Pari viimeistä vuotta olivat aika kohtuuttoman raskaat. Rakas pappani kuoli 8.5.2011, juuri samana keväänä kun olin kirjoittamassa ylioppilaaksi. Uutinen tuli aivan yllättäen. Siitä noin muutama kuukausi, mummoni sairastui vakavasti syöpään ja kuoli tammikuussa 2012 muistaakseni. Sitten juuri päivä ennen mummon hautajaisia, vaari kuoli, tällä kertaa yllättäen. Hyvä kun oli ehtinyt käydä läpi mummon kuolemaa, niin sitten piti käydä jo toinenkin läpi. Menin katsomaan vaarini ruumista, ja mielestäni se oli hyvä. Jälkeenpäin miettien en ole aivan varma annoinko itseni oikeasti surra kunnolla. Ja olen alkanut miettimään, voisiko se jotenkin tiedostomattamattomasti vaikuttaa terveyteen. Usein on ollut huono olo, ja olen jokaisella kerralla ollut varma että nyt on iskenyt vatsatauti, mutta en ole kuitenkaan oksentanut. Vatsa on ollut vain kipeä ja ollut hieman lämpöä ja välillä ripulointia. Onko kukaan muu reagoinnut näin fyysisesti käsittelemättömiin suruihin?
Isovanhempien kuolema
91fi
61890
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Itse en ole reagoinut fyysisesti tuonkaltaisissa tilanteissa.
Läheisin, jonka olen toistaiseksi menettänyt, on oma isä. Olihan se kova isku, vaikka hän olikin sairastellut vakavasti pari vuotta ennen kuolemaansa.
Olen kyllä lukenut, että surun vuoksi ihminen voi oireilla kuvaamallasi tavalla.
VAI IIN
On se kova paiikka, tosiaan. Saattaa mahakin mennä sekaisin.
Ihminen on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kun mielen ongelmat eivät pääse purkautumaan ulos millään tavalla, ne muuttuvat fyysisiksi oireiksi, vaikkapa vatsakivuiksi. Suuri mielipaha tai yllätyksellinen ilo ja onni voivat saada aikaan esim. sydänkohtauksen / -infarktin. Jne.
Muistele ja sure läheistesi poismenoa, mutta käy omien vaivojesi kanssa lääkärissä, jotta saat selville, mistä on kyse ja voit jatkaa elämää ilman painolastia ja pelkoa terveysasioista. Kyseessähän voi olla ihan vain epäsopiva ruoka, liika stressi tai joku muu ns. huono elämäntapa.
Kuulostaapa tutulta. Mulla myös viimeisen kahden vuoden aikana lähtenyt kaikki isovanhemmat. Viimeinen mummo kuoli eilen. Jokainen kerta on aiheuttanut kuvailemasia tunnetiljoa ja oireita. Mua nää viimeiset kaksi vuotta on silti opettanut hyväksymään asioita jotenkin paremmin. En ennen tota ole joutunut kohtaamaan kuolemaa mitenkään kovin läheisesti ja siksi tää aika on tavallaan pakottanut ajattelemaan. Oon myös huomannut miten eri tavalla ihmiset siihen reagoi. Toiset yrittää esittää kovaa ja toiset antaa kaiken surun tulla ulos. Väittäisin, että jälkimmäinen on parempi vaihtoehto. Surua ja siihen reagoimista voi mielestäni myös ajatella kunnoanosoituksena vainajaa kohtaan. Itse olen helpottanut oloa ajattelemalla, että kyllä ne lähimmäiset jollain tasolla jatkaa elämäänsä meissä. Sen verran vahvan muistijäljen on tämä viimeisin mummonikin jättänyt persoonallaan ja toimillaan... ;) Tunnistan myös itsessäni selkeitä perittyjä piirteitä niin ulkonäössä, luonteessa kuin elämänasenteessa. Tämä on helpottava ja lohduttava ajatus, varsinkin kun voi olla näistä perityistä ominaisuuksista erityisen ylpeä ja kiitollinen. Tsemppiä sulle ap, elämä voittaa :)
Siis... Vastaus ap:n kysymykseen: Voi vaikuttaa ja on vaikuttanut itselläkin lievästi. Henkinen pahoinvointi voi helposti oireilla fyysisesti, varsinkin jos tilanne on uusi. Kannattaa mietiskellä asioita rauhassa ja jutella kavereille/läheisille/perheelle.