Hei,
haluan laittaa joitakin ajatuksiani tänne tästä parisuhteemme tilanteesta.
Toivoisin saavani jonkinlaista mielipidettä.
Kerron nyt vain siis pääpiirteittäin ne asiat, jotka minua lähes päivittäin mietityttävät.
Elämme etäsuhteessa. Itse olin alusta asti "täysillä mukana". Mies antoi ymmärtää ja ymmärsi myös antaa. En siis ollut varuillani oikeastaan millään tavalla ja ihastuin koko ajan enemmän ja enemmän.
Aloimme seurustelemaan hetkisen tapailuajan jälkeen. Ehdimme olla seurustelusuhteessa pari viikkoa, kun tuli sattumalta selville, että mieheni oli käyttänyt vielä kyseistä treffipalstaa, jolla olimme toisemme tavanneet. Ei siinä vielä mitään, että tapailumme aikana, mutta oli käyttänyt myös vielä silloin kun jo seurustelimme, siitä oli selvä todiste, jonka omin silmin näin, mies oli vieressä.
Tämä sattui minuun todella paljon, sillä olin itse niin rakastunut. Olisin antanut anteeksi, mutta mies on tähän päivään asti väittänyt, että ei muista tehneensä siellä mitään seurustelusuhteemme aikana. Vaikka todiste oli, liittyen siis toiseen naiseen.
Tämä aiheutti niin paljon epävarmuutta minussa, että tahdoin silti keskustella asiasta, sillä toivoin vain, että mies myöntäisi, pyytäisi anteeksi ja jatkaisimme elämää. Se mikä minua sattui, oli mielestäni ilmiselvä valehtelu.
No, sitten alkoi jättämisellä uhkailu, eropuheet ja kaikki muu epämääräinen satuttaminen sanoilla aina riitojen yhteydessä ja nämä riidat siis johtuivat tuosta edellisestä tapahtumasta. Minusta tuntui pahalta, mutta syytin itseäni, että minun vikaanihan se on, kun vaan jatkan asiasta jauhamista.
Välillä mies pyysi anteeksi puheitaan ja sanoi, että ei oikeasti niin tunne, vaan ne ovat vain jokin puolustuskeino riidan yhteydessä ja että häntä pelottaa, että suhde tulisi aina olemaan sellainen.
Tämä vain pahensi oloani, sillä minulla oli muutenkin jo epävarma olo hänen tunteistaan minua kohtaan, oli niin pettynyt siihen, että olin ihan todella luullut löytäneeni miehen, joka kunnioittaisi minua.
Asiat pahenivat niin, että hän rikkoin erään riidan yhteydessä omaisuuttani. Vaikka tiesi, että minulla on traumoja tälläisistä asioista. Ja oli taas jättämässä minua sen jälkeen. No, sillä kertaa minä otin taas syyt niskoilleni ja anelin jäämään.
Myöhemmin hän korvasi kyllä rikkomansa tavaran ja pyysi anteeksi eikä syyllistänyt minua asiasta enää.
Tuli ja tulee paljon tälläisiä tilanteita, missä hän on sanoin ja teoin aivan äärimmäisen itsekäs ja kylmä. Mutta toisaalta, minä tiedän myös omat vikani, en ole täydellinen, vaan osaan myös olla vaativa ja rasittava.
Jotenkin vain tuntuu, että oli asia mikä hyvänsä, niin hän on ikään kuin koko ajan jossain "välitilassa"...sanoo rakastavansa minua (uskon sen), mutta välillä mieleeni hiipii ajatuksia ja mietin, onko hän kykenevä sellaiseen.
Puhumme puhelimessa luonnollisesti paljon, sillä olemme etäsuhteessa. Mutta tästäkin asiasta hän on saanut minut tuntemaan niin usein, että ei tavallaan aina ole iloinen, jos itse hänelle soitan, tai pikemminkin tässäKIN asiassa korostuu tämä asenne "ihan sama". Ja niin monessa muussakin. Hän tavallaan määrää sen, milloin on hyvä soitella. Hän määrää sen, milloin on hyvä harrastaa seksiä. Hänen harrastuksensa vain täytyvät toteutua joka päivä (hyvä, että pitää kunnostaan huolta), mutta siis tämä on tahti, sitä yritän sanoa. En vain ymmärrä.
Ei hän tämän kaiken riitelyn jälkeen varmaan enää kanssani olisi, jos ei välittäisi.
Olen vain niin kyllästynyt ainaiseen itsekkyyteen. Olen itse herkkä (liiankin herkkä välillä). Ja vaikka minua sattuu hänen jonkinlainen välinpitämättömyytensä ja en haluaisi olla koko ajan näin epävarma hänen tarkoitusperistään, niin silti välitän itse liikaa irtautuakseni.
Kirjoitin nyt tämän niin kuin vain hänessä olisi vikaa, sitä en tarkoita, ennemminkin itseäni syyllistän. Mutta halusin tavallaan tuoda esille ne asiat, jotka minua mietityttävät hänessä.
Onko kukaan tuntenut samalla tavalla, ollut samanlaisia ajatuksia?
haluan laittaa joitakin ajatuksiani tänne tästä parisuhteemme tilanteesta.
Toivoisin saavani jonkinlaista mielipidettä.
Kerron nyt vain siis pääpiirteittäin ne asiat, jotka minua lähes päivittäin mietityttävät.
Elämme etäsuhteessa. Itse olin alusta asti "täysillä mukana". Mies antoi ymmärtää ja ymmärsi myös antaa. En siis ollut varuillani oikeastaan millään tavalla ja ihastuin koko ajan enemmän ja enemmän.
Aloimme seurustelemaan hetkisen tapailuajan jälkeen. Ehdimme olla seurustelusuhteessa pari viikkoa, kun tuli sattumalta selville, että mieheni oli käyttänyt vielä kyseistä treffipalstaa, jolla olimme toisemme tavanneet. Ei siinä vielä mitään, että tapailumme aikana, mutta oli käyttänyt myös vielä silloin kun jo seurustelimme, siitä oli selvä todiste, jonka omin silmin näin, mies oli vieressä.
Tämä sattui minuun todella paljon, sillä olin itse niin rakastunut. Olisin antanut anteeksi, mutta mies on tähän päivään asti väittänyt, että ei muista tehneensä siellä mitään seurustelusuhteemme aikana. Vaikka todiste oli, liittyen siis toiseen naiseen.
Tämä aiheutti niin paljon epävarmuutta minussa, että tahdoin silti keskustella asiasta, sillä toivoin vain, että mies myöntäisi, pyytäisi anteeksi ja jatkaisimme elämää. Se mikä minua sattui, oli mielestäni ilmiselvä valehtelu.
No, sitten alkoi jättämisellä uhkailu, eropuheet ja kaikki muu epämääräinen satuttaminen sanoilla aina riitojen yhteydessä ja nämä riidat siis johtuivat tuosta edellisestä tapahtumasta. Minusta tuntui pahalta, mutta syytin itseäni, että minun vikaanihan se on, kun vaan jatkan asiasta jauhamista.
Välillä mies pyysi anteeksi puheitaan ja sanoi, että ei oikeasti niin tunne, vaan ne ovat vain jokin puolustuskeino riidan yhteydessä ja että häntä pelottaa, että suhde tulisi aina olemaan sellainen.
Tämä vain pahensi oloani, sillä minulla oli muutenkin jo epävarma olo hänen tunteistaan minua kohtaan, oli niin pettynyt siihen, että olin ihan todella luullut löytäneeni miehen, joka kunnioittaisi minua.
Asiat pahenivat niin, että hän rikkoin erään riidan yhteydessä omaisuuttani. Vaikka tiesi, että minulla on traumoja tälläisistä asioista. Ja oli taas jättämässä minua sen jälkeen. No, sillä kertaa minä otin taas syyt niskoilleni ja anelin jäämään.
Myöhemmin hän korvasi kyllä rikkomansa tavaran ja pyysi anteeksi eikä syyllistänyt minua asiasta enää.
Tuli ja tulee paljon tälläisiä tilanteita, missä hän on sanoin ja teoin aivan äärimmäisen itsekäs ja kylmä. Mutta toisaalta, minä tiedän myös omat vikani, en ole täydellinen, vaan osaan myös olla vaativa ja rasittava.
Jotenkin vain tuntuu, että oli asia mikä hyvänsä, niin hän on ikään kuin koko ajan jossain "välitilassa"...sanoo rakastavansa minua (uskon sen), mutta välillä mieleeni hiipii ajatuksia ja mietin, onko hän kykenevä sellaiseen.
Puhumme puhelimessa luonnollisesti paljon, sillä olemme etäsuhteessa. Mutta tästäkin asiasta hän on saanut minut tuntemaan niin usein, että ei tavallaan aina ole iloinen, jos itse hänelle soitan, tai pikemminkin tässäKIN asiassa korostuu tämä asenne "ihan sama". Ja niin monessa muussakin. Hän tavallaan määrää sen, milloin on hyvä soitella. Hän määrää sen, milloin on hyvä harrastaa seksiä. Hänen harrastuksensa vain täytyvät toteutua joka päivä (hyvä, että pitää kunnostaan huolta), mutta siis tämä on tahti, sitä yritän sanoa. En vain ymmärrä.
Ei hän tämän kaiken riitelyn jälkeen varmaan enää kanssani olisi, jos ei välittäisi.
Olen vain niin kyllästynyt ainaiseen itsekkyyteen. Olen itse herkkä (liiankin herkkä välillä). Ja vaikka minua sattuu hänen jonkinlainen välinpitämättömyytensä ja en haluaisi olla koko ajan näin epävarma hänen tarkoitusperistään, niin silti välitän itse liikaa irtautuakseni.
Kirjoitin nyt tämän niin kuin vain hänessä olisi vikaa, sitä en tarkoita, ennemminkin itseäni syyllistän. Mutta halusin tavallaan tuoda esille ne asiat, jotka minua mietityttävät hänessä.
Onko kukaan tuntenut samalla tavalla, ollut samanlaisia ajatuksia?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Epävarmat etäsuhteessa, tuli heti ekana mieleeni. Vaikea asetelma.
Sinä olet miehen tossun alla, koska annat helposti periksi. Mies on jo tottunut siihen, että uhkailu tehoaa, siksi hän ei muutta rutiinejaan.
Se kaikki tapahtuu tietysti tiedostamatta, eli ei hän suunnittele mitään tietoisesti, asiat vain tapahtuvat aina samalla kaavalla: Kyseenalaistaminen > riita > erolla uhkaaminen > periksianto > sopu.
Palkinto on joka kerta se sinun anelusi. Annat palkinnon, vaikka hän on juuri saanut sinut tuntemaan olosi epämukavaksi uhkailulla. Epäloogista, eikö totta?
Miesten on usein erityisen vaikeaa hyväksyä itsessään syntyneitä syyllisyyden ja heikkouden tunteita. Heidän (tiedostamaton) valintansa on siten paeta epämiellyttävästä tai uhkaavasta tilanteesta hyökkäyksen suojiin - vähän niin kuin sotatilanteessa... :) Tunteita nostattavissa tilanteissa mies on siis huomattavasti vieraammalla maalla kuin nainen. Jätkät eivät juurikaan käsittele tunteita kaveripiirissä, niin kuin tytöt tapaavat tehdä.
Sinunkin poikakaverisi on nyt neuvoton oman syyllisyytensä kanssa. Sitten vielä häpeän tunne, joka syntyi siitä kun sinä narautit hänet ja vaadit häntä vastuuseen teoistaan siellä treffipalstalla. Ei ihme, että mies protestoi kuin pikkupoika.
Valintansa tehneellä ei todellakaan pitäisi olla enää tarvetta treffailla muita. Mieskin sen kyllä tietää ja ymmärtää, ja nyt hän häpeää kiinnijäämistä ja valehtelua, koska ne alentavat sinun arvostustasi häntä kohtaan.
Ristiriitaiseksi tilanteen siis tekee se, että sinä annoit periksi omille peloillesi, etkä siten uskaltanut viedä aloittamaasi keskustelua loppuun asti, eli siihen pisteeseen kun mies myöntää virheensä, katuu sitä ja pyytää anteeksi.
Ei tulisi antaa anteeksi tai periksi kesken selvitysprosessin, sillä silloihan kaikki jää kesken ja molempien olo vain pahenee. Näennäisesti ollaan sovussa, mutta hampaan koloon jäi yhä käsiteltävää.
No, pikku hiljaa te kyllä opitte tuonkin läksyn. Sinä et jaksa joustaa loputtomiin eikä hän jaksa syyllisyyttä, joka hänelle kasautuu joka kerrasta kun hän uhkailee rakastaan erolla.
Kiitos vastauksesta,
olen miettinyt juuri noita samoja asioita, joista kirjoitit.
Tästä treffipalstakiinnijäämisestä on jo puoli vuotta aikaa, mutta siitä nämä jatkuvat riidat ovat lähteneet. En tavallaan voi enää ottaa asiaa esille, sillä siitähän se riemu repeäisi, "kun alan kaivelemaan vanhoja", kuten poikaystävälläni on tapana sanoa.
Hänen mielestään aika moni nainen olisi antanut vain asian olla ja minunkin olisi pitänyt tehdä niin. En kuitenkaan tehnyt niin, vaan otin asian muutaman kerran esille, mutta se päätyi aina samaan " En rehellisesti sanottuna muista tehneeni tälläistä, olisin minä jo kertonut, jos olisin tehnyt,se ohjelma varmaan jotain sekoilee ym."
Ja sitten syyllisti minua samalla siitä, että en usko "miehen sanaan" ja varmaan tunsikin juuri noin, että hän haluaisi minun arvostavan häntä.
Olen miettinyt, että onko se syyllisyyden tunne juuri se vaikein asia hänelle käsitellä ja siksi hän käyttäytyy noin. Syytän siis itseäni siitä, että saan toisen syyllistymään ja sitä kautta syytän itseäni hänen loukkaavista sanoistaan ja annan periksi. Vaikka tuntuu, että itseäni kohtaan se ei ole oikein.
Useimmat lähimpäni sanoivat minulle, että et sinä häneltä vastausta saa, antaisit nyt jo olla, ei ihme, että uhkailee erolla kun sinä jankutat asiasta.
Mitä vaihtoehtoja minulla siis oli?
Halusin yrittää unohtaa, mutta ei se vienyt sitä tunnetta pois mikä minulla on edelleen hänen kanssaan, jatkuva epävarmuus siitä, olenko minä se tärkein.
Ehkä toimin väärin. En halunnut antaa periksi asiassa, niin kuin sinä sanoit, keskustelu olisi pitänyt viedä loppuun. Mutta millä minä sen totuuden olisin kaivanut? Sitä ei vain tullut.
Ja sitten olen vihainen itselleni siitä, että riidat ovat vain jatkuneet ja jatkuneet periaatteessa minun takiani, sillä se epävarmuuden tunne ei ole kadonnut sen jälkeen minnekkään.
Ei ole sinun syysi jos poikakaverisi ei osaa käsitellä omia syyllisyyden tunteitaan.
Se sinun tulee ymmärtää, tai sinäkin vain kuormitat itseäsi omilla negatiivisilla ajatuksillasi, niin kuin poikakaverisi. Teitä molempia vaivaa syyllisyys ja te puratte sen toisiinne. Siitä ne riidat johtuvat.
Sinä teit niin kuin sinusta oli oikein, säikähdit vain miehen reaktiota ja annoit periksi. Ymmärrettävää, varsinkin kun te elätte etäsuhteessa.
Mies taas ei ole ehkä tottunut siihen, että häneltä intetään vastuunkantamista, mutta ehkä hän on oppinut tuon vastahyökkäystekniikan jo edellisissä suhteissaan.
Erolla uhkailu on äärimmäinen teko. Se on riskin ottamista. Siinähän voi käydä niinkin, että kumppani suuttuu ja häipyy. Sitä se mies ei ehkä ole vielä kokenut, joten leikkii uhkauksilla - niin kauan kun se tuottaa hänen haluamansa lopputuloksen.
Jos itse koet, että kykenet jo antamaan miehelle anteeksi hänen menneet mokailunsa, pitäisi riitelynkin vähentyä. Anteeksi antaminen tarkoittaa sitä, että käsittelee menneisyyden negatiiviset asiat niin tiukasti järjellä (ei tunteillen), että ne jäävät vihdoin kyydistä ja vapauttavat elämään tätä hetkeä.
Anteeksi antaminen tulee sitten näkyä ja kuulua joka päivä jokaisessa tilanteessa. Menneitä ei saa kaivella esiin seuraavan erimielisyyden eteen tullessa.
Eikä niillä menneillä saa myöskään pelotella enää itseään. Toisee tulee luottaa. Muuten ei ole antanut anteeksi ja myös sisäistänyt sitä asennetta.
Miksi edes seurustelette. Ette tule koskaan olemaan onnellisia ja riitelette jatkuvasti koska miehes on epäluotettava ja syyllistää sua. Ei miehes tiedä edes mitä rakkaus on. Olet onnellisempi yksin.