En oikein tiedä mihin tämän viestin olisin kirjoittanut.
Toivottavasti joku jaksaa lukea tämän ja kertoa olenko ainoa ihminen omien ahdistuksieni ja tuntemusteni kanssa.
Olen kolmekymppinen nainen, ei lapsia.
Tutustuin nykyiseen avomieheeni pari vuotta sitten. Tuolloin hän oli vielä suhteessa entisen naisensa kanssa. Sanoi että suhde on loppumassa. Silti varuillani olin.
Meni aikaa ja muutin samalle paikkakunnalle. Edelleen vaikka oli tapaamisestamme kulunut melkein vuosi, hän ei voinut liikkua missään julkisesti kanssani.. Tupakkaakin piti lähteä hakemaan 5km päästä keskustasta.
Kyselin syytä, mm. sitä että onko hän vielä yhdessä entisensä kanssa. Vastaus oli silti kieltävä.
Vuosi meni tapaamisestamme ja hän kysyi haluanko lähteä kauppaan. Siitäkös se ihmettely alkoi omalta suunnaltani.
Nyt tänä päivänä mietittynä olen ajatellut että hän vain halusi tehdä entisen naisensa mustasukkaiseksi, jos hän näkisi meidät yhdessä. Koska tuolloin hänen ex oli löytänyt rinnalleen uuden miehen.
Välissä erosimme ja palasin vanhaan kotikaupunkiini, sillä joku kävi minua ahdistamaan suhteessamme. En tiedä mikä se oli, mutta olisi pitänyt luottaa vaistooni.
Puheluiden ja viestien määrä eron aikana oli jotain sairasta. Pidin puhelintani kiinni viikko tolkulla.
Lopulta annoin ahdistelussa periksi ja palasin takaisin.
Taisi olla loppujen lopuksi pelko mikä sai minut palaamaan, koska hän ilmoitti että jos en palaa, hän ottaa virkavapaata töistä ja etsisi minut käsiinsä.
Eron aikana hän oli käynyt kuulemma etsimässä minua vanhoilta työpaikoiltani ja ystävieni luolta.
Olen ennen ollut äärimmäisen vahva.Mutta nyt en tunnista enää itseäni.
Joskus seurustelumme alussa sanoin aina nauraen että parempi taivas alla kun tossun alla. Vastaus oli häneltä aina vitsillä heittäen "Niinhän sinä luulet"..
Hän käy töissä, minä istun kotona tehden kotihommia. Aamulla keitän hänelle aamukahvit, oli kellonaika mikä tahansa. Teen eväät, ruuan valmiiksi kun hän tulee töistä. Teen taloudessamme aivan kaiken.
Lasta hän kovin haluaisi, mutta sen asian suhteen olen epävarmaakin epävarmempi.
Töihin paluu pitkän sairasloman jälkeen edessä, mutta se minne saan mennä töihin on aivan eriasia.
Mieheni luulee määräävänsä paikan minne minun pitää mennä töihin tai mihin en saa. Loistavia työtarjouksia olen saanut mutta jostain syystä jättänyt ottamatta vastaan.
En kestä myöskään sitä että en saa nähdä ystäviäni, jos käyn vanhemmillani kylässä. Huomaan monen päivän mykkäkoulun alkavan siitä.
Kyllä hänen ystäviään meillä saunomassa käy, mutta ei koskaan ole käynyt minun.
Omiin ystäviini joudun pitämään nykyään salaa yhteyttä,mikä syö omaa hermoa kovasti.
Kaikki pitävät miestäni täydellisenä, onhan hän komea, mukava, rehellinen. Sukulaiseni ovat täysin hänen pauloissaan..
jatkuu...
Toivottavasti joku jaksaa lukea tämän ja kertoa olenko ainoa ihminen omien ahdistuksieni ja tuntemusteni kanssa.
Olen kolmekymppinen nainen, ei lapsia.
Tutustuin nykyiseen avomieheeni pari vuotta sitten. Tuolloin hän oli vielä suhteessa entisen naisensa kanssa. Sanoi että suhde on loppumassa. Silti varuillani olin.
Meni aikaa ja muutin samalle paikkakunnalle. Edelleen vaikka oli tapaamisestamme kulunut melkein vuosi, hän ei voinut liikkua missään julkisesti kanssani.. Tupakkaakin piti lähteä hakemaan 5km päästä keskustasta.
Kyselin syytä, mm. sitä että onko hän vielä yhdessä entisensä kanssa. Vastaus oli silti kieltävä.
Vuosi meni tapaamisestamme ja hän kysyi haluanko lähteä kauppaan. Siitäkös se ihmettely alkoi omalta suunnaltani.
Nyt tänä päivänä mietittynä olen ajatellut että hän vain halusi tehdä entisen naisensa mustasukkaiseksi, jos hän näkisi meidät yhdessä. Koska tuolloin hänen ex oli löytänyt rinnalleen uuden miehen.
Välissä erosimme ja palasin vanhaan kotikaupunkiini, sillä joku kävi minua ahdistamaan suhteessamme. En tiedä mikä se oli, mutta olisi pitänyt luottaa vaistooni.
Puheluiden ja viestien määrä eron aikana oli jotain sairasta. Pidin puhelintani kiinni viikko tolkulla.
Lopulta annoin ahdistelussa periksi ja palasin takaisin.
Taisi olla loppujen lopuksi pelko mikä sai minut palaamaan, koska hän ilmoitti että jos en palaa, hän ottaa virkavapaata töistä ja etsisi minut käsiinsä.
Eron aikana hän oli käynyt kuulemma etsimässä minua vanhoilta työpaikoiltani ja ystävieni luolta.
Olen ennen ollut äärimmäisen vahva.Mutta nyt en tunnista enää itseäni.
Joskus seurustelumme alussa sanoin aina nauraen että parempi taivas alla kun tossun alla. Vastaus oli häneltä aina vitsillä heittäen "Niinhän sinä luulet"..
Hän käy töissä, minä istun kotona tehden kotihommia. Aamulla keitän hänelle aamukahvit, oli kellonaika mikä tahansa. Teen eväät, ruuan valmiiksi kun hän tulee töistä. Teen taloudessamme aivan kaiken.
Lasta hän kovin haluaisi, mutta sen asian suhteen olen epävarmaakin epävarmempi.
Töihin paluu pitkän sairasloman jälkeen edessä, mutta se minne saan mennä töihin on aivan eriasia.
Mieheni luulee määräävänsä paikan minne minun pitää mennä töihin tai mihin en saa. Loistavia työtarjouksia olen saanut mutta jostain syystä jättänyt ottamatta vastaan.
En kestä myöskään sitä että en saa nähdä ystäviäni, jos käyn vanhemmillani kylässä. Huomaan monen päivän mykkäkoulun alkavan siitä.
Kyllä hänen ystäviään meillä saunomassa käy, mutta ei koskaan ole käynyt minun.
Omiin ystäviini joudun pitämään nykyään salaa yhteyttä,mikä syö omaa hermoa kovasti.
Kaikki pitävät miestäni täydellisenä, onhan hän komea, mukava, rehellinen. Sukulaiseni ovat täysin hänen pauloissaan..
jatkuu...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.