Hei. Olen 28-vuotias, naimisissa oleva nainen. Minulla on kouluikäinen poika. Olemme miehemme kanssa molemmat opinnoissa tällä hetkellä, keskituloisia, työssäkäyviä (opinnot ohella, miehellä alanvaihto, itsellä amk).
Olen joskus kärsinyt todella voimakkaasti huonosta itsetunnosta, ja kokenut, että kehoni on lähestulkoon epämuodostunut ja ettei mikään maailmassa voi korjata sitä.
Koin insestiä lapsuudessa, lisäksi sama henkilö hakkasi minua päivittäin monta vuotta. Tämän asian olen käsitellyt, ja kaikesta huolimatta elän normaalia elämää. Traumat poikivat mm. syömishäiriötä, joka on oman kehon sietämisen liitännäinen, tavallaan. Kontrollia siitä, miltä näyttää, mitä on, jne. Enää en niinkään tarkkaile, syömistä enkä muutakaan, kun olen ottanut selvää, mitä kannattaa syödä, miten... jne.
Olen harrastanut parikymppisestä liikuntaa, ja vakava sairastuminen (neuropatiaan) lapsen ollessa pieni teki hallaa kunnolle, ryhdille ja ulkonäölle jälleen, jonka jälkeen tilanne laukesi vuosia myöhemmin ollessani jälleen kriisissä itseni kanssa; milloin vatsanseudun, milloin rintojeni, reisieni, minkä vain kanssa. Tilanne on elänyt ja elänyt.
Lapseni biologinen isä lähti klassisesti, kun lapsi oli 1-vuotias. Syyksi hän sanoi, ettei ole vain ikinä rakastanut minua, ja ettei vanhemmuus häntä kiinnosta. Hän oli sairaalloisen mustasukkainen, sillä tavoin, että sen sijaan, että hän olisi tutkinut postiani tms. seurantaa, hän oli mielessään päättänyt, että minä petän, en ole luotettava, olen kiinnostunut ja tapailen muita miehiä ja ettei lapsemme ole hänen.
Tälläinen melko psykoottinen ajattelutapa häneltä teki omalle itsetunnolle todella kipeää; menetin rakastamani miehen hänen omien visioidensa tähden. Noh, tässä muutamia asioita, jotka ovat vaikuttaneet siihen, miksi olen tuntenut kehoni niin vieraaksi ja huonoksi.
Nykyinen mieheni rakastaa minua ja vartaloani. Toisin kuin moniin tapaamiini miehiin, häneen voi luottaa. Hän on rehti ja monin eri tavoin esimerkillinen ihminen. Annamme toisillemme tilaa, ja meillä on pelisäännöt selvät arvomaailman, toistemme tukemisen, arjen pyörittämisen (koululaisen asiat, kotiasiat, finanssi jne.) suhteen; saamme toisiltamme sen, mitä tarvitsemme. Hän on komea ja ihana; täydelinen mies minulle. Olen todella onnekas!
Hänen ansiostaan, osaksi, olen osannut jättää viimeisetkin rippeet kaikesta edellämainitsemastani paskasta. Joskus, harvoin koen joitakin ns. "normaaleja" turvotuksia ja naamakriisejä, melko vähäpätöisiä, täytyy sanoa. Tiedän mieheni katselevan aikuisviihdettä. Tiedän, etten täytä sellaisia kriteerejä, kuin jotkut "tehdyt" alan naiset, ja tiedän täysin puutteeni, mutta kannan itseni ylpeydellä. Sellaisella, etten edes ajattele sitä.
Olen varmasti ollut surkea näky kipuisena ja itseeni turhautuneena.
Voiko olla, että kun nyt koen tyytyväisyyttä ja ammennan siitä, että muut lähtevät sellaiseen "imuun" mukaan, ja huomaavat sen, että olen tyytyväinen itseeni?
Miten tälläinen positiivinen vuorovaikutus oikeastaan toimii?
Kaipaisin miesnäkökulmaa tähän asiaan, toki kaikki näkikset kelpaavat. Mutta miehen ajatusmaailmaa sivuan vain sivustakatsojan roolista päivittäin, ja ajatus itsensä kantamisesta ja hyväksynnästä askarruttaa minua joskus aika lailla.
Olen hoitoalalla, opiskelen sh:ksi tällä hetkellä. Opiskelu tekee minulle todella hyvää, psyykkisesti. Loistan aineissa, ja ehkä menestys näkyy omassa itsessä; jaksan laittautua
Olen joskus kärsinyt todella voimakkaasti huonosta itsetunnosta, ja kokenut, että kehoni on lähestulkoon epämuodostunut ja ettei mikään maailmassa voi korjata sitä.
Koin insestiä lapsuudessa, lisäksi sama henkilö hakkasi minua päivittäin monta vuotta. Tämän asian olen käsitellyt, ja kaikesta huolimatta elän normaalia elämää. Traumat poikivat mm. syömishäiriötä, joka on oman kehon sietämisen liitännäinen, tavallaan. Kontrollia siitä, miltä näyttää, mitä on, jne. Enää en niinkään tarkkaile, syömistä enkä muutakaan, kun olen ottanut selvää, mitä kannattaa syödä, miten... jne.
Olen harrastanut parikymppisestä liikuntaa, ja vakava sairastuminen (neuropatiaan) lapsen ollessa pieni teki hallaa kunnolle, ryhdille ja ulkonäölle jälleen, jonka jälkeen tilanne laukesi vuosia myöhemmin ollessani jälleen kriisissä itseni kanssa; milloin vatsanseudun, milloin rintojeni, reisieni, minkä vain kanssa. Tilanne on elänyt ja elänyt.
Lapseni biologinen isä lähti klassisesti, kun lapsi oli 1-vuotias. Syyksi hän sanoi, ettei ole vain ikinä rakastanut minua, ja ettei vanhemmuus häntä kiinnosta. Hän oli sairaalloisen mustasukkainen, sillä tavoin, että sen sijaan, että hän olisi tutkinut postiani tms. seurantaa, hän oli mielessään päättänyt, että minä petän, en ole luotettava, olen kiinnostunut ja tapailen muita miehiä ja ettei lapsemme ole hänen.
Tälläinen melko psykoottinen ajattelutapa häneltä teki omalle itsetunnolle todella kipeää; menetin rakastamani miehen hänen omien visioidensa tähden. Noh, tässä muutamia asioita, jotka ovat vaikuttaneet siihen, miksi olen tuntenut kehoni niin vieraaksi ja huonoksi.
Nykyinen mieheni rakastaa minua ja vartaloani. Toisin kuin moniin tapaamiini miehiin, häneen voi luottaa. Hän on rehti ja monin eri tavoin esimerkillinen ihminen. Annamme toisillemme tilaa, ja meillä on pelisäännöt selvät arvomaailman, toistemme tukemisen, arjen pyörittämisen (koululaisen asiat, kotiasiat, finanssi jne.) suhteen; saamme toisiltamme sen, mitä tarvitsemme. Hän on komea ja ihana; täydelinen mies minulle. Olen todella onnekas!
Hänen ansiostaan, osaksi, olen osannut jättää viimeisetkin rippeet kaikesta edellämainitsemastani paskasta. Joskus, harvoin koen joitakin ns. "normaaleja" turvotuksia ja naamakriisejä, melko vähäpätöisiä, täytyy sanoa. Tiedän mieheni katselevan aikuisviihdettä. Tiedän, etten täytä sellaisia kriteerejä, kuin jotkut "tehdyt" alan naiset, ja tiedän täysin puutteeni, mutta kannan itseni ylpeydellä. Sellaisella, etten edes ajattele sitä.
Olen varmasti ollut surkea näky kipuisena ja itseeni turhautuneena.
Voiko olla, että kun nyt koen tyytyväisyyttä ja ammennan siitä, että muut lähtevät sellaiseen "imuun" mukaan, ja huomaavat sen, että olen tyytyväinen itseeni?
Miten tälläinen positiivinen vuorovaikutus oikeastaan toimii?
Kaipaisin miesnäkökulmaa tähän asiaan, toki kaikki näkikset kelpaavat. Mutta miehen ajatusmaailmaa sivuan vain sivustakatsojan roolista päivittäin, ja ajatus itsensä kantamisesta ja hyväksynnästä askarruttaa minua joskus aika lailla.
Olen hoitoalalla, opiskelen sh:ksi tällä hetkellä. Opiskelu tekee minulle todella hyvää, psyykkisesti. Loistan aineissa, ja ehkä menestys näkyy omassa itsessä; jaksan laittautua
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hieno aihe sinulta.
Pukeutuipa nainen tuulipukuun tai Pradan vaatteisiin niin ei merkkaa mitään jos ei osaa kantaa niitä. Jos itsellä on hyvä olo, kunnioittaa ja arvostaa itseään niin voi pukeutua vaikka säkkiin niin näyttää hyvältä.
Se että jos sun elämänasenne on negatiivinen eli näytät kokoajan hapan naamalta niin mikään meikki ei peitä sitä rumuutta kasvoilta.
Kyllä se on niin, että ei väliä mitä naisella on päällään, jos itseluottamus on kohdillaan. Silloin kaikki näyttää hyvältä ja naisesta tulee muutenkin automaattisesti kiinnostavampi. Sellaisiin naisiin kiinnittyy huomio kun käy ulkona :)