En ole eläessäni ollut tällaisessa tilanteessa, joten pakko tulla mielenkiinnosta kuulemaan neuvoja/vertaistukea tilanteeseeni. Ehkä joku voisi sanoa jotain jelppaavaa tai jonkin erityisen hyvän neuvon, jolla pääsisin eteenpäin..
Minulla ja isosiskollani (minä 23, sisko 25 v) on ollut jo vuosien ajan ajoittaisia ongelmia suhteessamme. Olemme persooniltamme hyvin erilaisia ja lisäksi meillä on molemmilla paljon henkisen puolen haasteita ankarien kasvuolosuhteidemme vuoksi. Itse olen pyrkinyt ymmärtämään sisareni käyttäytymistä, joka on vaivannut minua jo useiden vuosien ajan silloin tällöin... Olen kuitenkin kunnioittanut hänen persoonaan ja oikeuttaan omaan puutteellisuuteen ja ollut sanomatta mitään. Itse olen ollut n kahden vuoden ajan enemmän tai vähemmän masentunut ja olen huomannut itsessäni eräitä sairauden mukanaan tuomia negatiivisia piirteitä kuten kontrolloinnin tarve ja kykenemättömyys tehdä päätöksiä. Olen pyytänyt lähimmäisiltäni lähinnä ymmärrystä sairauttani kohtaan, sillä hoidan sitä itsekseni ja ammattiavussa enkä vaadi heiltä hoitoa. N. 4 kk sitten siskoni kirjoitti minulle kirjeen, jossa hän kritisoi vahvasti minua ja huonoja puoliani. Kirje oli minulle shokki ja lamaannuin sen myötä täysin. Olin ollut jo pitkään eräänlaisessa stressiputkessa, joka tuntui ikäänkuin räjähtävän tämän myötä. Reaktioni oli todella vahva ja masennuin entisestään.. Menetin yöuneni, vatsaani poltteli useiden viikkojen ajan ja jouduin jäämään pois työelämästä. Olin todella loukkaantunut ja tuntuu että olen edelleen. Minusta tuntuu, että jotain meni rikki välillämme tuon kirjeen myötä. Yritin välittömästi korjata välejämme kirjoittamalla hänelle kirjeen ja soittelimmekin. Pystyimme puhumaan päällisin puolin asiallisesti, mutta itselle se "normaali" fiilis ei ole enää palautunut minkään kirjeiden/sanojen avulla. Sisareni ei osannut pyytää anteeksi käytöstään, vaikka myöhemmin onkin sanonut olleensa pahoillaan. Itsestäni tuntuu, etten ole vieläkään kuullut todellista anteeksipyyntöä (hän on todella ylpeä eikä oikeastaan koskaan pyydä anteeksi mitään)...
Noh.. olemme tavanneetkin nyt tässä välissä ja kuten sanottu, pystymme jokseenkin olemaan samassa tilassa ja korrekteja toisillemme. Sisarellani ei olekaan syytä kiukutella minulle, joten lähinnä onkin kyse minun tavastani olla hänen kanssaan. Olen edelleen kuitenkin hyvin ahdistunut kaikesta tapahtuneesta ja tunnen suurta surua luottamuksen menettämisestä. Ennen tätä kaikkea olimme kuitenkin hyvin läheisiä kaikista persoonallisuuseroistamme huolimatta. Tiedän, että ehkäpä luottamuksen takaisin saamiseen vaadittaisiin enemmänkin tekoja kuin sanoja ja sitten myös sitä aikaa korjata tunteita... Ongelma vain on, että asumme hyvin kaukana toisistamme emmekä näe toisiamme välttämättä hyvinkään pitkiin aikoihin ellemme varta vasten järjestä menoa toisen luokse. Tilanteen ollessa tämä, luultavasti emme pysty sopimaan yhteisen viikonlopun vietosta, kun molemmilla on omituinen olo...
Nyt en enää tiedä mitä siis tehdä. Pystyn jokseenkin hyväksymään sen, että ehkä aika näyttää millaiseksi suhteeni hänen muodostuu uudelleen vai muodostuuko. Minun on ollut pakko hyväksyä sekin vaihtoehto, ettei suhteemme koskaan palaudu enää ennalleen ja siitä huolimatta meidän tulee jatkaa. Olen siitä hyvin surullinen, mutta hyväksyttävä se on. Elämä totaalisesti ilman häntä tuntuu kuitenkin "vajaalta" ja minua vaivaa väliemme "outous"....
No, voi olla että tämä ei ole ongelmaluokassaan edes kovin vakavaa muiden silmissä, mutta minulle tämä on iso juttu. Minun on vaikea tähdätä kokopäivätyöhön muutenkin masennuksesta kärsivänä, mutta myös sen takia että minua pelottaa omat reaktioni jatkossa mikäli tulehtunut tilanne sisareni kanssa jatkuu... Olen jo kerran joutunut jäämään pois työelämästä sillä en selvästikään ollut työkykyinen ja pelkään että se toistuu vielä tavalla tai toisella.
Anyone, kommentteja?
Minulla ja isosiskollani (minä 23, sisko 25 v) on ollut jo vuosien ajan ajoittaisia ongelmia suhteessamme. Olemme persooniltamme hyvin erilaisia ja lisäksi meillä on molemmilla paljon henkisen puolen haasteita ankarien kasvuolosuhteidemme vuoksi. Itse olen pyrkinyt ymmärtämään sisareni käyttäytymistä, joka on vaivannut minua jo useiden vuosien ajan silloin tällöin... Olen kuitenkin kunnioittanut hänen persoonaan ja oikeuttaan omaan puutteellisuuteen ja ollut sanomatta mitään. Itse olen ollut n kahden vuoden ajan enemmän tai vähemmän masentunut ja olen huomannut itsessäni eräitä sairauden mukanaan tuomia negatiivisia piirteitä kuten kontrolloinnin tarve ja kykenemättömyys tehdä päätöksiä. Olen pyytänyt lähimmäisiltäni lähinnä ymmärrystä sairauttani kohtaan, sillä hoidan sitä itsekseni ja ammattiavussa enkä vaadi heiltä hoitoa. N. 4 kk sitten siskoni kirjoitti minulle kirjeen, jossa hän kritisoi vahvasti minua ja huonoja puoliani. Kirje oli minulle shokki ja lamaannuin sen myötä täysin. Olin ollut jo pitkään eräänlaisessa stressiputkessa, joka tuntui ikäänkuin räjähtävän tämän myötä. Reaktioni oli todella vahva ja masennuin entisestään.. Menetin yöuneni, vatsaani poltteli useiden viikkojen ajan ja jouduin jäämään pois työelämästä. Olin todella loukkaantunut ja tuntuu että olen edelleen. Minusta tuntuu, että jotain meni rikki välillämme tuon kirjeen myötä. Yritin välittömästi korjata välejämme kirjoittamalla hänelle kirjeen ja soittelimmekin. Pystyimme puhumaan päällisin puolin asiallisesti, mutta itselle se "normaali" fiilis ei ole enää palautunut minkään kirjeiden/sanojen avulla. Sisareni ei osannut pyytää anteeksi käytöstään, vaikka myöhemmin onkin sanonut olleensa pahoillaan. Itsestäni tuntuu, etten ole vieläkään kuullut todellista anteeksipyyntöä (hän on todella ylpeä eikä oikeastaan koskaan pyydä anteeksi mitään)...
Noh.. olemme tavanneetkin nyt tässä välissä ja kuten sanottu, pystymme jokseenkin olemaan samassa tilassa ja korrekteja toisillemme. Sisarellani ei olekaan syytä kiukutella minulle, joten lähinnä onkin kyse minun tavastani olla hänen kanssaan. Olen edelleen kuitenkin hyvin ahdistunut kaikesta tapahtuneesta ja tunnen suurta surua luottamuksen menettämisestä. Ennen tätä kaikkea olimme kuitenkin hyvin läheisiä kaikista persoonallisuuseroistamme huolimatta. Tiedän, että ehkäpä luottamuksen takaisin saamiseen vaadittaisiin enemmänkin tekoja kuin sanoja ja sitten myös sitä aikaa korjata tunteita... Ongelma vain on, että asumme hyvin kaukana toisistamme emmekä näe toisiamme välttämättä hyvinkään pitkiin aikoihin ellemme varta vasten järjestä menoa toisen luokse. Tilanteen ollessa tämä, luultavasti emme pysty sopimaan yhteisen viikonlopun vietosta, kun molemmilla on omituinen olo...
Nyt en enää tiedä mitä siis tehdä. Pystyn jokseenkin hyväksymään sen, että ehkä aika näyttää millaiseksi suhteeni hänen muodostuu uudelleen vai muodostuuko. Minun on ollut pakko hyväksyä sekin vaihtoehto, ettei suhteemme koskaan palaudu enää ennalleen ja siitä huolimatta meidän tulee jatkaa. Olen siitä hyvin surullinen, mutta hyväksyttävä se on. Elämä totaalisesti ilman häntä tuntuu kuitenkin "vajaalta" ja minua vaivaa väliemme "outous"....
No, voi olla että tämä ei ole ongelmaluokassaan edes kovin vakavaa muiden silmissä, mutta minulle tämä on iso juttu. Minun on vaikea tähdätä kokopäivätyöhön muutenkin masennuksesta kärsivänä, mutta myös sen takia että minua pelottaa omat reaktioni jatkossa mikäli tulehtunut tilanne sisareni kanssa jatkuu... Olen jo kerran joutunut jäämään pois työelämästä sillä en selvästikään ollut työkykyinen ja pelkään että se toistuu vielä tavalla tai toisella.
Anyone, kommentteja?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kirjota ens kerralla lyhennetty versio, pleaaaase!
Sanot, että "eihän ole kuitenkaan kyse mistään niin kovin vakavasta ongelmasta..." eiköhän se ole jo tarpeeksi vakavaa kun ongelma käy työkyvyn ja elämänhallinnan päälle!?
Sinulla on jo pohjalla masennus, olet erittäin raskaasti lastattu nyt.
Muuta en osaa sanoa kuin että kun terapiaa saat, ota puhe terapeutin kanssa asiasta, koska se vaikuttaa kokonaistilanteeseesi ratkaisevan paljon!!
Lakkaa vähättelemästä itseäsi ja ongelmiasi, älä lakaise niitä maton alle. Ajan kuluessa asia vain pahenee jos sille mitään ei tee.
Uskon että sisarellasi on omat ongelmansa, joita sinä et voi tietää. Teillä on takana raskaat lapsuudenolosuhteet, se sanoo jo paljon. Varmasti hänellä on myös paha olo, mutta on samalla lailla lukossa ja neuvoton kuin sinäkin.
Siksi ehdotan vakavasti puhumaan tästä terapeutille, saat avattua uusia näköaloja ja ratkaisumalleja kuin mihin yksin pystyt! Hänhän ei asiaa voi korjataa, mutta saat osviittaa ja vinkkiä miten edetä ja toimia, muuttaa ajatuskuvioitasi myönteisempään suuntaan!
Ja mistä sen voin tietää? No en tiedäkään, mutta itse hyvin samankaltaista koettuani elämässäni, olen itse vuosikausien "kitumisen" jälkeen uskaltanut puhua omalle terapeutilleni, ja sitä kautta vähitellen oppimassa jotain uutta ja usko pois, toivoa antavaa!
Ekä kannata pelästyä, jos tälle tielle lähdet, sieltä voi yllättäen putkahtaa pintaan mitä rajuimpia tunnereaktioita, kun ne ns. tunnelukot alkaa aukeilla! Ja se on sitä paranemista!!!
Tsemppiä kovasti sulle!!
Tiedän, että tämä on vähän epäkorrekti ajatus, mutta....ehkä silti. Jospa siskosi itse asiassa tahallaan teki tuon? Tai vähintään alitajuisesti halusikin sun ajautuvan syvenevään masennukseen. Ei kaikki sydämestään rakasta sisaruksiaan, valitettavasti. Etsi sellaisia ihmisiä, jotka eivät lannista vaan osaavat välittää. Niitä on vähän, mutta niitä on. Suutu siskollesi sen verran, ettet edes odota hänen anteeksipyyntöään, mutta koeta tajuta syyt siihen, ettet katkeroidu/masennus enää lisää.
Kiiitos paljon auttavista kommenteistanne!! Ja juu, tajusin itsekin et viestini on aivan liian pitkä jotta ihmiset jaksais sen lukea...
coatch, hyvä pointti tuo että asia kannattaa ottaa esille terapiassa ja sen olenkin jo tehnyt.. melkein joka kerta puhumme asiasta tavalla tai toisella ja se on auttanut elämään asian kanssa ja käsittelemään sitä toisenlaisella tavalla. Kiitos myös kun sanot rehellisesti ja suoraan että minun tulee lakata väheksymästä ongelmiani... Se on aika luontaista minulle ja teen sitä huomaamattanikin. Hyvä että joku sen huomaa! Mukava kuulla että itse olet saanut apua omiin vastaavanlaisiin ongelmiisi ja itseäni toki helpottaa kuulla että elämä voi jatkua tällaisista huolista huolimatta... tai niiden kanssa. Olen hyvin nuori ja vasta aloittelen käsittelemään elämäni synkimpiä ja rankimpia kokemuksia. Siksi olen ns "helisemässä"... auttaa kovasti kun joku hieman kokeneempi kertoo omasta selviytymisestään.
Yx pointti.. en osaa arvioida tekikö siskoni niin tahallaan, luultavasti hän ei toivonut masennukseni pahentumista, mutta niin vain kävi. Mielenkiintoinen pointti kuitenkin eikä sitä voi täysin poissulkea!
Annoitte minulle ajateltavaa, kiitos!