyykit. Hän harrastaa ukkoporukassa, ja kun pahastun ettei hän edes viitsi säännöstellä harrastamistaan, tai kenenkään avun tarvetta.. Minä koen olevani tiellä vain. Olen kuulemma asioista mainitsessa vain kiukkuinen.. Ja kyllä, koen olevani ihan turha, siivousrätti jonka haluilla ja vaatimuksilla ei ole mitään arvoa.
Arvoton.
Jeps, no onhan tosiasia etten minäkään mikään täydellisyyden perikuva ole, siltikään en ole tyytyväinen kulissimaiseen menoon, koska en ihan oikeasti ymmärrä miksi ero ei tässä tapauksessa olisi järkevin ratkaisu. Kyllä miehet uusia siivojia löytää.. siinä missä minutkin.
Vieraita saapuikin, joten jatkan myöhemmin... Prosessiani.
Äh, taas tuli lausuttua nuo sanat. Mies ei ota vakavasti. tunti asioiden julkituomisesta hän puhuu kuin en olisi mitään koskaan sanonutkaan.
En ole varma erosta, tai siitä mitä se toisi tullessaan. Toki pelottaa, ja niin varmasti pelottaa miestäkin. Tunteita -- Onko meillä niitä? Kyllä vahvasti tunnen miestäni kohtaan, on halujakin, toiveitakin kyllä, mutta ne ovat kaikki turhia. Mitään en saa, paitsi puheissa turhia lupauksia, lykkääntymisiä, ja kyllä jos sanon että rakastan häntä, niin vastaus on myönteinen. Seksiä meillä ei ole, tai onhan sitä jos annan periksi humalassa, jotta saa.. selvinpäin ei nimeksikään. Milloin on mitäkin tekosyitä, joista yleisin on vanhin tytär, tai että kello on liikaa, ja sanotaan että Huomenna sitten.
Yhteistä harrastusta ei ole, vaikka olen sitä ehdotellut ja viimeisin päätös tehdä jotain yhdessä olisi käydä lenkillä. No sitä hetkeä ei kyllä ole tullut.
Puolisoni tulee töistä kotiin, syö ja alkaa nukkumaan.. Joskus on kotosalla ja katsoo ohjelmia, tai keikkuu puhelimensa kanssa netissä, tai koneella. Kotihommathan on siis pääsääntöisesti minun heiniä, ja kun oikein tuskastun tai raivostun niin maittaa ne kotihommat sitten hänellekkin.. Olen suht väsynyt kuitenkin aina suuttumaan, tai ilmaisemaan tilaa joka kuvastaa kotimme siivoustarvetta.
Hän ylläpitää suhteita ystäviinsä, toisin kun mun aikani menee lasten kanssa ja siivotessa, kokatessa ja pestessä pyykit. Hän harrastaa ukkoporukassa, ja kun pahastun ettei hän edes viitsi säännöstellä harrastamistaan, tai kenenkään avun tarvetta.. Minä koen olevani tiellä vain. Olen kuulemma asioista mainitsessa vain kiukkuinen.. Ja kyllä, koen olevani ihan turha, siivousrätti jonka haluilla ja vaatimuksilla ei ole mitään arvoa.
Arvoton.
Jeps, no onhan tosiasia etten minäkään mikään täydellisyyden perikuva ole, siltikään en ole tyytyväinen kulissimaiseen menoon, koska en ihan oikeasti ymmärrä miksi ero ei tässä tapauksessa olisi järkevin ratkaisu. Kyllä miehet uusia siivojia löytää.. siinä missä minutkin.
Vieraita saapuikin, joten jatkan myöhemmin... Prosessiani.
Vastaukset 65
Vanhimmat
No niin edellisestä viestistä onkin jo tovi. Ero on edelleen mielessä ja tänään sitten päätin että eroon tästä nyt joudetaan. Mies on kasvanut minusta eroon totaallisesti ja haluaa harrastaa nykyään sitten.
Hirveen hankalalta jotenkin tuntuu tämä eron suunnittelu, koska en voi lapsia omaavana sinkoilla sinne ja tänne. Toisekseen meillä on miehen kanssa pankin vielä omistama talo, mutta miehen nimissä joten hänen tämä on. Joudun muuttamaan lapsien kanssa, kunhan vaan löydän sopivan kodin, ja vapailta markkinoilta mitä vuokra-asuntoja on katsottu, niin ei sopivaa ole löytynyt. isompaa kaivattaisiin kuin kolmio..
Päätös oli sinällään helppo, mulla tuli vaan mitta täyteen yhden menemisiä, ja tulemisia.. Mistään ei tarvitse minulle sanoa, ja kohtelu on hyvinkin Äitimäistä.. Joten pohjaan paloin. Täytyy tässä koittaa vaan pitää pillit pussissa tunnepuolella, koska niitä tunteita mulla tuntuu olevan jos minkä sorttista. On vihaa, rakkautta, pettymystä ja nuo kun yhdistää niin eipä häävi Coktail ole :(
Onko jotain keinoa millä voi kannustaa itseänsä eteen päin? Tähän mennessä mun heikkouteni on ollut sortua miehen paska puheisiin, ja turhiin lupauksiin, mutta nyt on aika koittaa ohittaa, totaalli sivuuttaa puheet.. Koska tekoja ei ole.
Siltikin nuoruudesta muistan, miten paljon helpompaa oli erota ne muutamat kerrat, kun oli "oma" katto pään päällä, eikä tarvinnut minnekkään lähteä, ja nyt vastassa on silkka turvattomuuden tunne. En edes uskalla lapsia miettiä miten he kokisivat tilanteen, jos tietäisivät.
Kannustan! Ryhdy toimeen. Tiedät sen itsekin, ettei tuosta mitään tule. Ja kun ero pitkittyy niin vain mutkistuu.
Talo miehen nimissä? Onko avioehtoa? Voisitko saada yleishyödyllisen vuokra-asunnon? Voisit hyvinkin saada kunnallisen tms. vuokra-asunnon, koska lasten kanssa muutat. Ellei palkkasi ole todella hyvä.
Josavioehtoa ei ole niin erossa lasketaan puolisoiden varat ja siitä vähennetään velat ja se kummalle jää enemmän nettovarallisuutta maksaa puolet siitä tasinkona köyhemmälle. Jos teillä talon arvo 300000€ ja velkaa 150000€ ja ovat miehn nimissä ja sinun omaisuus 0€ niin miehellä 150000€ varallisuus ja se menee puoliski niin mies maksaa sinulle 75000€ jos muuta omaisuustta ei ole. Jos sinulla omaisuutta niin se vähentää tasingon malsuosuutta.
Minusta tuntuis että olisin jotenkin hyödyntämässä eroa rahallisesti..
Mietinnässä on kyllä se että taloon olen laittanut rahaa kunnostuksen takia, joten jossain tämä on nähtävä. Kuten myös maksanut laskuja ja tuonut apetta pöytään, joten olishan se hassua jos mies ei tajua asiaa niin että itse joudun ottamaan asiat puheeksi. No nämä asiat tulee kun on tullakseen, ensin tarvitsen vain asunnon...
"Hän ylläpitää suhteita ystäviinsä, Hän harrastaa ukkoporukassa"
Jos miehen harrasteet ovat viinattomia, liikuntaan ja seurusteluun liittyviä eivätkä kapakka-, ja yöreissuja 'äijien kanssa', ei niissä ole mitään pahaa. (Jos taas pääsääntöisesti ovat 'äijäkännäysreissuja', jos mies vielä kieltäytyy seksistä, etkä sinä, ongelmasi voi olla ikävämpää laatua ja vastaisin täysin toisin).
Jos mies harrastaa ja seurustlee kodin ulkopuolella selvin päin, vilpittömiä harrastuksia kuten kuka tahansa normaali ja sinä itse olet koti-ihminen, niin silloin et voi vaatia että miehesi olisi samanlainen kuin sinä olet. Hänellä on oikeus toteuttaa itseään sellaisena ihmisenä kuin hän on, hänen ei tarvitse vangita itseään 24/7 kotiin, ehkä vain töissä ja kaupassa käydäkseen.
Molemmilla puolisoilla on oikeus omaan vapaa-aikaan kodin ulkopuolella. ja Jos sinä et käytä omaa aikaasi, vaan haluat olla vain kotona, käy niin, että se joka tykkää tekemisistä myös kodin ulkopuolella 'varastaa' itselleen sinullekin kuuluvasta ajasta. Joko aloitat heti omia, vain itsellesi kuuluvia jumppa- tms harrasteita kodin ulkopuolella. Ja jos et halua kotoa poistua, vaan vapaaehtoisesti siellä pysyt, niin älä syytä toista joka ei ole samanlainen ihminen kuin sinä olet.
Lopeta siivoaminen miehen puolesta, älä pese miehen vaatteita tms. Kun kaikki on likaisia, eiköhän mieskin ala oppia pesukoneen käyttöä. Sama tiskin kanssa.
Jos todella v***a, niin lähde pariksi viikoksi tyttöjen kanssa etelään tai sukulaisiin ja jätä mies kotiin lasten kanssa opettelemaan aikuiseksi ja vanhemmaksi.
"viimeisin päätös tehdä jotain yhdessä olisi käydä lenkillä. No sitä hetkeä ei kyllä ole tullut."
Miten ihmeessä lyöt tekemiset miehen niskaan ja jos ne jäävät tekemättä, se olisi miehen syy sitten? Tossut jalkaan ja lähde yksin! Jos et osaa yksin juosta, niin lenkkeilyjen puuttumisen syy ei ole miehessäsi vaan itsessäsi.
Niin, että minun tulisi tyytyä olemaan parisuhteessa, avioliitossa yksin ja muka yhdessä.
Kyllä saan tossut jalkaan ja menoksi, voinhan muuttaa muualle tossuineni. Ei tässä talossa kukaan huomaa olemassa oloani, kuin jos puuttuisin paikalta tekemästä niitä kotihommia.
Sinun pika-apusi on samanlainen syyllistävä kuin miehenikin. Mene ja tee itse! Kyllä kyllä... no mihinkä tarvitsen sitten parisuhdetta? Minkä takia haluan panostaa suhteeseen ja jokaisen talossa asuvan hyvinvointiin kun syy on pelkästään minussa enkä saa mitään aikaan! Sinun mukaan edes tossuja jalkaan.
On hyvin hankala koittaa ilmaista millaista elämä oikeasti on, ja varsinkin kun pieniä lapsia jotka hekin valitettavasti kaipaavat isänsä perään KUN MINUSTA EI HITTO VIE ISÄKSI OLE! Onko sekin minun vika?
En aio pahaa oloani enempää täällä alkaa ruotimaan, niin sinun kaltaiset Tietopankit ei saa katetta.
Jos ulkopuolisten neuvot eivät kelpaa, ei sitten. Iselläsi ei ole sen parempia ole kuin ero. Vaikka sulla on hyvä mies, niin eroa sitten. Mutta muista aina, toisten neuvot eivät kelvanneet. Joten erosi on oma, harkittu päätöksesi.Älä sitten kadu.
Mitäpä sinä mitään minun miehestäni tiedät? :D
En muuta kuin sen mitä kirjoitat. Et et ole sanonut hänen kännäävän ja kulkevan naisissa, olet kertonut hänen laistavan kotihommat ja olevan sosiaalisesti aktiivinen. Mutta että voi laistaa kotihommat, se vaatii myös toisen osapuolen, joka hoitaa hommat puolestaan. Jos puoliso vieläpä mäkättäen ja nalkuttaen hoitaisi kaiken itse, ei ongelma ratkea vaan pahenee.
Kyllähän tuo kuppia ottaa, polttaa tupakkaa.. Mitä sitten? Ei se taas ole minun syyni lähteä tästä, jos vain muut asiat parisuhteen saralla toimisi oikein. Ei minua haittaa edes harrasteetkaan jos hetken saisin itsellenikin. Mies ei sitä aikaa kaipaa, mutta minä taas kaipaan ja lujaa. Luuletko että muutaman setin vedolla täällä olen puinut parisuhteen ongelmat?
Pitäisikö minun kertoa tässä yhtälössä kaikki, jotta oikeasti mun henkinen pahoinvointi Oikeasti otettaisiin vastaan, ja ettei se kierre mikä täällä kotona on jatku netin maailmassa? Kuten nyt tekee.
Haloo, haen tukea itselleni, enkä puolisolleni. Haen tukea päätöksilleni, jonka tiedän olevan oikea ratkaisu, siltikin aina on se mutta :( Annan periksi, mutta missään kohtaa ei minulle anneta ja jos annetaan niin suuttumuksen, paheksunnan kera enkä totisesti sellaista aikaa itselleni tahdo, huoli ja halua.
Asioista on puhuttu jo kyllästymiseen asti. Kirjoitan viestejä välillä ettei hänen armonsa tarvitsisi puhua kanssani.. Enään näihinkään ei vastata ja minusta siinä on ihan selkeä jokin? Mutta MIKÄ?
Eroa hän ei muka halua, mutta mitä helvettiä tämä sitten on olevinaan?
Jos tarvitset tukea, mene ihmeessä perheterapeutin kanssa puhumaan tilanteestasi. Se o eri kitty kuin ystävät, suku tai netti. Kandee mennä ennen kuin teet suuria, lopullisia päätöksiä.
Teet suuria, lopullisia päätöksiä?
Alkaa nauttimaan elämästä ilman miehen ketaletta jolta en saa mitään, en edes aikaa niin että se sitoisi meidät jotenkin yhteen. Loisi yhteenkuuluvuuden tunnetta tai että nauttisimme toistemme seurasta?
Vai missä sitä suurta oli? Tässä oon nyt päätökseni tosiaan tehnyt, ja jopa omaa kuten lapsien kohdalta asiaa miettinyt. Lapsetkin saavat todennäköisesti isästään enemmän irti kun olemme eronneet. Itseasiassa olen puhunut ulkopuolisen tahon kanssa asioistani, eikä kukaan ole koskaan sanonut että Pysy yhdessä. Paitsi mieheni,..
No nyt meitä on kaksi puhumassa sulle, olen muuten eronnut nainen. Hyvin itsekkäästi, vihaista kieltä puhut. hyvin yksipuolista, miehesi on kaikkeen syyllinen, sinä et mihinkään. Olet viemässä lapsiasi pois heidän isänsä luota ja selittelet että se muka olisi lapsille hyvästä.
Ero voi olla lastesi, ehkä itsesikin koko elämän pahin kokemus. Tajuat vasta kokemuksesta, sillä puheesi nyt eron helppoudesta ovat lapsellisia. Jos rikkoisit toimivan isä-lapsisuhteen, pahimmillaan traumatisoit omat lapsesi.
En uskoisi, että ulkopuolinen tahosi on ammattilainen, ainakaan et ole pitkään siellä puhunut. Ammattilainen voisi suositella teille pari- tai perheterapiaa, mutta nyt sinä aiot erottaa perheen, ennen kuin edes olet ottanut selvää näistä ja heidän tarjoamastaan avusta koko perheelle.
Älä ota taas hernettä nenään, en ole miehesi. Ihan ulkopuolinen vanha nainen joka ei ole samaa mieltä kanssasi. Olen nähnyt jo monenlaista, sinunlaista äitiäkin. Et huono ole, miehessäsi on varmasti vikaa, siis kummassakin. Nuoret parit eroavat liian herkästi. Ensin pitää yrittää kaikki mahdollinen, mm terapia. Liian helpolla eroaminen on vain tuskaa, lapsillekin, ja sitten katumusta.
12 vuotta voi saada ihmisessä muutoksia aikaan. Toisissa enemmän ja toisissa vähemmän.
En missään kohtaa ole syyttänyt miestäni. Todennut hänen kasvaneen minusta eroon, eikä halua olla tai viettää aikaa kanssani. ei halua edes petipuuhia kuin juoneena ja sinusta minun tulisi elää tämmöisen ihmisen kanssa? Tämä tilanne ei ole kestänyt viikon kaks, vaan useamman vuoden ja voin taata ja vannoa että olen kaikkeni koittanut tehdä, mutta jos mies ei ymmärrä, niin eihän osaa muutakaan kuin jatkaa omaa poikamaista elämäntyyliä, johon ei minusta voi sotkea avioliittoa mukaan, ellei sitten vaimo (tässä tapauksessa minä) hyväksy miehen elämää omanaan.
Ai niin, ja tässä kohtaa sitten joku tulee ja huomauttaa että mene itsekkin ja tee.. Aivan aivan, aikataulut meillä menee miehen mukaan, tosin onhan mulla ollut hänen päiväuniensa aikaan aikaa käydä itekseni tosiaan jossain. Avionnea? Enkö tosiaan osaa arvostaa mitä minulla on? En, tähtäimessä on nykyään mitä minulla voisi olla. Kyllä kyllästyin ainaiseen jankuttamiseen., puhumiseen ja riitelyyn.
En usko että kaksi psykologia voi olla ammattitaidottomia sen suhteen että herättävät minun miettimään elämää muultakin kantilta. Eivät he ole sanoneet kukaan että EROA! Vaan avanneet ajatuksiani siitä kuka minä olen, mitä minä tarvitsen ja mitä voin elämältä saada.. Kuin sen katumuksen vanhana kiikkustuolissa ja kysymyksen: Miksi jäin kun olisin voinut lähteä, ja saavuttaa kenties onnen.
"miehesi on kaikkeen syyllinen, sinä et mihinkään. Olet viemässä lapsiasi pois heidän isänsä luota ja selittelet että se muka olisi lapsille hyvästä.
Ero voi olla lastesi, ehkä itsesikin koko elämän pahin kokemus. Tajuat vasta kokemuksesta, sillä puheesi nyt eron helppoudesta ovat lapsellisia. Jos rikkoisit toimivan isä-lapsisuhteen, pahimmillaan traumatisoit omat lapsesi."
Ja tämä on silkkaa kakanjauhamista.
Erosta olen puhunut aikaisemminkin puolisolle, mutta hän on kuin mitään olisin sanonutkaan. Lapsista olen puhunut. Olen kysynyt tahtooko lapsia itselleen, millain tapaavat jne. Ei halua itselleen lapsia kuin vuoroviikoin oli vastaus. Missä kohtaa olen pätkimässä lasten ja isän suhteen? En ole lapsineni kuuhun muuttamassa!
Ihan samallalailla se pätkiintyy minullakin, jos pätkiintyy. Mies on muutenkin valtaosan ajastaan mitä lapset on hereillä, hattastuksissaan, joten minusta on ihan yhden tekevää tällöin mitä pätkin kun ja jos tilanne paranee tapaamisten kautta niin että lapset saavat olla jopa läsnä isänsä elämässä, ajassa.
En edes oleta eroamisen olevan helppoa, ei koska nytkin tunteita on niin valtava skaala työstää. Enkä ole mikään teini enään kuten tekstistäsi saa kuvan. Minulla on 5 lasta ja ikää vajaat 40.
"Missä kohtaa olen pätkimässä lasten ja isän suhteen?"
Ei ole tarkoituksesi, mutta eron jälkeen et enää vastaa kuin omasta puolestasi. Voi tapahtua ihan mitä vaan. Esimerkiksi: Miehesi katkeroituu siitä, että otit eron ja tuo katkeruus siirtyy isä-lapsisuhteisiin. On miehiä, jotka katkaisevat kaikki välit ex-perheeseen ja lapsiin, kun erokriisi on vienyt vihan äärimmilleen. Mies voi päästyään nalkuttavasta vaimosta löytää uuden iloisen, ja muuttaa hänen kanssaan yhteen. Uudella voi olla 5 omaa lasta ja miehestä tulee sitten uusisä heille. Aikansa ei enää riitä omille lapsille uuden perheen vuoksi. Lapsetonkin uusvaimo voi olla mustasukkainen, ja kaikin tavoin torpedoida miehen ja ex-perheen suhteita. On näitä nähty.
Ihan mitä vaan voi sattua. Et ole ajatellut kuin itseäsi. Ota hetki ajatellen miehen ja lastesi tulevaisuuden kannalta. Eron jälkeen miehelläsi on oma elämä, etkä sinä voi vaikuttaa millainen se on.
No tässä kohtaa en voi sanoa muuta kuin: Minä tunnen minun mieheni, ja tiedän ettei lapset jäisi koskaan kakkoseksi jos jokun muun Ihanan naisen lapsista puhutaan.
Minkä takia kirjoitat siihen sävyyn jotta tuntisin katkeruutta?
Minäkin olen ihana nainen. Minusta vaan ei olla pidetty huolta, ja nyt ennen kuin katkeroidun - haluan päästä pois ja toipua.
Voi olla jollekulle muulle se ihana nainen, ja joku muu nainen voi istä olla ex miehelle.. Kuten sanonut jo aikaisemmin, ettei tämä päätös ole syntynyt hetkessä, vaan pitkän ajan saatossa.
Kertokaas joku puolesta puhuja, jotta Miksi minun tulisi olla vaan ja jäädä tuleen makaamaan? Mitä siitä hyödyn, mitä lapseni siitä hyötyy jos itse voin avioliitossani huonosti?
"Miksi minun tulisi olla vaan ja jäädä tuleen makaamaan? "
Tätä en ole sanonut! Suosittelin aiemmin, että menisit ammattiavun piiriin, perheterapiaan keskustelemaan, yksin ja yhdessä perheenä, perhetilanteenne parantamiseksi. Jotta et ryhtyisi eroon, et ainakaan ennen kuin olet tehnyt kaiken voitavan. Tähän neuvoon kertoilit aiemmin jotain epämääräistä, joitakin tavanneesi, mutta en lukenut, että olisit perheterapiassa vakavasti käynyt, loppuun asti. Jos olet jo pitkät terapiat yksin ja perheesi kanssa läpikäynyt, eikä se ole auttanut, niin sitten en enempiä neuvo. Lpasesi ovat ansainneet sen, ja sinä itsekin, että tiedät yrittäneesi ja tehneesi kaikkesi kotitilanteenne parantamiseski ennen eroa, siis muutakin kuin nalkuttanut miehellesi. Oletko ollut yhteydessä perheneuvolaan?
Olemme puhuneet, olemme käyneet ja ei emme käy enään.
Olet tainnut nyt unohtaa auttamisen ohessa sen, ettei mun ongelmat ole kommunikaatio pohjaisia, vaan miehen oleminen kuin kämppis, kuin minun poikani.
Etääntyminen, eroon kasvaminen..
Ei ne asiat mihinkään muutu koska kyse on elämän erillaisista intresseistä, ja hänellä on harrastus joka vie mahdottoman paljon aikaa.. En jaksa toistaaitseäni enään. Enkä halua varsinkaan lukea enään sitä ettenkö kaikkeani olisi tehnyt suhteen eteen. Kyllä siihen suhteeseen tarvitaan kaksi, niin en ymmärrä miksi tässä nyt päätä hakkaamaan seinään, kun toinen ei tee itse mitään suhteen eteen. Huvittavaa todeta tämä.. En ole Leijona emo joka joutuu tekemään kaiken itse, ja katsoa vierestä kun puolisoni tulee hetkeksi paikalle karjahtelemaan ja häviää touhuinsa. Olen ihminen, ja sellaisena oli aikomus myös pysyä.
Kuulostaa siltä, että haluat erota. Ehkä tulit hakemaan täältä lisävahvistusta ajatuksillesi?
Tekstisi perusteella et ainakaan vaikuta olevan onnellinen. Ja miehesi käytös sinua kohtaan on... sanoinkuvailematonta.
Tuen sinua täysin ajatuksissasi! Tuo teidän tilanne tekstisi perusteella kuulostaa pahalta.
En ihmettele, että olet miettinyt eroa jo pitkään. Olisiko aika jo vapauttaa itsesi tuosta tilanteesta ja erota?
Kyllä... Ja nyt kumpuaa ajatukset jotta olikohan sittenkin virhe mennä naimisiin, niin olisi nyt yksi paletti vähemmän tässä rulianssissa hoidettavana. vaan mitäs tässä nyt menneitä miettimään.
Kiitän erittäin paljon vastauksesta, ja siitä ettet heti ensi alkuun olla lyttäämässä ja hakemassa minusta niitä vikoja. Ystävät useat ovat ihmetelleet miksi siedän tätä tilannettamme, mutta kuten on menty ja tultu: Niin välillä se ei haittaa, mutta sitten tulee hetki jolloin sitä omaa miestään kaipaa suunnattoman paljon, eikä tätä miestä liikuta mihinkään suuntaan mikään.
No nyt sen verran sain kovetettua itseäni etten ihan heti ala hätiköimään ja räpiköimään. Eletään kämppisten tapaan saman katon alla kunnon kevääseen asti, jolloin tämä varpunen lentää poikasineen pesästä. Ei tarvitse lasten koulussa miettiä vanhempien asioita vaan käydään kesä sitten hitaammalla ja keskitytään uuden elämän rakentamiseen. :)
minä olen samassa tilanteessa, enkä uskalla lähteä
Ei sitä lähtemistä kannata pelätä! Kun itsellä on huono olla ja varsinkin, jos lapset kärsii tilanteesta, niin pitäisi olla itsestään selvä, että sitä tilannetta tulee parantaa. Ja jos toinen antaa käytöksellään kuvan, että ei aio muuttaa käytöstään, niin mitä ratkaisuja sinulla lopulta on? Hyväksyä tilanne sellaisena kuin se on vai lähteä. Eli periaatteessa teetkö itsellesi pahaa jäämällä vai lähdetkö ja olet onnellinen?
Minusta tuo on aika selvä valinta. Ja niin minä tein. Ja ennen kaikkea olen onnellinen :)
Nyt tsemppiä naiset!
Kuinkahan moni lähdössä oleva nainen oikeasti haluaa miehensä parantavan tapansa ja muuttavan käytöstään?
No minä ainakin lupasin vaimolleni yrittäväni kaikkeni, mutta päätös on kuulemma jo syntynyt. Ei voi kuin odottaa maistraatista kirjettä. Olo on kauhea.
paskamaisinta, mitä tiedän...vaikka en ole vielä eronnutkaan. Olen nainen ja olo on kauhea, ei siksi, että minut jätettäisiin vaan siksi, että tässä sitä yksin katellaan seiniä, kun mies viettää laatuaikaa hienossa hotellissa.
tuskin 14 1 tarkoitti yleistää kirjoitustansa kaikkiin miehiin. On varmasti niitäkin miehiä, jotka ovat valmiita muuttamaan elämäänsä, jotta naisella olisi asiat paremmin. Jotta avioliitossa kumpikin voisi paremmin. Mutta "Lutune"n tilanteessa asia ei taida kuitenkaan näin olla.
Niin, kyllä, totta se on! Yleensä, kun ero on mainittu kerrankaan ääneen, se toteutuu ja pitkän harkinnan jälkeen se yleensä tapahtuu väistämättä. Siksi asioita parisuhteessa tulisi keskustella jatkuvasti, eikä silloin kun toinen on ylittänyt jo sen rajan avioliiton jatkuvuuden miettimisessä.
Kun mies sitten yrittää pelastaa liittonsa, on usein liian myöhäistä.
Tässä on/oli 1 nainen lapsineen.
Eli asioista ei tarvitse minusta jankuttaa vuosikausia (kuten itse tein), vaan jos mies todella haluaa panostaa suhteeseensa niin tällöin se epäkohta on fiksattava heti, eikä pidä venyttää kuin kuminauhaa vuosia ja eropapereiden täytön ohessa tokaista että olisimpas voinut muuttaa asennetta..
Meidänkin tapauksessa olen puhunut, puhunut, koittanut puhua, huutanut, itkenyt, räjähtänyt, pyytänyt anteeksi ja puhunut. Samat hemmetin asiat moneen kertaan. Vastassa on syytökset ja vedetään vielä vanhoja asioita mukaan ja oikeutetaan omat toimintansa 5 vuotta vanhoilla jutulla.. Joten kiitos ei, ei enään.
Tämä on totta. Se eron prosessi on lähtenyt käyntiin kun se ajatus juolahtaakaan pääähän. Eriasia on, kuinka pitkään sitä prosessia vie eteenpäin, ja että on varma asiastaan. Ei mennä hätiköiden sotaan.
Minusta alkaa tuntua että mies pitää mua itsestäänselvänä, eikä ole ottanut sanojani todesta. Ei varmaankaan kun soon pompahtanut suustani ilmoille ties monettako kertaa. Mutta olen ihminen, huomaan muutoksen ja petyn niihin turhiin puheisiin. Olisi edes lupaamatta, sanomatta mitään niin ei tulisi järjestään niitä pettymyksiäkään.
Ymmärrän sinua. Niillä täällä, joilla on syyttävä sormi ojossa, ei ole empatiaa sinulle. Ainahan se on helpompaa ulkopuolelta sanoa tee niin, tee näin...ja mitäs ite mahdollistat tilanteen jne..jäkätystä, mikä joutaa romukoppaan.
Vahvista itseäsi, huomaa surusikin läpi, miten hienosti olet jo selvinnyt. Kyllä selviät jatkossakin yksin tai yhdessä miehesi kanssa. Yritä saada miehesikin "avun" lähteille.
erossa voi heittää pois unelmat omakotitaloista ym muista asioista.
Mies hakee uuden naisen ja he rakentaa tai hankkii sen unelmien talon.
Toivottavasti tämä pätee myös minuun. En suinkaan tahdo olla kenenkään onnen tiellä, vaan haluan olla myös itse onnellinen. Omakotitalo ei onnea tuo, vaan sointuva parisuhde ja toisen huomiointi, ne hemmetin pienet asiat jotka ovat silti niin äärimmäisen tärkeitä tekijöitä.
Hei Lutune, voimia ja jaksamista tilanteeseesi.
Teet varmasti oikein kun eroat ja haluat itsellesi myös hyvän elämän ja iloa ja onnea. Lapsetkin huomaa ja vaistoaa asioita paljon ja ero voi olla heille helpotus.
Eron jälkeen se elämä ei ole välttämättä sellaista kuin olettaa, monella on ajatus että kun eropäätös tehty ja asutaan uudessa asunnossa niin helpottaa. Ehkä ahdistus katoaa jos kotona ollut ahdistava tunnelma ja se oman elämän herrana oleminen tuntuu aluksi hyvälle mutta mitä itselleni kävi (mies oli se joka laittoi avioeron vireille tosin) oli se että kun olin saanut mun ja lasten kodin valmiiksi ja uhkuin oikein että nyt tästä alkaa uusi elämä ja tein paljon uusia asioita, ostelin vaatteita, muutin ulkoista olemusta, tapasin uusia ihmisiä ja treffailin niin tietynlainen tyhjyys oli silti mukana.
Toivottavasti sun eteesi tulee joku ihana kultakimpale ja herrasmies mutta kun ikää alkaa olemaan päälle 30 tai sen yli 40 v niin niitä hyviä miehiä ei vaan kauheasti ole. Olen ollut välillä lähes shokissa treffeiltä tullessa että tällästäkö on tarjolla vaikka tiedän etten itse ole 2 lapsen yh-äitinä parisuhdemarkkinoiden halutuin tapaus mutta ei sitä silti ketä tahansa halua ottaa.
Eli varaudu henkisesti siihen että voit kokea olevasi joskus todella yksinäinen ja tulet kaikesta huolimatta kaipaamaan sitä tylsää ja arkista perhe-elämää, vaikka miehesi ei siinä ole aina läsnä, hän on kuitenkin aviomiehesi ja sulla on joku johon turvautua kun oikein tiukka paikka tulee.
Ero missä on lapsia mukana on aina rankka taival henkisesti ja ottaa voimille, jaksamista sulle kovasti!
Kiitos vastauksestasi.
Kyllä tässä elämän aikana on nähty yhtä jos toista, ohessa muutama parisuhde niin lyhyitä kuin pitempiäkin jotta tiedän mitä se parisuhde on, huonoimmillaan ja parhaimmillaankin.
Kyllä olen asennoitunut elämään elämäni oman sekä lasten edun mukaisesti. Tähän yhtälöön ei sovi miestä, ainakaan sellaista joka koskaan tulisi enään asumaan kattoni alla. Oon kurkkua myöten täynnä muiden sotkujen siivomista, kokkaamista, tiskikoneen täyttämistä, asioista huomauttamista, pyytämistä, pyykkäämistä, opettamista, kuuntelemista ja kaikkea sitä mikä ei ole mennyt mun tämän hetkiselle miehelle päähän. Suorastaan mua ketuttaa hänen uusavuttomuus, ja se kohtelu minkä häneltä saan vaikka pyöritän Hänen huusholliaan 24/7 ja missä on kiitos? Joo, onhan se kiva että ruoasta kiitetään ja näin, mutta niin tekee lapsetkin ja minä olen lapsien vanhempi enkä suinkaan puolisoni.
Joten oli sitten hyviä tai huonoja miehiä, ihan sama. Olen mielummin ilman. Ilman sitä olen nytkin noin seksuaalisessa mielessä, tai emotionaalisesti, henkisesti..
Ero tulee olemaan sellainen ero kuin se tulee olemaan. En aseta itselleni mitään kauhukuvia siitä miten jollain on mennyt oman eronsa kanssa. Olen liian realisti alkaakseni asennoitumaan jotain uhkakuvaa varten, joka todennäköisesti ei ole kuitenkaan Ikävän tunnetta suurempaa Pommia. Ikävää koen nytkin, ja pettymystä ettei minua haluta enään. Ei olla yhdessä ja mennä sekä tehdä, mutta ei minua haluta täällä kotona milläänlailla. Miehen mielestä pari pusua piristää päivää, mutta kun minun aikani sen suhteen on ohi. Se ei riitä.
Ja kyllä uskon jotta jaksan, minusta on kiehtovaa tehdä asiat omalla tavalla, eikä tarvitse kuunnella muputusta :: Mistään.
Hei Lutunen!
Ymmärrän sinua täysin. Olen täysin samanlaisessa tilanteessa. Tosin minulla ei ole lapsia, mutta muuten. Samalla lailla olen vuosia yrittänyt puhua ja korjata suhdetta. Mutta turhaan.
Eroon olen itsekin päätymässä. Mutta emotionaalisesti se ei kaikesta huolimatta ole helppoa.
Voimia Sinulle!
Lutune:
Olet mielissäsi kaikista Sinua myötäilevistä kommenteista. Se on ymmärrettävää, kukapa ei olisi. Mutta kaikkia muita vastaan hyökkäät oikeastaan aika kiivaasti. Etkö haluakaan aitoa keskustelua? Kyllä Sinunkin tilanteessasi on myös toinen puoli, vaikka täällä näkyykin vain se, mitä itse valitset näkyvän. Edellä väität, että tunnet miehesi. On hyvin mahdollista, että kuitenkin vain luulet tuntevasi. Samoin kuin miehesi vain luulee tuntevansa Sinut. Arvostamalla muitakin kuin yes-mielipiteitä voisit saada tältä palstalta enemmän ja avaisit itsellesi uusia näkökulmia. Ne pysyvät kiinni, kun torjut ne päättäväisesti.
Tahdon keskustelua, eikä kyse ole todellakaan siitä mikä vain miellyttää. Olen vain huomannut että kyseenalaistavissa viesteissä väritetään miehestä pulmusta ja minusta isoa ja pahaa syöjätärtä.. Tämän takia en suinkaan näe vaivaa jutella olemassa olevista fiktioista vaan tyydyn mielummin nykyään pysymään faktalinjalla, sillä olen nyt mieheni kanssa pettänyt itseäni harhakuvitelmilla ja lupauksilla vuosia.
Olenkin kiivas ihminen, todentotta. Se kertoo taistelutahdosta, voimasta ja voimakkaista tunteista. Siltikin joku limiitti minullakin.
No, en tunne sitten miestäni, eikä hänkään sitten tunne minua. Ei varmaan niin hyvin kuin voisi, tai pitäisi. Muuttaako se asiaa millään tapaa? Enään tässä vaiheessa?
Minusta ei.
Minun tilanteessa? Tarkennatko hieman niin osaan suhteuttaa itseni paremmin näihin keskusteluihin mukaan?
Minusta en tullut puhumaan itsestäni, enkä miehestäni vaan parisuhteesta jossa siis puhutaan tunteista, epäkohdista, puuttuvista tekiöistä ja kenties kemiasta..
En syynää ihmisiä, en syynää itseänikään koska uskon vakaasti että jonkun toisen kanssa homma voi toimia. Meitä ei näköjään oltukaan Luotu toisillemme kuten joskus tavatessamme uskoin ja kuvittelin. Enkä itseasiassa siedä hylätyksi tulemista, joten katson parhaakseni poistua.
Lutune:
Sanot olevasi kiivas, voimakastuntoinen ja taistelutahtoinen. En väitä vastaan. Kiivautta näkyy näissä kirjoituksissasi. Myös ns. pirttihirmuissa yhdistyvät nämä piirteet. Oletetaan, että olisin pirttihirmu. Millaisena kokisi puolisoni elämämme? Olisiko hän onnellinen ja nauttisi kodissa olevasta kiivaudesta ja taistelutahtoisuudesta? Vai vetäytyisikö mieluummin omiin oloihinsa tai hakeutuisi ehkä ulkopuolelle harrastusten pariin? Mene ja tiedä.
Lutune, olet päättänyt ottaa eron. Sen teet tai jätät tekemättä omasta valinnastasi ihan näistä kirjoituksista välittämättä. Arvostat itseäsi, ja lastesi isä tarvitsee arvostusta myös. Suhteessanne ei ole pettämistä, alkoholiongelmaa eikä väkivaltaa. Se on arvokasta.
Millaiseksi kenenkin elämä muodostuu, jos:
Yhdessä vaiheessa ollaan yhdessä, ja yht`äkkiä ei sitä enään ollakkaan.
Yhdessä vaiheessa puoliso oli kiinnostunut, ja yht`äkkiä ei enään olekkaan.
Yhdessä vaiheessa kuulet kuinka rakas olet, ja yht`äkkiä et enään kuulekkaan.
Yhdessä vaiheessa meillä oli hauskaa keskenämmekin ja enään ....
Yhdessä vaiheessa oli seksin harjoittaminen ihanaa ja luontevaa, mutta enään ...
Ei se millainen ihminen Tee minusta pirttiHirmua. Meitä ihmisiä on myös sellaisia jotka sanovat asiat turhankin suoraan, mutta minusta on kohtuutonta sanoa ettei mikään vaivaa, ei minulla mikään oo, ei minulla ole mielipiteitä, ei minusta tarvitse välittää.
Tuon omat tunteeni esiin kyllä, ja olen lasten äänenä välikädessä jossa vetoan tai pikemminkin VETOSIN siihen ettei mies unohda kuinka tärkeää hänen on myös olla kotona, näkyä arjessa jne.. Minun vaatimukset ei ole sitä että istutaan vieritysten ja katsotaan televisiota. Vaan kaipaan sitä yhteistä elämää, jollaista perheissä Kuuluisi luontevasti olla. Nyt se on sitä että mies käy syömässä ja jatkaa matkaa, tulee kun alkaa nukuttaa ja nukahtaa.
Saat nyt halutessasi maalata minusta niin pirullisen kuvan kuin mahdollista, en välitä. En välitä koska en tunne sinua ja sinä kuvittelet siellä päässä tietäväsi meidän tilanteen ja jopa niinkin pitkälle jotta tiedät millainen minä olen.
Lapsen isä kyllä saa arvostukseni, ja saisi vielä huomattavasti enemmän jos saisin parisuhteestani itsekkin Jotain. En saa, en pyytämällä, toiminnalla, en huutamalla, en mököttämällä, en kauniisti pyytämällä -- Ja miksi kuvittelit eron olevan ratkaisu vain minua varten? Kyllä tässä tilanteessa missä olemme mieheni kanssa niin se palvelus on molemminpuolinen. En usko että mies on tyytyväinen, hän vain sanoo niin, ehkä taloudellisista syistä, lapsien takia tai sitten hän elää jossain ihme maailmassa missä platoninen suhde on se hänen juttunsa?
Mistä tiedät pettääkö hän minua?
Mistä tiedät alkoholilla läträilyn?
Mistä tiedät ylipäätään yhtään mitään mistään? Kysynpähän vain... -
En ymmärrä näitä palstoilla liikkuvia ihmisiä, jotka kannustavat pareja, jotka ovat yrittäneet vuosikausia saada homman toimimaan.
Miksi pitää kannustaa pysymään suhteessa, jossa ei ole syntynyt positiivisia tuloksia monen vuoden yrittämisen aikana? Pitäisikö elämä heittää vain menemään, koska yhteiskunnan romantisoiva ajatusmaailma käskee vielä yrittää toinenkin vuosikymmen?
Jotkut ihmiset eivät vain ole luotuja toisillensa. Pitäisikö sen takia, että avioliitto on luotu eliniäksi, olla onneton?
Kehoitan kyllä pareja ratkomaan ongelmia, käymään terapiassa ym. mutta jos olet yrittänyt useita vuosia ja varsinkin, jos se olet pelkästään sinä, joka yrität, niin mitä järkeä siinä on?
Ihmiset luulevat, että heissä on yksilöinä jotain vikaa (joissakuissa kyllä on) mutta suurimmainen syy kai on se, että ihmiset muuttuvat elämänsä aikana ja siksi on ajateltava, että jos kumpikin ei yritä saada hommaa OIKEASTI toimimaan, niin mitä järkeä on olla yhdessä? Pitäisikö siksi, että on vain tottunut toiseen tai pelkää yksinoloa, jäädä suhteeseen, joka ei ole onnellinen? Kumpi on oikeasti pienempi paha? Ajatelkaa!
Naulan kantaan. Anteeksi siis kun taas tyksin näistä puolesta - Kirjoituksista.
Onhan totta että nykyään suhteista, avioliitoista luovutaan liian heppoisin perustein, mutta omassa suhteessa ei homma vaan ole näin ykskantaan.
Työtä tehdään suhteen eteen. Mutta se on inhimillisempää työstää jos molemmat työstää, eikä vain yksi ihminen yritä.
Yhdellä ihmisellä riittää mielenkiinto jonnekkin ihan muualle, mutta ei minulle asti. Koen sen loukkaavana kieltämättä, eikä tähän loukkaantumiseen edes liity mitään kostoiskuja vaan vetäydyn, laitan hupun päähän ja koitan keskittyä itseni läjässä pitämiseen ja käsitellä ne sen hetkiset fiilikset niin etten tosiaan ala räiskyä ja räjähtelemään. Se ei olisi kenenkään edunmukaista eikä toista voi pakottaa rakastamaan, rakastelemaan, tai pehmosia puhumaan.
Olen koittanut kysellä syitä, olla tukena mutta hankalaa on kun ei mies puhu. Hän puhuu minulle harrastuksistaan, mutta Anteeksi kun sanon näin: Mutta kiinnostaa kuin Kilo Pjaskaa. :( En toki sano miehelle näin, mutta voin vain kuvitella ilmeeni ja sen mies näkeekin.
Mitäpä sitten kun kellon aika, himo, halu ei kohtaa arjessa lainkaan. Itse tahdon ja toteutan itseäni sen kolme kertaa viikossa ainakin, ja kerran kuussa tai kahdessa saan mieheltäni.. Kännissä.
Olen nykyään 55 kilon sijasta 62 kiloinen ja sain kuulla saunareissulla kerran jotta pienet ja sirot naiset miellyttää miestäni. Sain sen vision päähäni että olen kuin valas, eli hänen rinnallaan liian iso.
Hän koittaa istutaa minua samallalailla tiettyyn rooliin, kuin minä vaadin häntä kantamaan vastuuta ja olemaan minulle se minun mies. Se ei käy enään sillä elämässä on vain yksi etappi ja se on Onnellisuus. En ole onnellinen nyt.
Pakko vastata, kun ymmärrän tilanteesi tosi hyvin. En tarjoile "oikeaa" vastausta, mutta pahaa pelkään, että mies pettää sinua. Kaikki tuo harrastaminen, tekosyyt olla kotoa poissa, ärhentely, keskusteluhaluttomuus ja seksi vain kännissä viittaa siihen, että hän elää kaksoiselämää. Ei kuitenkaan omaa munaa erota, kun ei ole pakko ja syyllisyys painaa. Tai katselee sopivaa ajankohtaa, varmistelee taustaansa.
Itse elän nyt juuri siinä vaiheessa, kun samanlaisena nössykkänä, kuin itseäsi kuvaat, kymmenen vuotta olleena (ilman seksiä, ilman omaa elämää) sain tietää mieheni pettäneen minua 7 (seitsemän) vuotta aika säälittävissä systeemeissä. Et sinä ole mikään pirttihirmu, keinot vaan loppuu, kun aikansa yrittää puhua ja saada liittoa toimimaan, kun toinen suurin piirtein haukottelee eikä koskaan ole muka aikaa alkaa puhua tai muuttaa mitään. Ei sitä asiaa puhumalla mihinkään saa, se on surullinen totuus. Jos mies on pettämisen verkossa, hän kokee syyllisyyttä joka suuntaan ja kaikki yritykset selvittää asioita johtavat hänen puoleltaan vain raivoon.
No, meille kävi niin, kun pettäminen alkoi selvitä, että hain omaa asuntoa ja ilmoitin, että homma loppuu tähän. Ja kuin taikaiskusta hänestä tuli toinen mies. Hän alkoi rukoilla minua takaisin, katuu katkerasti, meni terapiaan, lupaa parantaa kaiken. En tietenkään ole luvannut mitään, mutta en nyt ole välejäkään pistänyt poikki. Olen ymmärtänyt aika paljon hänen traumojaan, joita nyt on minulle selittänyt enkä näin vanhana osaa kovin mustavalkoisesti enää elämään suhtautua. Mutta alkoipa mies ainakin puhua ja kääntää katsetta itseensä, kun tähän asti minä olin kaikkeen syyllinen, milloin liian sitä ja milloin liian tätä ja juuri kaivettiin jotkin jopa sukulaisteni sanomiset syyksi siihen, ettei voi enää minua arvostaa !
Toivon, että saat tästä potkua siirtoosi ! Itse roikuin hullussa päättämättömyyden tilassa aivan liian monta vuotta ja se söi itsetuntoni nollan alapuolelle. Sen tekee uhrin syyllistäminen. Avioliitto on kahden kauppa ja kummankin olisi siihen osallistuttava. Jaksamista !
Minäkin epäilin että miehellä voisi olla sekä alkoholi- että uskottomuusongelmaa. Mutta Lutune ei halua näitä asioita avata, joten ei voi neuvoa muulla tavoin kuin että kyse on liitosta, jossa näitä vakavia ongelmia ei ole eikä epäillä.
Jos jotain sutinaa on, niin se on työpaikan puolesta. Alkoholia menee sen mitä menee, jätkäporukassa enemmän ja vähemmän ja viikonloppuisin joten en katso että varsinaista alkoholiongelmaa olisi kuitenkaan, muun kuin seksin suhteen?
Kyllähän siis olen suoraan kysynyt, jotta onko ihastunut johonkuhun... Sain vastauksen; en ja vastakysymyksen että olenko minä itse ihastunut...
*Jokseenkin olisi jopa ymmärrettävää jos olisi ihastunut, ja siksi tilanne on tämänkaltainen.. Mutta että tunteet on jossain muualla joka tapauksessa koska itse en niitä havannoi.
Niin... Pettämistä on niin montaa laatua että olen itsekkin kallistunut sen puolelle. Pettää minua niin ettei pidä minua aviopuolisonaan, eikä huolehdi parisuhteesta. Suurin ja tunteettomin petos ja pettää myöskin itseään kun ei suostu ymmärtämään/myöntämään jotta nyt ollaan pahasti retuperällä.
En tiedä, en ajattele asiaa nyt miltään kantilta oikeastaan enään. Päässä vatvominen ei ole tuottanut hyödyllisiä lopputuloksia, vaan pelkkää katkeruutta, epätoivoa ja pettymystä ohessa epäluottamusta...
Jos ryyppää jätkäporukoissa viikonloppuisin, niin älä ole sinisilmäinen. Voi iskeä naisia reissuissa. Minä tyhmä uskoin ollaan pelkästään äijien kanssa selityksiä vuosia. Ei mennytkään niin, selvisi myöhemmin. Viikonloppureisdut oli avioliittoa tärkeämmät miehelle. Käypä vaklaamassa yks äijäreissu, niin voi olla, että saat lopullisen todisteen siihen, että kandee erota.
Sinun ei tarvitse lähteä talosta. Laitat eron vireille ja samalla liitteeksi yhteiselämän lopetuksen ja häädön miehellesi. Joutuu lähtemään ainakin asumuseron ajaksi. Soita puhelinlakimiehelle, saat tukea ratkaisuihisi. Tietävät nämä kuviot. Ole vahva, toimi, vatvominen ei enää johda muuhun kuin pahaan oloon.
Tuntuu että olet todella masentunut ja haet kaikkeen vikaa miehestäsi.
Olet mielestäni vastuuton, koska erossa lapsesi kuitenkin menettävät parhaan mahdollisen ydinperheen. Sinun tulisi hakea itsellesi apua. Käy psykiatrilla ja saat lääkettä tai jopa lähetteen kelan osin maksamaan psykoterapiaan.
Jos tuntuu pahalle voithan väliaikaisesti muuttaa toiseen osoitteeseen. Asut sitten itseksesi sen aikaa kun siltä tuntuu.
Salaerohan on kaikkein "katalin" keino. Vetää nyt toiselta matto jalkojen alta? Tämä herra on kuitenkin sinun kanssa aikanaan viettänyt laatuaikaakin, kunnes perhe on teidät väliaikaisesti uuvuttanut.
Suomessa 80% eroista on naisten alullelaittamia. Mistä tämä johtuu? Suomalainen nainen on jotenkin hyvin ongelmakeskeinen?
Päivänselväähän se on ettei vanhemmat jaksa pitää niin hyvin parisuhteestaan huolta, kun on lapsia. Se ei ole lasten vika, mutta et osaa käsitellä omaa frustraatiotasi.
Ongelma on sinun ja miehesi ihmettelee kun olet jatkuvasti tyytymätön ja aiheutat ongelmia. Tarkoitan että miehesi on "masentunut" sinun toistuvista "vaatimuksistasi" vaikka teillä on asiat kuitenkin kohtuu hyvin. Tuntuu että sinä et osaa olla asioihin tyytyväinen.
Siksi en eropapereita suosittele sinua laittaa vetämään, mutta etäisyys kuten väliaikainen muutto antaa tilaa ajatuksille. Tuo "tunteet ovat kuolleet" kuulostaa minulle miehenä absurdilta.
Toki voi olla että tapaisitkin tulevaisuudessa jonkun "uuden" innokkaan hurmurin ja duracell patterimiehen, mutta mites hänen jaksamisensa kun on 5 huonostinukuttua vuotta vauvaikää takana? Yhtälailla se arki on "uuden herrasmiehen" kanssa kymmenen vuoden jälkeen on "tylsää".
Lapset ei ole leikkikaluja. Ajattele lapsiasi.
En itseasiassa ole masentunut. Tiedän sen siitä että aikanaan toista lasta odottaessani olin masentunut, ja nykyään yleisvointini on hyvä.. Paitsi näin maanantaisin :)
Kiitos kuitenkin näkökannasta.
En vaan ymmärrä kuinka syytän kaikesta miestäni? Olen varmasti kyllä hankala ihminen ajatuksineni, ja en nyt sanoisi että olisin vaatimattomimmasta päästä. Tämä sama asia koskee miestä, hänen vaatimuksensa vaan ei kohdistu minuun varsinaisesti, vaan ajankäyttöön jota ei hallitse lainkaan.. ja me "istumme" kotona odottamassa isiä kotiin. Tuo nyt varsinaisesti ole syytös, se on vain toteamus.
Minun elämän linjaukseni menee sen mukaan mitä mies kysyy, kuten monelta tulen kotiin niin pitäisi olla vastaus aina.. Mutta kysyttäessä häneltä, alkaa selkeä turhautuminen ja marmatus ettei osaa sanoa..
Kyllä olen turhautunut, ja turhautunut jopa turhautumiseen mutta mikä lääke tähän vaivaan kun en enään jaksa epäreilua peliä?
Ja nyt en viitsi enään moneen kertaan itseäni toistaa, mutta Minun tulevaisuuteni ja varsinkaan onnellisuus ei ENÄÄN ole kiinni yhdestäkään kaksilahkeisesta. Ei, vaan mulla on kokemusta tarpeeksi suhteista, ja nyt avioliitostakin joten osaan pysyä kaukana. Keskityn näin ollens iihen mikä elämässäni on tärkeää: Lapset ja itseni hyvinvointi. Kyllä lapset osuuden isästään saavat aivan varmasti.
Itse olen sitä mieltä ettei tässä mitään leikkieroa aleta tosiaankaan vääntämään vain sen nähden että mies älyisi perheensä arvon, se jos mikä laittaa lasten päät sekaisin. Vaan asia kerrallaan ja oikein hoidettuna.
Lutune, paljon voimia sinulle!
Luin viestiketjua ja ihmettelen suoraan sanottuna muutamien mielipiteitä....ihan uskomatonta, että jos mies ei ole juoppo eikä hakkaa, niin sitten hän on "hyvä mies"!!! Kyllä se on vain niin, että perhe on kuin yhteinen yritys: menestykseen tarvitaan kaikkien "työpanos". Mikäli toinen ei laita omaa työpanostaan perheeseen, niin lopputuloksena on toisen osapuolen väsyminen, ahdistus, stressi, loppuunpalaminen. Miehesi pakenee kotitöistä ja lapsista huolehtimista eli VASTUUSTAAN harrastuksiinsa. Tämä ei ole reilua eikä todellakaan sinun syytäsi! Harrastuksia on hyvä olla, mutta ei niin että niihin menee kaikki työltä jäävä muu aika. Sinulla on oikeastaan kaksi vaihtoehtoa, jos miehesi käytös ei muutu: hyväksyä tilanne tai erota.
Ihmeellistä, miten kotityöt ja lastenkasvatus ovat vieläkin kaukana tasa-arvosta. Luulen, että me naisetkin olemme siihen osasyynä kun hyväksymme tilanteen ja huolehdimme miehistä ikään kuin olisivat isoja lapsiamme (jos joku näin haluaakin tehdä, niin siitä vaan). Minullakin on vaikea tilanne kotona ja olemme eroamassa. Tässä tosi hyvä sitaatti toisesta viestiketjusta, jonka kirjoitti nimimerkki Kivirekeä vetänyt, siinä tiivistyy napakasti yksipuolisen vastuunkantamisen ja parisuhteen kariutuminen: "Minulta kesti aivan liian kauan tajuta, että parisuhteen pitäisi olla elämää rikastuttava ja voimia ja jaksamista antava ihmissuhde, jossa kaksi aikuista antavat ja ottavat niin, että tilanne on edes jollain tavalla tasapuolinen molemmille. Mutta jos puoliso pitää kotia täyshoitolana, eikä tajua, että toinen nääntyy ja väsyy vastuuseen ja yksinäisyyteen, vaikka asiasta puhuttaisiin ja tehtäisiin lukemattomia sopimuksia (jotka eivät koskaan pidä), niin pois vaan."
Älä välitä marttyyrinaisten motkotuksista Lutune, olet vahva! Mieti tätä myös: sinun on pidettävä huolta jaksamisestasi, jotta on voimia pitää huolta lapsista. Mikäli voimiasi kuluttaa "ylimääräinen iso lapsi" ja kannat hänenkin puolestaan HÄNELLE KUULUVAA VASTUUTA, niin sitten on ratkaisu tehtävä jotta jaksat. Minä kannan vastuuni lapsesta ja itsestäni, mutta miehen vastuuta ja isyyttä en kykene/jaksa/halua enää kannattaa.
Aurinkoista kevättä siis Lutune, selviätte lastesi kanssa kyllä!
Niin totta..
Onhan mies hyvä omalla tavallaan ja varmasti hyvä mies jollekkin toiselle naiselle joka jaksaa paapia niin kodin, lapset kuin miehenkin ohimennen ja elää elämäänsä tyytyväisenä naisena.
Olen itse vaan yhteen hiileen puhaltava että tykkään asioiden olevan ns. tasapainossa. Kohtuus kaikessa ja avot.
Kohtuullista meidän suhteessa? Niin.. Se on asia josta voi olla montaa mieltä, mutta joitain asioita olisi kohtuullistettava tai pikemminkin olisi pitänyt.
Tällä hetkellä tilanne on se että retkahdin taas jälleen kerran omasta päättäväisyydestä tilanteeseen jossa olen ollut niin monta kertaa. :( Surettaa ja suututtaa. Olo on heikko ja tuntuu että asiat mutkistuu enemmän kerta toisensa jälkeen kun annan periksi.. ja näin varmasti onkin mun tunne puolella. Tahtoisin tuntea vihaa, joka olisi hyvä kumppani tässä tilanteessa auttamaan arjessa eteenpäin, mutta kun sitä vihaa ei ole! On vain ääretön pettymys ja suru. Kysymysmerkki pään päällä: Mitähän seuraavaksi? Tää oikeasti syö mua sisältä, itsetunto alkaa vetelemään ala-arvoista lukemaa ajoittain.
Joskus aikaisemmin olin sopeutunut tilanteeseen tai pikemminkin järkeistänyt asioita päässäni niin että selviän vähällä, ja onhan mulla kantava voima lapsissa. Näin vanhemmiten vaan huomasin kaipaavani elämää itsellenikin, Eikä vain jonkun muun elämää elettynä. Kaipaan rakkautta, rakastumista, hyväksyntää sellaisena kuin olen, romantiikkaa, läheisyyttä ja sellaista yhteen kuuluvuuden tunnetta jonka mies joskus aikaa sitten sai aikaan. Otti kädestä kiinni ja vei mukanaan.
En kirjoita mistään suhteen alkuhuumasta, koska varsinaista kreisi huumaa koskaan ollutkaan vaan sellaista jossa tiedettiin heti mitä haluttiin. Se halu oli läsnä moonta vuotta vaan nyt se on kadonnut, ja jäljellä on silkka kuori, sanoisinko kulissi jota vie eteenpäin satunnaiset kosketukset..
Puhut p**kaa "älä eroa". Ap:n on ehdottomasti erottava. Mies tekee mitä haluaa, ei huomio ap:tä - ei ihme, että tunteet ovat kuolleet.
Tuskinpa ap mitään duracell miestä haluaa. Ihan normaali, toisen huomioonottava, seksiä haluava mies olisi sopiva. Vai mitä ap? Ja ei kai hitossa kukaan ole alkamatta suhteeseen sen takia, että mahdollisesti 10v päästä arki on tylsää!
"Ajattele lapsiasi" Joo-o. Sinulla on madonna-huora syndrooma. Se vaikuttaa negatiivisesti kaikkeen ajatteluusi naisesta. Kyllä jokaisella naisella, myös lasten äidillä, on ihmisoikeudet! Eli naiset itse saavat päättää mitä tekevät, missä liikkuvat, ja kenen kanssa. Myös naisella on oikeus harrastaa, iloita ja pitää hauskaa, kukin omalla tavallaan tietysti äitiydestä huolimatta. Naisella on myös oikeus haluta seksiä ja saada sitä. Nämä kaikki pätee myös eron jälkeen. Vaikka se sinun mielestä olisi aivan kamalaa.
Lapset kärsivät ennenkaikkea vanhempien huonoista väleistä. Ero on lapsille hyvin usein helpotus.
Kyllä mä haluan miehen ja toimivan parisuhteen ilman muuta. Se mitä nuo edellämainitut pitää sisällään, niin jokaisella on varmaan omanlaisensa käsitys, haave ja tavoite.
Nyt mulla on aikuinen lapsi, ohessa muiden lasten.
Jatkanpas vielä lisää....
Millä tapaa koet että ydinperhe on vastaus Onneen?
Varsinkin jos ydinperhe koostuu rikkinäisestä pariskunnasta, joka on aika hukassa. Ei tunne toisiaan vaikka vuosia yhdessä on menty, mutta niin erillään että väliin on kasvanut kuilu joka pitää osaltaan ihmiset niin itsenäisinä että on vaaraksi kasvaa eroon.. Kuten kaiketi meidän kohdalla on käynyt.
Missä kohtaa olen sanonut tunteiden kuolleen, vai miten sen ilmaisitkaan? Vastasitkohan nyt ihan oikealle henkilölle, koska en löytänyt kohtaa jossa olisin tuumannut näin kuten kirjoitit. Minä rakastan miestäni, mutta pelkkä rakkaus ei riitä.. paitsi kauniissa ja rohkeissa.
Meillä lapset ovat kouluikäisiä, ja jaksaminen on suht helppoa koska ollaan johdonmukaisia. samat säännöt pätee joka iikkaa, joten turhaa saivartelua, tai muuta energian polttokeinoa ei ole joka veisi muka mehut meiltä vanhemmilta. Lapset tulee minun listassani Aina Ykkösenä, vaan se ei taida kuitenkaan rehellisesti kerrottuna kuitenkaan isän listanumero, vaikka hän varmaan olettaa niin olevan.
En ole jatkuvasti tosiaankaan tyytymätön. Olen hyvin pitkälle itekseni viihtyvää sorttia joten yksinäisyys ei ole ongelma, osaan lasten kanssa olla itekseni, mutta tässä kohtaa nousee ihan ne muut syyt. Toki olen räjähdellyt kun mitta tulee täyteen, mutta? Eihän kukaan muu koskaan poksahda kuin vain suomalainen huono nainen? Jep, no sanotaan näin että saatan olla Huono, mutta vastuu on pääasiassa myös kuulijalla.
Ja tuo loppu jossa vetoat lapsiin. En ikinä leikkisi lasten kanssa tämmöisillä asioilla, en ikinä hyödyntäisi heitä millään tapaa erossa, välikädessä tai mitenkään muutenkaan. Kyllä tässä eroaa vanhemmat, eikä suinkaan lapset.
Miksi pitäisi pysyä yhdessä, jos toinen on onneton ja toinen ei tee asioiden eteen mitään? Minusta kyseessä on selvä päätös...
Heippa Lutune! Heitänpä minäkin oman mielipiteeni sekaan... Tunnistin niin itseni tuosta aloituksestasi. Vuosikymmen aviossa, olin kuin kotiorja. Hoisin lapset ja miehenkin siinä sivussa. Mies harrastuksissaan yhtenään. Keskustelua, riitaa, huutamista, sopimista, yrittämistä ed. mainituista asioista. Yksi yritin, lähestyin ja puhuin. Mies ei halunnut alkuun erota, itse tätä ehdotin. Yritettiin vielä. Koko puolivuotisen "yrittämisen" ajan koin tekeväni sen yksin. Oli kavereitten kanssa illanviettoja, niitä harrastuksia harrastusten perään... Itse viihdyin kotona ja lasten kanssa, lopetin aikaa sitten nalkuttamisen kotitöistä ja kai tyydyin osaani. Luotin kuitenkin mieheen, vaikka jonkinlaisessa ahdingossa koin kokoajan elävänikin. Sitten iski mustasukkaisuus minulla. Yritin niellä näitä(kin) tuntemuksia, koska mies vakuutti rehellisyyttään. Oli ollut etäinen jo kauan aikaa ja tämä "yrittäminen" hänen puoleltaan nolla, vaikkei eroa halunnut. Sitten jäi kiinni yhden illan *anosta, mietin vain oliko ensimmäinen kerta niinkuin väitti. Tästä alkoi "musta aika", vielä "yritettiin".... Vaikka olin tässä pisteessä jo niin loppu etten muista koko ajasta mitään. Viimeinen niitti tuli pari kk tämän pettämisen jälkeen jollon jäi taas kiinni yhteydenpidosta tämän panonsa kanssa... Ja ties mitä muuta siinä välissä ollutkin. Olin, kaikesta *askasta ja eroehdotuksista huolimatta, niin rikki ja niin pohjalla ettei mitään rajaa. Etsin kämpän jonne lähdimme niiltä sijoiltamme lasten kanssa. Muutot, huonekalujen hommaaminen, paperiasiat, hoidin kuin sumussa, itkien ja vaikeroiden kohtaloani. Välitin kuitenkin, vaikka niin varma noista tunteistani olin avioliiton aikana ollut ja eroa itse väläytellyt. Pettäminen oli pahinta. Koko ihmisarvo vietiin, pieni kylä ja kasvot menetetty. Vaikkei minulla ollut pettämistouhuihin osaa eikä arpaa. Nyt kun aikaa kulunut lähes puoli vuotta on mies käynyt "kahvittelemaan" luonani aina lapsia vaihtaessamme. Kertonut ikävöivänsäkkin. Ja vaikka olin tämän puolen vuoden aikana ajatellut, etten koske enää pitkällä tikullakaan, niin vain tunteet kuohahtivat minussakin siellä jossain syvällä sisällä. Yritän torjua koko miehen, mutta tunteet vievät mennessään.. Kyllä olen heikko ihminen!!! Niin paljon hyvää miehessä, oikeasti, mutta anteeksiantamattomat teot puhuvat muuta. Sydän ja järki kamppailee. Ei tässä mitään suhdetta olla takaisin rakentamassa, mutta kunhan vain ihmettelen näitä tuntemuksiani, jotka esille ovat nousseet. Mies tietysti yksinäinen ja muita ei ole ollut saatavilla, joten lämmittelee vanhaa? TIEDÄN tämänkin pointin, mutta millä saada omat tunteet, jotka eivät kuolleet olleetkaan, kuoletettua?? Nyt meni vähän off topic... Tsemppiä sinulle Lutune päätöksesi kanssa!! Minulle kaikki tuli kuitenkin loppupelissä niin äkkiä ja shokkina (pettäminen), että en näköjään ylitse ole päässyt vieläkään ja takapakkia tässä mennään. Olet vahva nainen, niin hyvin päätöstä ja tuntemuksia analysoit. Tulet varmasti pärjäämään lastesi ja kassa sekä tulevissa rakkauskuvioissa(?) minua paremmin.
Hajoanko vai hajotanko?
Parikymmentä kirosanaa, nyt just vaan ei ääneen lausuttuna.
Annoinpa siis periksi ajatuksille, mun hienolle päätökselle. Jatkoin elämää toiveikkaana, sillä pitkästä aikaa kuulin kuinka hän mua rakastaa. Nautittiin seurastamme (oletan että kumpainenkin toisistaan) yhdessä, hiukan alkoa maistellen ja saatiin kipeitäkin asioita puitua. Tai niin luulin..
Tilanteesta keskustellen kävi selväksi että mies on vieraantunut minusta, kuten minä hänestä, ja kas tiesin sen jo ennen kuin hän sanoi nämä sanat.
Ujostuttaa kuulemma tehdä aloitetta seksin saralla selvinpäin. Toisaalta hieno asia jotta ymmärsi sen mulle päin naamaa sanoa, ja lupasin jotta olen sitten se meidän perheen "mies" ja teen itse aloitteen, jospa se helpottaisi.
Meni reilu viikko jolloin tein aloitteen.. Ihan vaan elokuvan ohessa jota katsottiin, loppu puolella. Nappasin hyppysiin hitusen liukkaria, ja hivuttauduin peiton alle. Lopputulos: Mitä sä ny? ..hetken aikaa jatkoin, ja lopetin. Sen jälkeen marmatusta, että ensin laitat seisomaan ja sitten vetäydyt. Ei nyt hyvä tälleen kesken leffan.
Voi VIT*tu, mä en tiedä enään oikeasti mitä teen? Ensin annetaan ymmärtää ja sitten ei ymmärretä antaa. Oon joo itseeni hyvinkin pettynyt että miski kesken leffan, mutta tilaisuus oli liian hyvä.
En tiedä enään mikä on pahempi tai parempi.. Puheet on kuin Runebergin suusta mutta teot ja lopputulos kuin jonkun helvetin säveltäjän, jolla nuotit menee niin epävireessä. Mä oon säälittävä.. Tiedän. -
Ja tuo ihminen, minun mieheni kehtaa sanoa: Rakastan sinua?
Jos viriili, nuorehko mies kieltäytyy kotona seksistä, ja torjuu vaimon vaimoa haukkusen ja syyllistäen, hän pettää.
Sinä et kuulosta AP:ltä... tekstisi vaikuttaa olevan jonkun nuoren plikan kirjoittamaa...
En kuulosta aloittajalta?
Miltäs aloittaja sitten kuulostaa? :)
Olihan tuossa typerä veto, kertoa alkeellisesta yrityksestä lähentyä miestä.. Mutta en koe asian olevan tabu etteikö näistä sopisi keskustella. Ihan siinä pystyn kirjoittamaan seksistä kuin esim, autolla ajamisesta. Ainut että taidan hallita autolla ajamisen paremmin kuin miestä lähestymisen.
Tekstistä kumpusi varmaankin minun turhautuminen, sillä olin sitä kirjoittaessa hyvinkin voimakkaasti. Näissä muissa kommentoinneissa on se ero ollut etten juuri sillä hetkellä kieriskellen pettymyksessä ole kirjoittanut tänne. Täytyy todeta ettei se ihan fiksua taida ollakkaan..
Täst edes annan pölyn hieman laskeutua..
Vaan pysytäänpä aiheessa sitten ja märehditään olemassa olevia epäkohtia, tai elämäntilanteen, tai tahdon suomia erilaisuuksia.
Pettääkö mies? En tiedä, ajatukset ainakin on jossain aivan muualla, se on tullut koettua, mutta en usko että mitään konkreettista pettämistä tapahtuneen. Mahdollisuuksia olen monesti kartoittanut, ja jos tuolla ulkomaailmassa hänen ja jonkun välillä jotain on ollutkin niin eiköhän hän itse vastaa seuraamuksista, tavalla tai toisella.
Kukaan ei usko että oma mies pettää, ei millään. Googlaa "Uskottomuus", "Pettämisen merkit" ja tutustu hieman miten pettävä mies kotona käyttäytyy, löydät paljon samaa kuin omastasi.
Kävinpäs nyt lukemassa miesten petollisuudesta. Ei ole oireita tuon kaltaisia, ollut ainakaan yli vuoteen.. Aina hänellä ollut tiivistä olemista puhelimen kanssa. En itseasiassa ole niitä ihmisiä että kokisin jotenkin asiaksi lukea miehen puhelimen sisältöä, se on kapine joka ei minulle millään muotoa kuulu. Toisekseen tieto lisää tuskaa, etten kyllä edes tahtoisi tietää.
Kuulehan Lutune. Olet yrittänyt jo kaikkesi (ja vähän päälle). Lopputulos on se, että olette todella vieraantuneita toisistanne miehesi kanssa. Henkisyys ei toimi, seksi ei toimi ja mikä "parasta", miehesi ei halua pistää tikkua ristiin, että ne toimisi. Eli on mahdotonta saada suhdettanne toimimaan siten, että olisit siihen tyytyväinen. Miehesi ilmeisesti on tyytyväinen. Ehkä hänellä on salarakas, tai sitten ei. Turha sitä on pohtia. Ainoa mitä kannattaa funtsailla on miten pääsisit eroon miehesi mahdollisimman, ööö, vaivattomasti :). Se miksi miehesi on tyytyväinen tai "tyytyväinen"l iitossanne, on ehdottomasti liian hyvät kotiolosuhteet, jotka olet hänelle luonut. Varmaan olet huomannut. Miehellä on vapaus tulla ja mennä silloin kun sattuu huvittamaan. Sinua pitäisi huvittaa arjen pyörittäminen, lapsille omistautuminen, siivouksesta, pyykkäyksestä sun muusta "nauttiminen". Ihan selvää, ettei mies ajattele sinua ja perheenne parasta. Hän ei halua erota, koska se tietäisi lisää vastuita, joita sinä nyt pyörittelet. Ajattele nyt itse miten paljon mieheltä menisi enemmän aikaa, kun joutuisi itse pitämään huushollia? Ottamaan ehkä vielä lapset luokseen, ettei voisikaan enää mennä miten halua. Oi, miten rajoittavaa...
Se, että puhuit erosta, ja miehesi "unohti" sen tuossa tuokiossa, on todella tavallinen tapaus. Miehen hälytyskellot alkavat soida aina liian myöhään. Sanoisin että perisuomainen ero on sellainen, jossa vaimo vuosikaudet yrittää saada miestä mukaan arkielämään ja osallistumaan kotitöihin, etenkin lasten syntymän jälkeen. Mies kieltäytyy, ei suoraan mutta ehkä kauniistikin eri verukkeilla. Kun vaimon mitta tulee täyteen, hän alkaa puhua erosta. Tällöin mies valpastuu, ehkä jonkin aikaa jaksaa huomioida naistaan. Ehkä jopa sanoa rakastavansa tätä. Mutta kun ei enää auta.
Kyllä ja kyllä ja kyllä... !
Tiedänhän minä tuon itsekkin, mutta kun vedät vuoristorataa mennen tullen ja palatessa, niin oikeasti sitä vissiin oppii sietämään.
Kyllä tästä taas noustaan, ja mun voimani kasvaa etujamme (tark. lapsia ja itseäni) ajatellen vasta sitten kun mies vetää taas maksimoiden rimoja päin, tai alittaa ne niin että katson kiltisti vieressä ja siinä vaiheessa alkaa kattilassa porista. Ja kun kattila porisee, niin se on aika tehokasta porinaa... Nyt vaan keräilen taas itseäni pitkin ja poikin ..
Kiitos mielenkiinnosta ja erityisen paljon kiitän vastauksista.
Luulen, että enemmän satuttaa se, että toinen lupaa asioiden muuttuvan, ja ne muuttuvatkin... HETKEKSI! Joka kerta kun annetaan toivoa paremmasta, on se lasku siihen todellisuuteen sen jälkeen aina vain lamaannuttavampi.
Jokaisen onnen hetken jälkeinen alamäki on aina vain jyrkempi. Ja joskus se on vain niin jyrkkä että ei enää jaksa nousta sitä ylös...