Olemme olleet naimisissa vasta reilun vuoden ja nyt jo tuntuu, että meidän välissä on muuri. Aiemmin kaikki luisti kun ajatus. Jaoimme arkipäivän kuulumiset ja keskustelimme tulevasta. Jaoimme ilot ja surut. Olimme onnellisia :) Ku sitten aloin odota toivottua lastamme, olikin odtus ajan alku vaikeampi kuin aiemmin. Pelkäsin toden teolla, että saan keskenmenon. Sydänäänet ja ultran kuva eivät täsmänneet ja se aika oli tosella pelottavaa. Yritin jutella tästä miehelleni ja hän vaan tyrmäsi ja vähätteli kaikkea. Ei siis ollut valmis edes kuuntelemaan murheitani, saati että olisi ollut valmis sanallisesti tai fyysisesti minua lohduttamaan. Annoin miehelleni aikaa sulatella asioita ja tästä päästiin kuin päästiinkin yli ja uudelleen yhteyteen keskustelujen kautta, mutta koville se otti. Myöhemmin mieheni sitten kertoi, että hänen oli vaikea käsitellä asiaa, kun itsekin pelkäsi niin kovasti.
Odotettu tyttömme sitten syntyi pari viikkoa ennen laskettua aikaa ja kaikki oli ihanaa. Mieheni kävi töissä ja pääsi päivällä ruokatunnilla kotiin syömään, koska työpaikka oli ihan kotimme lähellä, kävelymatkan päässä :) Nautin kun sain laittaa ruuan ja syödä mieheni kanssa. Jutustella kahden kesken, kun vanhemmat lapset olivat koulussa ja pieni vauva nukkui. Omasta valinnasta tein myös suurimman osan kotitöistä kotona ollessani, jotta iltaisin aikaa jäisi parisuhteelle ja perheelle. Yösyötöt kuitenkin jatkuivat ja minä aloin väsyä... Yritin puhua tästä miehelleni. Puhuin, itkin ja puhuin, taas puhuin, annoin asian olla ja odotin ja taas itkin ja puhuin... Miehelläni ei ollut mitään sanottavaa. Yritin ehdottaa roolin vaihtoa edes yhdeksi yöksi, ei kelvannut. Yritin pyytää pientä huilia edes yhtenä aamuna tai iltana, joka ajatuksena oli hyvä, mutta toteutus vaan jäi puolitiehen. Olen kertonut miehelleni miten kovasti tämä loukkaa minua. Olen suoraan pyytänyt apua, nätisti, rumasti, itkien, vitsiin verhoten ja mikään ei mene perille... Minua ei oteta tosissaan.
Nyt nuorin lapsemme on reilun vuoden vanha, mieheni ei edelleenkään puhu. Olemme etääntyneet toisistamme niin, että mielestäni ero on aina poispääsy tästä kurjuudesta. Olisin valmis tekemään ihan mitä vaan mieheni eteen, jos hän edes pienen hetken olisi valmis kuuntelemaan minua, ottamaan minut todesta ja jakamaan edes keskustelemalla omaa ymmärrystään minulle. Mutta ei!
Kun olin vatsataudissa, mieheni suuttui kun joutui hoitamaan kodin ja lapset. Seuraavana aamuna olikin jo minun vuoro herätä pienimmäisen kanssa. Tämä oli vain jäävuoren huippu, sillä pikkuhiljaa tässä kuukausien aikana kaikki kotityöt, kaupassa käynnit ja muut asiat on jääneet mulle ja apua on turha pyytää, kun siitä vain suututaan. Jopa vanhempien lasten koulun keskustelut, virasto asioinnit jne olen käynyt pienimmäisen kanssa hoitamassa. En tiedä onko jokin muuttunut minussa vai miehessäni, mutta kohtelu mitä häneltä saan, ei todellakaan ole sitä mitä sain meidän molempien ollessa töissä. Ja pahinta tästä kaikesta tekee se, ettei keskusteluyhteyttä ole. Jos sanon asioista niin hän suuttuu ja kaksii aina jotain millä se onkin yks kaks mun oma valinta ja oma syy. Ei vaan jaksa enää. Olen sanonut miehelleni suoraan, että olen valmis eroamaan, jos hän vaan sanoo sen minulle että sitä haluaa. Ei kuulemma halua. Mut ei halua tehdä mitään muutakaan asioiden parantumisen eteen.
Olen kai passannut mieheni pilalle kotona ollessani, sillä tällaisia ongelmia töiden ja tehtävien jaosta tai toisen auttamisessa ei ole ennen ollut. Olen naimisissa, mutta elämäni on yhtä yksinäistä ja raskasta kun olisin lasteni kanssa yksin. Ehkä vieläkin raskaampaa, sillä tällä hetkellä minulla on mies joka pitää itsestäänselvyytenä sitä, että minä jaksan päivästä toiseen kantaa tämän taakan, vaikka joka päivä odotan että hän ottaisi osansa kannettavakseen ja jakaisi asiat minun kanssani. Toisaalta taas henkisesti olen hyvinkin valmistautunut eroamaan kunhan vanhempien lasten koulujutut saa kevääseen asti... Toki omassakin asenteessa on paljon parannettavaa tällä hetkellä. Tiedän ettei ole oikein ajatella, että pieni ihastuminen tai nettisuhde voisi antaa sen puuttuvan vvoiman näihin päiviin. Sellaista en kuitenkaan ole tehnyt, sillä en haluaisi luovuttaa tai ainakaan tehdä sitä ratkaisevaa virhettä. Jotenkin tuntuu, että jos tämä kaikki päättyy, se saa päättyä puhtaasti...
Mut se mitä en ymmärrä on, että jos toista rakastaa ja toisesta välittää niin miten voi olla niin välinpitämätön ja itsekäs, ettei uskalla tuoda itseään tilanteeseen jossa voi haavoittua, puhumalla avoimesti ja ennen kaikkea kuunnella mitä toisella on sanottavaa, jos toinen on sen jo tehnyt useaan otteeseen !???!!
Odotettu tyttömme sitten syntyi pari viikkoa ennen laskettua aikaa ja kaikki oli ihanaa. Mieheni kävi töissä ja pääsi päivällä ruokatunnilla kotiin syömään, koska työpaikka oli ihan kotimme lähellä, kävelymatkan päässä :) Nautin kun sain laittaa ruuan ja syödä mieheni kanssa. Jutustella kahden kesken, kun vanhemmat lapset olivat koulussa ja pieni vauva nukkui. Omasta valinnasta tein myös suurimman osan kotitöistä kotona ollessani, jotta iltaisin aikaa jäisi parisuhteelle ja perheelle. Yösyötöt kuitenkin jatkuivat ja minä aloin väsyä... Yritin puhua tästä miehelleni. Puhuin, itkin ja puhuin, taas puhuin, annoin asian olla ja odotin ja taas itkin ja puhuin... Miehelläni ei ollut mitään sanottavaa. Yritin ehdottaa roolin vaihtoa edes yhdeksi yöksi, ei kelvannut. Yritin pyytää pientä huilia edes yhtenä aamuna tai iltana, joka ajatuksena oli hyvä, mutta toteutus vaan jäi puolitiehen. Olen kertonut miehelleni miten kovasti tämä loukkaa minua. Olen suoraan pyytänyt apua, nätisti, rumasti, itkien, vitsiin verhoten ja mikään ei mene perille... Minua ei oteta tosissaan.
Nyt nuorin lapsemme on reilun vuoden vanha, mieheni ei edelleenkään puhu. Olemme etääntyneet toisistamme niin, että mielestäni ero on aina poispääsy tästä kurjuudesta. Olisin valmis tekemään ihan mitä vaan mieheni eteen, jos hän edes pienen hetken olisi valmis kuuntelemaan minua, ottamaan minut todesta ja jakamaan edes keskustelemalla omaa ymmärrystään minulle. Mutta ei!
Kun olin vatsataudissa, mieheni suuttui kun joutui hoitamaan kodin ja lapset. Seuraavana aamuna olikin jo minun vuoro herätä pienimmäisen kanssa. Tämä oli vain jäävuoren huippu, sillä pikkuhiljaa tässä kuukausien aikana kaikki kotityöt, kaupassa käynnit ja muut asiat on jääneet mulle ja apua on turha pyytää, kun siitä vain suututaan. Jopa vanhempien lasten koulun keskustelut, virasto asioinnit jne olen käynyt pienimmäisen kanssa hoitamassa. En tiedä onko jokin muuttunut minussa vai miehessäni, mutta kohtelu mitä häneltä saan, ei todellakaan ole sitä mitä sain meidän molempien ollessa töissä. Ja pahinta tästä kaikesta tekee se, ettei keskusteluyhteyttä ole. Jos sanon asioista niin hän suuttuu ja kaksii aina jotain millä se onkin yks kaks mun oma valinta ja oma syy. Ei vaan jaksa enää. Olen sanonut miehelleni suoraan, että olen valmis eroamaan, jos hän vaan sanoo sen minulle että sitä haluaa. Ei kuulemma halua. Mut ei halua tehdä mitään muutakaan asioiden parantumisen eteen.
Olen kai passannut mieheni pilalle kotona ollessani, sillä tällaisia ongelmia töiden ja tehtävien jaosta tai toisen auttamisessa ei ole ennen ollut. Olen naimisissa, mutta elämäni on yhtä yksinäistä ja raskasta kun olisin lasteni kanssa yksin. Ehkä vieläkin raskaampaa, sillä tällä hetkellä minulla on mies joka pitää itsestäänselvyytenä sitä, että minä jaksan päivästä toiseen kantaa tämän taakan, vaikka joka päivä odotan että hän ottaisi osansa kannettavakseen ja jakaisi asiat minun kanssani. Toisaalta taas henkisesti olen hyvinkin valmistautunut eroamaan kunhan vanhempien lasten koulujutut saa kevääseen asti... Toki omassakin asenteessa on paljon parannettavaa tällä hetkellä. Tiedän ettei ole oikein ajatella, että pieni ihastuminen tai nettisuhde voisi antaa sen puuttuvan vvoiman näihin päiviin. Sellaista en kuitenkaan ole tehnyt, sillä en haluaisi luovuttaa tai ainakaan tehdä sitä ratkaisevaa virhettä. Jotenkin tuntuu, että jos tämä kaikki päättyy, se saa päättyä puhtaasti...
Mut se mitä en ymmärrä on, että jos toista rakastaa ja toisesta välittää niin miten voi olla niin välinpitämätön ja itsekäs, ettei uskalla tuoda itseään tilanteeseen jossa voi haavoittua, puhumalla avoimesti ja ennen kaikkea kuunnella mitä toisella on sanottavaa, jos toinen on sen jo tehnyt useaan otteeseen !???!!
Vastaukset 14
Vanhimmat
Älä pyytele mitään vaan jätät asioita tekemättä eli miehen vaatteet pesemättä ja pikkuisia kotitöitä tekemättä ja jos tulee sanomista niin sanot miehellesi että et ole mikään piika ja sinä teet omana osan kotihommsta ja etanna periksi missään asiassa. et tee ruokaa kuin lapsille ja itsellesi ja et muutakaan niin voit saada asiat muutumaan. Yksi hyvä konsti on että kun seuraavan kerran miehlläsi on viikon loma niin lähdet itse lomalle ilman lapsia ja laitat miehen huolehtimaan sen viikon lapsista niin voi huomata miten paljon hommia on tai sitten on ero edessa. Miehsi on niitä miehiä jotka kuvitelee että neiene tekee kaikki kotihommat mukisematta.
Kuka jaksaa tuon mössön lukea alusta lopuun niin onnittelen hyvähermoisuudesta ja kestävyydestä!
Jos hän on niitä vanhanaikaisia miehiä jotka ajattelevat, että mies tuo elannon perheelleen ja nainen hoitaa lapset ja kodin?
Yeap, luulisi että toisella kerralla / yrittämällä ("... vanhemmat lapset ...") osaa jo valkata paremmin. Miehille rakkaus-sana tarkoittaa, että nainen alamaistuu, passaa, pitää hyvänä ja päästää helpolla.
Lyhytjännitteisyyttä!
Jos jo tässä vaiheessa panikoit niin en antaisi kovin hyvää ennustetta!
Vaimoni hoiti perheen kaikki juoksevat asiat kahden pienen lapsen kanssa.
Penskat olivat kotona kokoaikaisesti.
Monen muun miehen lailla olin hyvin paljon pois paikkakunnalta.
Talon rakennusvaiheessa vaimo työnsi tenavat kerrosrattaissa anopille 3,5km ja meni rakennukselle aputöihin.
Jalkani ollessa paketissa 2,5kk vaimo junaili koko rakennusrevohkan, organisoi useammat talkoot ja teki sisätöitä.
Jo ennen aloitusta hän oli hankkinut alennuksella hormi-, ulkomuuraus- ja väliseinätiilet sekä sekundavillat katolle.
Olin 12-vuotta kaikki viikot muualla ja kaikki käytännön vastuu oli vaimolla.
Koskaan hän ei valittanut eikä osoittanut mieltään.
Lauantaisin siivosimme penskojen kanssa talon ja järjetimme vaimoiikonlopun.
Kotiuduttuani ja lopetellessani työntekoa aloin, käytettävissä olevan ajan puitteissa, hoitamaan asioita päätyen nopeasti siihen, että minä teen käytännössä kaiken, pesu- ja tiskikoneita sekä tekstiilejä lukuun ottamatta.
Olemme eläneet tilanteiden vaatimusten mukaan ymmärtäen olla asettamatta omaa mukavuutta ensisijaiseksi.
Viimeiset 13-vuotta se on ollut sitä kokoaikaisesti.
Kävelehän peilin eteen ja tee itsellesi oikeita kysymyksiä!
Luitko edes alkuperäisen kirjoituksen? Te olette varmaan jaksaneet hienosti raskaan arjen, rakentamiset yms. Pisteet siitä teille. Mutta te olettekin puhaltaneet yhteen hiileen, tehneet molemmat oman osanne. Ja toivottavasti myös välillä keskustelleet ja kuunnellet toisianne.
Aloittaja taas on ihan yksin kaiken kanssa. Mies ei puhu eikä kuuntele, eikä tee asioita yhteisen hyvän eteen. Ei tässä ole kysymys siitä paljonko pitää jaksaa niitä arjen töitä vaan siitä että puolisoilla pitää olla kyky tukea sitä toista jos toinen ei jaksa. Vai mitä muuta se rakkaus oikein lopulta käytännössä on jos ei siitä toisesta välittämistä ja myös sen näyttämistä käytännössä?
Lyhytjännitteisyyttä! En pidä itseäni minkään alan neuvojana ja voin kertoa vain omista kokemuksistani pyrkimåttåkåån yleistämään niitä.
Tuolla omalla litaniallani yritin viestiä, että olosuhteet ja tilanteet vaihtelevat ja niiden vaatimusten mukaan olisi ehkä hyvä sulkea oma mukavuudenhalu ja mieltymykset taka-alalle.
Parisuhdetta ja sen kehittymistä tulisi mielestäni tarkastella pitemmällä tähtäyksellä.
Meillä asiat muuttuivat hyvin paljon ilman sen kummempia rutinoita.
Tosin vaimo oli tietoinen siitä, että hänen hyvinvointinsa oli minulle tärkeää, kun siihen oli mahdollisuus.
Esimerkkinä vaikkapa loma-aamut. Yhtenäkään loma-aamuna, ja nykyään matka-aamuna, vaimo ei ole tehnyt aamiaista. Minä herään aikaisemmin.
Tuo aloittajan viimeinen virke minua kyllä ihmetyttää! Mies kieltäytyy keskustelusta jos aihe ei miellytä?!?
Sinä osoitat välittämisesi vaimollesi. Ja niin sitä pitääkin. Niissä asioissahan se rakkaus näkyy, pienissä teoissa. Ja juuri sitä tuo aloittaja on vailla.
Eli kyse ei lopulta ole jaksamisesta, töiden määrästä tai väsymyksestä. Vaan siitä että toinen tekee edes jotain josta huomaa että hän vielä välittää.
" Mies kieltäytyy keskustelusta jos aihe ei miellytä?!?"
Tässä no. on aloittajan jutun pointsi. Mies ei keskustele, kun tietää, että rakentavan keskustelun tuloksena hänen täytyisi muuttaa käytöstään ja olemisensa mallia. Ja sen jälkeen joutuu osallistumaan puuhaan nimeltänsä perhe.
Juurikin siitä tässä meidän tilanteessa on kyse, että asioista ei puhuta, eikä apua saa mihinkään! Vaikka olis miten väsynyt tai paha mieli ja yrittäisin kertoa miehelleni asioista mitkä siihen vaikuttaa, ei mitään vastakaikua. Saan kyllä puhua, mutta ei mua kukaan koskaan kuuntele saati sitten lohduta.
On täysin eri asia huolehtia koti, lapset jne yksin, mikäli siihen on syy. Kuten esimerkiksi puolison työmatka / sairaus / tms. Kun taas katsoa sitä puolisoa koneella tai sohvalla, kun itsellä on vielä illallakin kädet täynnä töitä.
Ja juurikin tämä huomioiminen niinä vapaa aamuina ja lomina, jolloin saisi "luistaa" joistakin rutiini tehtävistä. Ei vaan meillä onnistu. Ei edes silloin kun sairastaa, sillä sitähän ei miehellä tarvitse ottaa todesta, että juuri minä olisin sairastunut... jaksaa jaksaa jaksaa vaan, ettei itsellä tarvitse käsiään liata siihen arkeen.
Mutta kaikista näistä väsyttävistä asioista minulle raskainta on juurikin tuo puhumattomuus joka yllättävän usein liittyy myös kuuntelemattomuuteen yhtäaikaa. Mikä minä miehelleni olen, jos ja kun puhuminenkin on liikaa pyydetty? Jokainen voi varmasti omassa pienessä päässään ymmärtää myös sen, ettei tässä suhteessa mitään muutakaan läheisyyttä ole ollut enää aikoihin...
Nyt äkkiä miehelle joku herätys että tajuaa että asiat eivät voi jatkua näin. Teidän on pakko puhua ja löytää jälleen yhteys. Ja miehen pitää tajuta vastuunsa koko perheen ja parisuhteen hyvinvoinnista.
Nyt sanot sille ukolle ihan suoraan että avioero on ihan taattu muutaman vuoden sisään jos mikään ei muutu. Lapsen tulo ei tarkoita että se parisuhde laitetaan hyllylle. Päinvastoin silloin sitä parisuhdetta vasta tarvitaankin kun pitää pystyä tukemeen sitä toista ja auttamaan kaikin tavoin.
Otat vaikka lapsen mukaan ja lähdet vanhempiesi luo. Saa mies sitten katsella tyhjää kotia ja miettiä kannattaisiko ehkä joskus puhuakin...
Lähteminen on yksi vaihtoehto, joka ei kuitenkaan sovi kaikille. Eivätkä kaikki halua mennä karkuun tilanteita, vaan käydä 'tulta päin'. Mutta jos puhuminen on turhaa kun kukaan ei kuuntele, kannattaa paasaaminen muuttaa teoiksi.
Sun kannattaa nyt miettiä rauhassa sisimmät omat tahtosi, halusi, toiveesi ... ja alkaa toteuttaa niitä pikkuhiljaa ja pienin askelin. Näin saat muuta, mukavampaa, ajateltavaa raskaan arjen ja velvollisuuksien vierelle. Kun ajatustyö on saatettu loppuun, on helppo siirtyä toteuttamaan oman elämänsä kertomusta - miehellä tai ilman.
Kunnon shokkierätys vois toimia mieheen.
Pistä ukko ulkoruokintaan, mikäs piika se sinä toiselle olet?
Sinä pärjäät itekses, tai voipi olla että paremmin ilman tollasta vätystä.
Sitä vois miehellä aika nopeasti mieli muuttua kun ei ole kotia ja kodinlämpöä, ei ketään joka pesee pyykit, laittaa ruoan, hoitaa asiat ja suunnilleen pyyhkii vielä pyllinkin.
Jos shokkiherätys ei toimi, niin pistä kiertoon.
Ite en kattelis tollasta päivääkään. Kyllä miestä pitää sen verran olla että hoitaa oman osuutensa, eikä näännytä toista taakan alle. Ei tommonen ole mies eikä mikään!
"Mutta kaikista näistä väsyttävistä asioista minulle raskainta on juurikin tuo puhumattomuus joka yllättävän usein liittyy myös kuuntelemattomuuteen yhtäaikaa."
Miehelläsi on toinen nainen, jota vain ajattelee.