sitkeyttä ihmiset!

tottahan turiset tyttöseni. aivan totta.

Itse kaksi pahaa masennusta kokeneena, en voi muuta kuin rakastaa "tylsää arkea" ja oloani kun kaikki on hyvin ja oikein :)) Tavallinen tylsä arki kunniaan!

Puhut täyttä asiaa! Itse nyt avioeron kynnyksellä ja tilanteessa, jossa mies ei yli 20 v yhdessäolon jälkeen halua yrittää mitään parannuskeinoja, olen sitä mieltä, että mitään ihmeellisen ihanaa vihreämpää ruohoa ei ole aidan takan olemassa. Lähdin aikoinaan seurustelemaan ajatuksella "tässä sielunkumppani minua varten" mutta miehen mielestä on epänormaalia olla saman ihmisen kanssa koko elämänsä!!! Eikö ole epänormaalimpaa vaihtaa kumppania säännöllisin väliajoin kuin nähdä vaivaa onnistuakseen sen yhden ihmisen kanssa? En ymmärrä tätä nykyistä haihattelua aina vain paremman perään. Elämä jää elämättä jos sitä aina ajattelee, että jossain olisi jotain vielä parempaa eikä ole koskaan mihinkään tyytyväinen. Miksi elämän pitäisi olla jotain suurta ja ihmeellistä?? Elämä on enimmäkseen tasapaksua pötköä, josta putkahtaa silloin tällöin pieniä iloisia tai surullisia nyppylöitä. Elämä on elämisen arvoista, vaikka sitä ei eläisikään kuin viimeistä päivää kaiken irti ottaen. Tyytyväisyys elämään lähtee pienistä asioista ja niiden oivaltamisesta, ei mistään extreme-elämyksistä. Arvostakaa kumppaneitanne ja ottakaa toisianne huomioon sen sijaan että haette vain omaa tyydytystä ja pidätte nenäänne omassa sanonko missä.

Minä taas olen sitä mieltä, että ihmisten tulee tunnistaa milloin parisuhdetta on järkeä yrittää pelastaa ja milloin se taas on täysin turhaa.

Liian usein näkee suhteita, missä ollaan todella väsyneitä, surullisia ja onnettomia, mutta ollaan yhdessä kun erotakaan ei uskalleta. Vähän niinkuin pitäisi kättä kuumalla hellalla ja ei uskalla nostaa kättä jos se vaikka sattuisi enemmän - kun ei uskalleta ja onhan siihen kipuun ja alkanut turtua :-)

Kevään aikana kaksi ystävätärtäni kävi läpi samanlaisia kokemuksia:

Pariskunta A oli seurustellut n. 5 vuotta, naisella oli syrjähyppyjä n. vuoden ajalta ja yhdestä jäi kiinni, valehdellen selvitti tiensä takaisin sopuun.

Pariskunta B oli seurustellut n.4 vuotta, naisella syrjähyppyjä n. vuoden ajalta ja jäi yhdestä kiinni: ei käyttänyt ehkäisyä ja sai taudin.

Pariskunta A: nainen päätti jättää miehensä, eihän siitä mitään tule kun on aina tosi onneton ja joutuu hakemaan seksiä muualta. On nyt sinkku ja Onnellisempi kuin Koskaan. Olen niin ylpeä että uskalsi ottaa ja lähteä!

Pariskunta B: nainen ja mies päättivät vielä yrittää, mies lupasi että tämä asia ei tule ikinä unohtumaan, hän tulee muistuttamaan asiasta joka kerta. Mies on säätänyt naiselle kotiintuloajat ja rajat, ketä hän saa tavata ja ketä ei. Baariin ei ole mitään asiaa ellei soita kotiin ja pyydä lupaa. (Nainen siis 22v. ja mies 25v.) Lupaa ei yleensä heru ja baari-iltojen kotiintuloaika on klo.22. (Mies ei itse halua lähteä baariin tms.) Nainen on surullinen koska suhde rajoittaa häntä, mies on epävarma ja määräävä.

Että näinkin voi käydä :-)

Mutta se on ihan totta, että arki on osattava ottaa vastaan, ei suhde ole aina mitään pilvilinnalifea. Nykyään media tuputtaa paljon mielikuvia erilaisista parisuhdemuodoista ja tavoista olla suhteessa ja niistä saattaa muodostua häiriintyneitä kuvitelmia: minäkin haluan tyttöystäväkseni julkkiksen/mallin, minäkin haluan herätä joka aamu siihen että mies tiputtelee ruusunlehtiä sängylle ja tuo shamppanjaa sänkyyn jne.

Mutta monet eivät ole valmiita arkeen suhteen edetessä. Omassa suhteessani pilvilinnoja ei ollut enää ensimmäisen viikon jälkeen, molemmat hyvin järki-ihmisiä ja siksi arki on tuttua huttua ollut alusta asti, muttei missään nimessä tylsää sellaista :-)

Hyvät suhteet ovat pelastamisen arvoisia. Hyvässä suhteessa Olet Onnellinen. Oikeasti.

Oma liittoni kesti melkein 15 vuotta.Monta eri kriisiä tuli käytyä läpi ja uskottiin olevamme
yhdessä loppuun asti.
Asiat keskusteltiin aina läpi ja riidat sovittiin,ja vihreästä ruohostakin oltiin tietoisia.
Mutta ei se riittänyt,kun puoliso kohtasi työpaikallaan nuoren ihanan naisen ,joka alkoi
häntä piirittämään.Mies alkoi etsiä uutta työpaikkaa ja itki kotona (siis ei valittanut
vaan itki oikeasti) ettei halua rikkoa perhettään ,eikä jättää lapsiaan.Ei auttanut vetovoima oli liian voimakas.Lähtiessään sanoi rakastavansa aina minua,mutta kun on pakko mennä kun ei pysty vastustamaan.
Minä olisin kestänyt ja annoin anteeksi ,kun mies
palasi takaisin,muttei mies pystynyt kuitenkaan
vastustamaan toista naista vaan lähti uudestaan.
Silloin päästin irti ja päätin jatkaa omaa elämääni eteenpäin ilman häntä.
Sitkeyttä olisi minulta löytynyt,mutta voimaton on jos toiselta ei sitä löydy.
Kuka on syypää? Minä ,mies,tuo toinen nainen,sitä
en tiedä,eikä sillä ole niin väliäkään.
Elämä jatkuu,mutta ei se ole aina niin yksinkertaista ,että ihmiset välttämättä haluaisivat erota ja luovuttaisivat liian helpolla.

Omasta kokemuksesta puhuen, miehet ovat useimmiten niitä jotka luovuttaa...yleensä jo alku-metreillä tulee "pupu pöksyyn". Yritä siinä sitten rakentaa sitä parisuhdetta.