Aika monessa ketjussa valitellaan että mies ei puhu. Onko arvon rouvilla käynyt mielessä että puhumattomuus voi johtua teistä itsestänne?
Itse olin nuorena hyvin avoin ja kerroin tunteistani ja aroistakin asioista aivan kaiken silloiselle tyttöystävälleni. Mutta aika pian sain karvaasti oppia että näin ei kannata menetellä, sillä riidellessä hän käytti näitä tietämiään asioita minua vastaan. Ja kun luottamus menee, niin sitä ei saa takaisin.
No meillä tämä on tiedossa ja silloinen tyttöystäväni, eli nykyinen vaimoni, on oppinut elämään asian kanssa. Päässäni on ylin taso, jonne hänellä ei ole enää pääsyä. Olen vain miettinuyt että tuskimpa voisin palata samaan avoimmuuteen enää suhteessa kennenkään kanssa, en ottaisi sitä riskiä että syvimpiä tuntemuksia käytettäisiin minua vastaan.
Miksi tämä puhuminen ylipäätään on naisille niin tärkeää? Taitaa liitty ihmissuhdepeleihin. Naisille suhteet on peliä ja kun tietää "pelinappulan" ajatukset, niin sen voi paremmin huomioida taktikoinnissa.
Itse olin nuorena hyvin avoin ja kerroin tunteistani ja aroistakin asioista aivan kaiken silloiselle tyttöystävälleni. Mutta aika pian sain karvaasti oppia että näin ei kannata menetellä, sillä riidellessä hän käytti näitä tietämiään asioita minua vastaan. Ja kun luottamus menee, niin sitä ei saa takaisin.
No meillä tämä on tiedossa ja silloinen tyttöystäväni, eli nykyinen vaimoni, on oppinut elämään asian kanssa. Päässäni on ylin taso, jonne hänellä ei ole enää pääsyä. Olen vain miettinuyt että tuskimpa voisin palata samaan avoimmuuteen enää suhteessa kennenkään kanssa, en ottaisi sitä riskiä että syvimpiä tuntemuksia käytettäisiin minua vastaan.
Miksi tämä puhuminen ylipäätään on naisille niin tärkeää? Taitaa liitty ihmissuhdepeleihin. Naisille suhteet on peliä ja kun tietää "pelinappulan" ajatukset, niin sen voi paremmin huomioida taktikoinnissa.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Puhuminen ja avoimuus ovat terveen parisuhteen merkkejä. Samoin kuin anteeksianto ja armollisuus.
Aikuinen ei vastuuta toisia omasta käytöksestään. Jos et puhu vaimollesi, kyse on omasta valinnastasi eikä se ole missään tapauksessa vaimosi syytä.
Rapautat omalla toiminnallasi parisuhteesi perustan. Sinä et varmaan koskaan tee virheitä parisuhteessasi, vaan toimit aina oikealla tavalla, kun vaadit vastaavaa vaimoltasi. Katso peiliin!
Ainakin itselle on käynyt. Mutta ei johdu kyllä itsestäni. Mies on ollut samanlainen lapsesta lähtien.
Kovin on erikoinen näkemys sinulla naisten ihmissuhteista. Ehkä se joillekin on peliä. Suurimmalle osalle ei varmaan. Minulle ei ainakaan.
Kyllä minusta puhe kuuluu parisuhteeseen. Tapa pitää toiseen yhteyttä.Jos ei puhuta eihän sitä tiedä kenen kanssa sitä on yhdessä.
Väärä neuvo sinulta "Vastuu* kun sanot näin: Jos et puhu vaimollesi, kyse on omasta valinnastasi eikä se ole missään tapauksessa vaimosi syytä.
Miksi ei huomioida mitä mies kertoi juuri vaikenemisensa syyksi.
Aloittaja sanoi:
Itse olin nuorena hyvin avoin ja kerroin tunteistani ja aroistakin asioista aivan kaiken silloiselle tyttöystävälleni. Mutta aika pian sain karvaasti oppia että näin ei kannata menetellä, sillä riidellessä hän käytti näitä tietämiään asioita minua vastaan. Ja kun luottamus menee, niin sitä ei saa takaisin.
Näin voi käydä että toinen käyttää hänelle uskottuja asioita myöhemmin avautujaa vastaan. Tuo on huonoa käytöstä ihmiseltä jolle on avoimesti asioitaan kertonut. Olen nainen ja en kerro miehelleni asioitani syystä että en usko hänen olevan niistä vaiti ulkopuolisille. Avoimuudessakin on hyvä olla varovainen itsensä suojelemiseksi.
Miksi kertoa toiselle asioitaan mistä joutuu mahdollisesti jossakin vaiheessa kuulemaan itseään vastaan?
Tuosta huolimatta ei aloittaja voi yleistää että kaikille naisille on suhteet peliä. Ei suinkaan näin ole. On vain erilaisia ihmisiä joista toinen KUNNIOITTAA hänelle uskottuja asioita eikä käytä niitä toista vastaan missään tilanteessa.
Jos parisuhteen haluaa saada toimimaan, täytyy olla valmis paljastamaan tunteensa ja ajatuksensa. Jos tyttöystävä käytti tunteita ap:ta vastaan, on ap:n tehtävät ottaa asia puheeksi ja kertoa miltä moinen käytös tuntuu sekä asettaa selkeät rajat sille, miten toivoo toisen käyttäytyvän. Simpukaksi muuttuminen vain etäännyttää. Sama koskee sinua. Jso epäilet miehesi puhuvan muille, miksi ihmeessä et käsittele asiaa hänen kanssaan ja kerro, mitä ajattelet ja tunnet. Pariuhteessa täytyy myös olla valmis sietämään epätäydellisyyttä ja antamaan anteeksi. Se on paljon rakentavampaa kuin jurnuttaa yksin uhrin roolissa. Ette varmaan itsekään ole täydellisiä puolisoita, kun tarkemmin ajattelette.
Joskus hiljaa oleminen on parempi vaihtoehto kuin puhuminen. Jokaiselle suotakoon salaisuutensa ja tapansa elää.
Useinhan esim. riitatilanteessa voi toinen osapuoli muuttua hyvinkin pirulliseksi ja levitellä asioita negatiiviseen sävyyn. Ihminen on kaikenkaikkiaan haavoittuvainen olento ollessaan avoin.
Jos jotakin arkaa asiaa käsitteleekin puolisonsa kanssa se on jokaisen henkilökohtainen asia. Avoimuudesta ja puhumisesta ei voi antaa mitään yleispätevää neuvoa jos ei tunne ko. ihmisiä ja heidän tapojaan toimia ja elää. Kaikki yleiset neuvot ei käy kaikille, sanokoot "asiantuntijat" mitä haluaa, hekin erehtyvät.
Kukaan ei ole toki täydellinen sen jokainen ymmärtänee sanomattakin. Kaikilla ei ole edes jostakin syystä mahdollisuutta olla avoin, elämäntilanteet ovat hyvinkin erilaisia. Sitä ei sellainen välttämättä ymmärrä jolla kokemusta ko. tilanteista ei ole.
Kuten keskustelun aloittaja, olin minäkin ensimmäisessä, samalla tämänhetkisessä suhteessani avoin ja rehellinen. Kaikki kuitenkin alkoi muuttumaan kovinkin pian. Pienestä liekistä on kasvamassa iso roihu. Ajattelin aina, että kyllä tämä tästä muuttuu, kun hän hieman kasvaa ihmisenä. Ettei hän enää saa ja tee kohtausta asioista, jotka minulle tuntuvat niin pieniltä ja mitättömiltä, jotka hänelle ovat ovat kuin sairaus mitä ei voi parantaa. Niinpä olen antanut periksi yrittää selittää näitä tuntemuksiani ja näkemyksiäni niistä asioista, joista tiedän hänen flippaavan. Sulkeudun. Vältttelen joutumasta näihin tilanteisiin. Sivuutan ja vaihdan aihetta. Valehtelen.
Tiedän, ettei tämäkään ole oikein. Haluaisin niin kovin paljon puhua ja olla rehellinen, mutta tiedän, että hän saa kuulostamaan tunteeni niin vääriltä.
Ellet kerro tunteistasi ja ajatuksistasi, kumppanisi ei tiedä millainen olet (pätee myös toisinpäin). Ette voi jakaa asioita. Kun ei jaa asioita, ei ole läheisyyttä. Joitakin se häiritsee, tai alkaa myöhemmin häiritä. Juuri se johtaa suurimpiin osiin eroista ja uskottomuuteenkin. Etenkin naisten kohdalla.
Miksi menit naimisiin naisen kanssa, joka on käyttänyt syvimpiä tunteitasi sinua vastaan? Minä olisin antanut lemput sen siliän tien.
Itse en kerro tunteistani kovin herkästi kenellekään. Kaikkein vähiten juuri exälle, koska hän mitätöi ne kuitenkin. Täytyy olla tietty luottamustaso, että tunteita voi kertoa ja jakaa.
no nyt saa olla hiljaa kun yksin asuu ja on eronnut...
Miksi ihmeessä menee tuollaisen ihmisen kanssa naimisiin, jos luottamusta ei ole?
Tää miehen puhumattomuus onn meilläkin noussut tapetille viime kuukausina. Olemme olleet naimisissa vasta reilun vuoden ja nyt jo tuntuu, että meidän välissä on muuri. Aiemmin kaikki luisti kun ajatus. Jaoimme arkipäivän kuulumiset ja keskustelimme tulevasta. Jaoimme ilot ja surut. Olimme onnellisia :) Ku sitten aloin odota toivottua lastamme, olikin odtus ajan alku vaikeampi kuin aiemmin. Pelkäsin toden teolla, että saan keskenmenon. Sydänäänet ja ultran kuva eivät täsmänneet ja se aika oli tosella pelottavaa. Yritin jutella tästä miehelleni ja hän vaan tyrmäsi ja vähätteli kaikkea. Ei siis ollut valmis edes kuuntelemaan murheitani, saati että olisi ollut valmis sanallisesti tai fyysisesti minua lohduttamaan. Annoin miehelleni aikaa sulatella asioita ja tästä päästiin kuin päästiinkin yli ja uudelleen yhteyteen keskustelujen kautta, mutta koville se otti. Myöhemmin mieheni sitten kertoi, että hänen oli vaikea käsitellä asiaa, kun itsekin pelkäsi niin kovasti.
Odotettu tyttömme sitten syntyi pari viikkoa ennen laskettua aikaa ja kaikki oli ihanaa. Mieheni kävi töissä ja pääsi päivällä ruokatunnilla kotiin syömään, koska työpaikka oli ihan kotimme lähellä, kävelymatkan päässä :) Nautin kun sain laittaa ruuan ja syödä mieheni kanssa. Jutustella kahden kesken, kun vanhemmat lapset olivat koulussa ja pieni vauva nukkui. Omasta valinnasta tein myös suurimman osan kotitöistä kotona ollessani, jotta iltaisin aikaa jäisi parisuhteelle ja perheelle. Yösyötöt kuitenkin jatkuivat ja minä aloin väsyä... Yritin puhua tästä miehelleni. Puhuin, itkin ja puhuin, taas puhuin, annoin asian olla ja odotin ja taas itkin ja puhuin... Miehelläni ei ollut mitään sanottavaa. Yritin ehdottaa roolin vaihtoa edes yhdeksi yöksi, ei kelvannut. Yritin pyytää pientä huilia edes yhtenä aamuna tai iltana, joka ajatuksena oli hyvä, mutta toteutus vaan jäi puolitiehen. Olen kertonut miehelleni miten kovasti tämä loukkaa minua. Olen suoraan pyytänyt apua, nätisti, rumasti, itkien, vitsiin verhoten ja mikään ei mene perille... Minua ei oteta tosissaan.
Nyt nuorin lapsemme on reilun vuoden vanha, mieheni ei edelleenkään puhu. Olemme etääntyneet toisistamme niin, että mielestäni ero on aina poispääsy tästä kurjuudesta. Olisin valmis tekemään ihan mitä vaan mieheni eteen, jos hän edes pienen hetken olisi valmis kuuntelemaan minua, ottamaan minut todesta ja jakamaan edes keskustelemalla omaa ymmärrystään minulle. Mutta ei!
Kun olin vatsataudissa, mieheni suuttui kun joutui hoitamaan kodin ja lapset. Seuraavana aamuna olikin jo minun vuoro herätä pienimmäisen kanssa. Olen sanonut miehelleni suoraan, että olen valmis eroamaan, jos hän vaan sanoo sen minulle että sitä haluaa. Ei kuulemma halua. Mut ei halua tehdä mitään muutakaan asioiden parantumisen eteen.
Olen kai passannut mieheni pilalle kotona ollessani, sillä tällaisia ongelmia töiden ja tehtävien jaosta tai toisen auttamisessa ei ole ennen ollut. Olen naimisissa, mutta elämäni on yhtä yksinäistä ja raskasta kun olisin lasteni kanssa yksin. Ehkä vieläkin raskaampaa, sillä tällä hetkellä minulla on mies joka pitää itsestäänselvyytenä sitä, että minä jaksan päivästä toiseen kantaa tämän taakan, vaikka joka päivä odotan että hän ottaisi osansa kannettavakseen ja jakaisi asiat minun kanssani. Toisaalta taas henkisesti olen hyvinkin valmistautunut eroamaan kunhan vanhempien lasten koulujutut saa kevääseen asti...
Mut se mitä en ymmärrä on, että jos toista rakastaa ja toisesta välittää niin miten voi olla niin välinpitämätön ja itsekäs, ettei uskalla tuoda itseään tilanteeseen jossa voi haavoittua, jos toinen on sen jo tehnyt useaan otteeseen !???!!
Kuulostaa siltä, että miehellesi on jäänyt tunnelukko päälle. Eli se lapsen menettämisen pelko on saattanut olla niin pelottavaa, että päälle on napsahtanut tunnelukko niin tiukasti, ettei miehesi sitä välttämättä enää osaa avata.
Suosisttelisin että menisitte kummatkin terapiaan - ja eri terapeutille ensiksi. Pyydä että miehesi menisi puhumaan ja purkamaan asioitaan ensiksi terapiassa ja sitten voitte ottaa yhteisterapian.
Jos apua tarvitset kotiin, niin etkö voisi viedä lapsia välillä päiväkotiin/hoitajalle?
En halua viedä lastani hoitoon. Ongelma kun ei suinkaan ole lapsissa. Olen itse valinnut, että jään kotiin ja olen onnellinen niistä hetkistä kun saan olla lasteni kanssa :) Ongelmana on kuitenkin se väsymys, mikä tulee siitä kun mieheni ei kiinnitä mitään huomiota minuun, mun mielipiteisiin, mun tarpeisiin... Kun tulee töistä kotiin, on koneella tai katsoo tv tä tai jotain muuta mikä milloinkin tuntuu hyvälle. Minä puolestaan jatkan omaa "työtäni" siihen saakka että saan lapseni nukkumaan. Enkä edes sen jälkeen saa mieheltäni huomiota, että vaivautuisi keskustelemaan niinkin yksinkertaisesta aiheesta, kuin että miten päivä on mennyt, saati sitten jostain vakavammasta. Eikä minua kiinnosta aina olla se joka tekee aloitteen ja yrittää pitää jonkinlaista suhdetta yllä...
sisuuntunut: miehesi ajattelee vain itseään. Tämä sinun vaan täytyy hyväksyä. Mies ei halua erota, koska joutuisi kaiken muun vaivan lisäksi maksamaan elatusmaksut. Miehellä on nyt hyvin sinun täysihoidossasi.
Suosittelen lämpimästi eroa. Tuollainen liitto syö hirveästi energiaa ja elämäniloa.
Vaimojen vikahan on aina. Ainakin meillä kaikki on ollut tavalla tai toisella aina minun syytäni. Valmiisen pöytään on saanut tulla, silitetyt paidat pukea päälle, koti, lapset, pihan , harrastukset... kaikkia olen pyörittänyt pääsääntöisesti yksin.
Miehen ura, reissut, tv on ne tärkeimmät hänelle aina olleet.
Työelämään palatessani hänkin joutuu jopa joskus osallistumaan arkeen. Ja siinäkös marttyyri saa taas mainostettavaa. Puhua ei osaa, joskus yrittää piruilla hienosti.
Parasta tässä sairaassa miehessä on se että hän on niin itseään täynnä, ettei tajua että Rakastan toista kilttiä ja auttavaista miestä=))))
Paha saa palkkansa!