Olemme vajaa 30 vuotias pari. 2 vuotta oltu yhdessä joista vuosi asuttu yhdessä. Suhteen alussa olin jo hieman hukassa itseni kanssa, mutta kaikki tuntui olevan ihan hyvin kuitenkin raiteillaan ja suhde sai ikäänkuin omalla painollaan tuulta siipien alle. Mitään ihmeellistä alkuhuumaa tai sydäntä pamppailemaan aikaansaavia tunteita en koskaan kokenut. "Ihan ookoo" suhde.
Yhteenmuuton jälkeen tosin tuntuu että kaikki on ollut yhtä alamäkeä. En välillä kestä naisystävääni. En arvosta häntä juurikaan. Hän on passiivinen, erittäin taipuvainen itsesääliin ja on suhteemme aikana lihonutkin kymmenisen kiloa jota en voi sietää. Tästäkään asiasta ei olla voitu puhua kun toinen itkee verta pienenkin häneen kohdistuvan kritiikin jälkeen. Tuo taas aiheuttaa sen että kilttinä ihmisenä en kestä toisen pahaa oloa ja kohta taas taputellaan päälaelle "ei se mitään, kaikkihan on ihan hyvin..."
Mutta kun ei ole.
Kerran olen saanut vedettyä töpselin irti. Sain sanotuksi että haluan lopettaa meidän suhteen eikä minulla ole tarvittavia tunteita tai tahtoa yrittää korjata tilannetta. 3 päivää siinä meni, en voinut jättää häntä yksin heitteille kotiin eikä hän voinut hakea tukea muilta. Tuossa tilanteessa se oli vain ajan kysymys koska sortuisin uudestaan.
Vähän tämän episodin jälkeen tuntui jopa hetkittäin siltä että asiathan voisi olla ihan hyvinkin.. Mutta tässä sitä taas ollaan.
Olen käynyt itse ammattiauttajan kanssa keskustelemassa asiasta, mutta kynnys lähteä kaksin hänen kanssaan esim parisuhdeterapiaan on hirveän suuri.
Onko teillä kokemusta parisuhdeterapiasta?
Onko siellä ainoa "main goal" se onnellinen parisuhde ja sen eteen tekeminen vai voiko siellä käydä myös polkua toiseen suuntaan jos haluaa?
Omin avuin en näköjään siihen vain pysty. Elämää olisi vielä edessä melkoisesti enkä halua tällaiseen tilanteeseen ankkuroitua.
Monet pikkuasiat kodissammekin ottavat päähän. Huomaan usein ajattelevani että "ei omasta elämästäni ole kuin rippeet jäljellä"
Yhteenmuuton jälkeen tosin tuntuu että kaikki on ollut yhtä alamäkeä. En välillä kestä naisystävääni. En arvosta häntä juurikaan. Hän on passiivinen, erittäin taipuvainen itsesääliin ja on suhteemme aikana lihonutkin kymmenisen kiloa jota en voi sietää. Tästäkään asiasta ei olla voitu puhua kun toinen itkee verta pienenkin häneen kohdistuvan kritiikin jälkeen. Tuo taas aiheuttaa sen että kilttinä ihmisenä en kestä toisen pahaa oloa ja kohta taas taputellaan päälaelle "ei se mitään, kaikkihan on ihan hyvin..."
Mutta kun ei ole.
Kerran olen saanut vedettyä töpselin irti. Sain sanotuksi että haluan lopettaa meidän suhteen eikä minulla ole tarvittavia tunteita tai tahtoa yrittää korjata tilannetta. 3 päivää siinä meni, en voinut jättää häntä yksin heitteille kotiin eikä hän voinut hakea tukea muilta. Tuossa tilanteessa se oli vain ajan kysymys koska sortuisin uudestaan.
Vähän tämän episodin jälkeen tuntui jopa hetkittäin siltä että asiathan voisi olla ihan hyvinkin.. Mutta tässä sitä taas ollaan.
Olen käynyt itse ammattiauttajan kanssa keskustelemassa asiasta, mutta kynnys lähteä kaksin hänen kanssaan esim parisuhdeterapiaan on hirveän suuri.
Onko teillä kokemusta parisuhdeterapiasta?
Onko siellä ainoa "main goal" se onnellinen parisuhde ja sen eteen tekeminen vai voiko siellä käydä myös polkua toiseen suuntaan jos haluaa?
Omin avuin en näköjään siihen vain pysty. Elämää olisi vielä edessä melkoisesti enkä halua tällaiseen tilanteeseen ankkuroitua.
Monet pikkuasiat kodissammekin ottavat päähän. Huomaan usein ajattelevani että "ei omasta elämästäni ole kuin rippeet jäljellä"
Vastaukset 35
Vanhimmat
Lisätään vielä, että en tarkoituksella liikaa sepustanut kaikkea sitä miten paljon draamaa eropuheet tai vähänkään siihen viittaavat puheenaiheet hänessä aiheuttavat, mutta sanotaan lyhyesti ja ytimekkäästi;
vaarallisen paljon.
Tuollainen ei ole parisuhde, vaan riippuvuuteen ja säälintunteeseen perustuva "kaverisuhde", jota ylläpitävät pelot ja epävarmuus sekä kuvitelmat molemminpuolisesta rakkaudesta.
Parisuhdeterapioista ei siis ole teille vielä mitään hyötyä, koska kumppanisi on henkisesti noin lapsen tasolla ja kykenemätön hoitamaan edes itseään. Hän sitä terapiaa nyt tarvisi, mutta sinä et ole terpeutti.
Sinä hänestä välittävänä läheisenä voisit sen sijaan ohjata hänet ammattilaiselle, etenkin kun sinulla on jo omakohtaista kokemusta ammattilaisen luona käynnistä. Ohjaa se nainen sille samalle terapeutille, jos et muutkaan keksi.
Vasta sitten kun kumppanisi kykenee vastaanottamaan myös negatiivistakin palautetta ja käsittelemään itsessään syntyneet negatiiviset tunteet, te olette vihdoin tasavertaiset. Nyt sinä raahaat perässäsi avutonta kumppaniasi ja turhaudut siitä.
Kumppanin itsetunto ja omanarvostuksen tunne kuntoon ensin. Vasta sen jälkeen hän on kykenevä parisuhteeseen.
ei tietenkään se yhdessäasuminen toimi jos suhde "on vaan ookoo".
pelkkä toisesta välittäminen ei saa suhdetta toimimaan. eikä suhteesta kaikkien kanssa tule aina mitään vaikka mitä yrittäisikin...pitäisi olla se mahdollisimman SOPIVA kumppani, eikä mikään "ollaan nyt, kun ei ole parempaakaan tarjolla"!
hohhoijaa..ihan ku sinä taas mitään tietäsit. Olet vain yksinäinen nörtti äitisi peräkamarissa..
nimenomaan mä TIEDÄN. sä luulet, mä TIEDÄN ;)
Oon kyllä ihan samaa mieltä.
Kuka tahansa voi olla "ihan mukava" tai "hyvä kumppani" jne mutta kun pitäisi olla myös KIINNOSTAVA vielä vuosien yhdessäolon jälkeenkin.
Ja yks tosiasia:
Vastakohdat eivät täydennä toisiaan, ne vaan sopii huonosti yhteen.
Kyllä hän itkeekin varmaan koska jossain syvällä sisimmässään tietää ettet ole hänen kanssaan tosissaan vaan mietit eroa, jolla oletkin uhannut. Hän pelkää menettävänsä sut ja sen vuoksi homma ei toimi.
Sun pitää ratkaista yksin haluatko hänet vai et. Sitten toimit sen mukaan mikä on päätös. Toinen heijastaa tässä tapauksessa sun epävarmuuttasi joten häntä et voi syyttää.
Itse elän lievempää versiota samasta asetelmasta, mutta toisena osapuolena. En tietenkään osaa sanoa kumppanisi ajatuksia, mutta itse olen erittäin onneton tilanteeseen. Muutaman kerran miesystäväni on yrittänyt jättää minut juuri tuon kipinän puuttumisen vuoksi, ja olen saanut hillittömän itkukohtauksen ja lopulta ollaan päädytty jatkamaan kuin ennenkin. Todellisuudessa suunnitelen kuitenkin itsekin eroa päivittäin, enkä ymmärrä miksen saa päästettyä hänestä irti. Olen jopa sanonutkin hänelle, että jos on lähteäkseen niin menee ja pitää siitä kiinni, mutta eron hetkellä menen kuitenkin paniikkiin ja saan hänet perumaan päätöksensä. En voi uskoa, että kukaan olisi rehellisesti onnellinen suhteessa jossa ei tule rakastetuksi. Jätä ja älä katso taaksesi, teet hänelle suurimman mahdollisen palveluksen vaikka hän ei heti sitä ymmärtäisikään.
"Jätä ja älä katso taaksesi, teet hänelle suurimman mahdollisen palveluksen vaikka hän ei heti sitä ymmärtäisikään."
Kunpa se vain olisi niin helppoa :) Tätä sillon yritin hänelle sanoa kun löin kortit pöytään mutta itsepä menin taas sortumaan. Ja suottahan mä toista syytän että tekee tästä vaikeata, itsehän pelkään erotilannetta ihan yhtälailla mutta toisista syistä. En pelkää hänen menettämistään mutta hänen reaktiotaan. Vaikka jos järjellä ajattelee niin eihän siinä ole kuin kyyneliä ja sanoja ja ääntä ja paljon käytännön järjestelyjä.
Montaa asiaa en tässä elämässä yhtälailla kaihda kuin sellaista turhaa draamaa ja itsesääliä. Ymmärrän toki että sattuu, olen itsekin kovat sydänsurut aikanani kokenut mutta kestettävä sekin on jos kerta suhteeseen ryhtyy. Riskit on aina olemassa, joskus suhteet päättyy syystä tai toisesta.
Olisi se vaan niin mahtavaa päästä taas aloittamaan oma elämä.
No lähde vetämään siitä liitostasi! Tuolla joku jo neuvoi sua viemään se ongelmasi ammattiauttajalle, mut jos susta ei ole edes siihen, koska kykenet ajatteleen vain omaa oloasi, niin päästä se likka sitten vapaaks ja häippäse elämään sitä omaa elämääsi.
Konkreettinen erokin on parempi teille molemmille kuin tollanen avuton kitkuttaminen epämiellyttävästä tilanteesta toiseen ja sitten itkeminen kun on niin kauhee olo.
Ymmärrän. Mutta tiedät varmasti, että odottamalla ei tilanne tuosta enää ainakaan helpotu, ja ennen pitkää sinun on lähdettävä. Lykkäämisellä et voita mitään. Tsemppiä sinulle ja kiitos ajatuksistasi, tuntuu että sain valoa omaankin tilanteeseeni ja toivottavasti löydän nyt itsekin voimaa lähteä onnettomasta suhteesta.
Kummituksen kanssa samaa mieltä. Teet palveluksen itkupillille kun vaan lähdet pois. Itkupilli saattaa tietysti uhata itsarilla ja oikeestikin tehdä itselleen jotain, jos on rohkea, mutta ei kyllä siltä kuulostanut. Eikä se kuitenkaan ole sinun syysi.
Elän vähän samanlaisessa tilanteessa, itkupillinä, kun en vaan saa repäistyksi itseäni irti miehestä. Olimme jo kaksi vuotta "erossa", kumpikaan ei löytänyt uutta rakkautta ja pikkuhiljaa vaan ajauduttiin takaisin. Se kun oli olevinaan helpompaa lastenkin kannalta.
Tiedän ettei mies rakasta minua ja haluaisi toisenlaisen elämän. Mies vaan on epävarma ja päättämätön tuulihattu, tänään näin ja huomenna toisin. Ja minä en osaa lähteä enkä haluakaan.
Silti sanon: Lähde, mitä pikemmin sen parempi. Älä katso taaksesi, älä vastaa puheluihin. Katkaise kerralla totaalisesti. Siten teet asian helpommaksi tulevalle exällesi.
Tuossa on kaksi tekijää. Nainen valitsee reagoivansa itkevänsä. Ja sinä valitset reagoivasi jääväsi. Sulla on ensin se valintatilanne, ja sä menet sanomaan, ettet halua. Sitten hän alkaa itkee ja sulla on uusi valintatilanne. Sulla käy sääliks ja sä jäät. Säälistä ei kuitenkaan aloitellakaan suhteista, miksi jatkaakaan.
Sitäpaitsi ehkä tuollaisen vähän raukan naisen kokemuksesta sanon, että terveellisintä mitä ihmiselle voi tapahtua, on se, että hän itse ottaa vastuun elämästään, eikä laske sitä kenenkään taakaksi. Hän oppii kyllä olemaan vielä niinkin onnellinen ettei haluaisi suhteeseen. Onhan se pitkä tie, eikä kukaan ole luvannutkaan, että erot on jotenkin iloisia asioita. Mutta pitkässä juoksussa ne voi olla oikeita ja hyviä ratkaisuja. Muutaman vuoden syklillä juttu olette eronneet, päässeet yli, jatkaneet elämäänne, löytäneet uudet tavat tehdä itsenne onnelliseksi, tai sitten parin vuoden päästä tänne tulee uusi viesti, että minä yritin tätä jo silloin vuosia sitten, eroaisin, kun ei tunnu missään.
Sä teet uuden valinnan.
Monen ihmisen kanssa kyllä pystyy elämään ihan kohtuullista elämää, vaikkei olisi erityisiä tunteita. Harvan kanssa on niin, että ei voisi elää ilman häntä, mutta on niitäkin.
jooh, tuttu tilanne itellä, en oo omasta naisestani yhtää varma tällähetkellä. se uhkailee erolla ja puhuu siitä välillä ja sittekku se pistää poikki sanon että okei, erotaan, jos oot sitä mieltä et tää ei toimi ni emmä voi sua pakottaa yhtee. sitte sen jälkee pitäs olla niiku onnellinen jätettynä ja hyvä ystävä siitä samasta sekunnista lähtien ku erottu ollaa. hommat vaan ei mene noin. rakastan partneriani ihan aidosti ja tottakai se satuttaa jos se mut jättää. mutta emmä rupee pakottaan sitä mun kanssa. jos haluu erota ni ainaki kunnioittavaan käytökseen kuuluu se että antaa mun olla hetken rauhassa. nyt vietetää hyvää aikaa taas mutta todennäkösesti ens viikonloppuna taas vaihteeks erotaa :).
Tunteita ei valita, teot valitaan... Reagointi on eri asia kun sitä seuraavat valinnat.
Menkää parisuhdeterapeutille. Siellä naisystävälläsi on aikaa käydä pahimmat tunnereaktionsa läpi. Kukaan terapeutti tuskin kannustaa jatkaa suhdetta, jossa toinen ei ole enää siihen sitoutunut. Olet kuitenkin jättänyt naisystäväsi jo kerran ja palannut hänen luokseen; hänelle se on ollut todennäköisesti tosi rankaa ja luottamuspula sinuun on totta. Sen lisäksi hän saattaa uskoa, että tälläkin kerralla palaat takaisin... Eli ota vastuu ja aloittakaa parisuhdeterapia. Se auttaa teitä molempia, vaikka lopputulema onkin ero.
Sun tarvitsee myös työstää omaa tilannettasi, koska näet nyt puolisossasi vain negatiivisia asioita; sehän ei ole todellista, mutta tarvitset tuota tunnetta irtipääsemiseksi. Teidän suhteenne on kuitenkin paljon muutakin. Vaikka eroaisitte.
Onnea matkaan.
"Olemme vajaa 30 vuotias pari. 2 vuotta oltu yhdessä joista vuosi asuttu yhdessä. .... suhde sai ikäänkuin omalla painollaan tuulta siipien alle.
... Mitään ihmeellistä alkuhuumaa tai sydäntä pamppailemaan aikaansaavia tunteita en koskaan kokenut. "Ihan ookoo" suhde.
Yhteenmuuton jälkeen tosin tuntuu että kaikki on ollut yhtä alamäkeä. En välillä kestä naisystävääni. En arvosta häntä juurikaan."
Ilmeisesti tulkitset naisystäväsi masennuksen ihmissuhteenne toimimattomuuden vuoksi "passiivisuudeksi". Olet halunnut hänen kanssaan muuttaa jonkinlaiseen epämääräiseen avosuhteeseen, joka ei puoleltasi ole ilmeisesti alussakaan ole ollut mitään sitoutumista.
Tunnen myötätuntoa naista kohtaan.
Häntä auttaisi, jos käyttäytyisit nyt viimein kuin mies ja tunnustaisit, että sinulla ei ole koskaan ollut kaan tunteita häntä kohtaan. Olet käyttänyt naista julmasti hyväksesi ja tuhlannut hänen korvaamattoman kallista aikaansa ja tunteitaan. Myönnä tämä ja pyydä anteeksi, pahoittele.
Nainen olisi ansainnut paremman miehen. Toivottavasti hän löytää sen jälkeen, kun on saanut sielunsa kursittua kasaan sinun moukarointisi jälkeen.
Yhteiseen terapiaan teidän ei kannata mennä, koska et arvosta häntä ihmisenä. Rikot vain entistä enemmän.
"Omin avuin en näköjään siihen vain pysty. " Mikä mies sinä oikein olet?! Minusta vaikuttaa, että se oletkin sinä, joka säälit itseäsi: "ei omasta elämästäni ole kuin rippeet jäljellä" Ei ole ihme, jos nainen masentuu ja lihoo seurassasi.
Ap:n kuvaus kuulostaa ihan nyksältäni. Hänellä oli ennen minua jonkinlainen seksisuhde edelliseen naiseensa ja taloudellisista syistä punkkasikin naisen luona muutaman kuukauden. Aika karua se sille exälle oli kun nyksä aloitti minun kanssani vakavan parisuhteen välittömästi muutettuaan pois sen naisen nurkista. Mutta silti meidän suhde on ollut hyvä ja rakkaus kantaa, vaikkei lähtökohdat alkuun niin hyvältä ulkopuolisen silmin näyttäisikään. Entisellään toki oli ja on edelleen vaikeuksia hyväksyä suhdettamme, mutta eiköhän sekin ongelma aikaa myöten poistu. Ei kai kukaan kauaa noin viitsi roikkua, varsinkin ottaen huomioon ettei heillä mitään varsinaista suhdetta edes koskaan ollut. Jotain paremman puutteessa silloin tällöin seksiä, joka nyksäni kertoman mukaan ei edes mitään erityisen hyvää ollut. Kovasti tuntui olevan puutteessa miesparka kun parisuhteemme aloitimme.
Näkökulma tämäkin kirjoitti: "Hänellä oli ennen minua jonkinlainen seksisuhde edelliseen naiseensa ja taloudellisista syistä punkkasikin naisen luona muutaman kuukauden."
Melko tunnekylmältä ja epäempaattiselta toiminnalta tämä näyttää.
Naisen ei kannata lähteä avosuhteeseen. Näkemykseni sai vahvistusta tästä. Muutenkin kannattaa olla tarkkana, etteivät omat tunteet ja toiveet toisen tunteista hämärrä arvostelukykyä.
Aloittajan naiselle toivon voimia. Hän on varmaan hyvin heikossa tilassa miehen lytättyä hänen itsetuntonsa. Samoin toivon voimia näkökulman nykyisen miehen entiselle, jota mies käytti hyväkseen ja nyt arvostelee uudelle naiselle.
näkökulma tämäkin, oletko ajatellut, että miehesi saattaa sinustakin puhua samaan sävyyn seuraavalle naiselle samoin kuin edeltäjästäsi sinulle? Eikö sinusta ole vastenmielistä kuunnella tuollaista?
No ei se silloin alkuun kivalta tuntunut tuota kuunnella ja kyllä joskus miehelle sanoinkin että hän toimi väärin sitä naista kohtaan. Mutta siitä on jo aikaa eikä se enää niin keskustelunaiheena ole. Meidän suhde on niin vakaalla pohjalla, etten usko että enää tulemme eroamaan. Miehen kertoman mukaan olen hänen ensirakkautensa, vaikka ikää jo molemmilla on lähemmäs neljääkymmentä. Mies toimi väärin sitä entistään kohtaan, JOS antoi ymmärtää suhteen olevan jotain muuta kuin se oli, mutta siitä taas en voi tietää. Sillä naisella on kuitenkin nyksäni jälkeenkin ollut jotain vastaavia seksisuhteita useammankin miehen kanssa. Pahoitteluni jos loukkasin jotakuta.
"Sillä naisella on kuitenkin nyksäni jälkeenkin ollut jotain vastaavia seksisuhteita useammankin miehen kanssa. "
Niin herkästi saattaa naiselle käydä, kun hänen naisellinen itsetuntonsa on romutettu.
Miehesi toimi todella törkeästi joka tapauksessa. Ilmeisesti hän ei tunne syyllisyyttä eikä häpeää katumisesta puhumattakaan.
Karmeaa tekstiä: "ottaen huomioon ettei heillä mitään varsinaista suhdetta edes koskaan ollut. Jotain paremman puutteessa silloin tällöin seksiä, " Ei kukaan nainen tai ihminen tuollaista itselleen toivo!
Seksisuhteet on nykypäivänä kuitenkin melko tavallisia, ettei nyt ihan suoralta käsin kannata sen perusteella mennä tuomitsemaan. Ei nainen niissä sen enempää uhrin asemassa lähtökohtaisesti ole kuin mieskään.
" Ei nainen niissä sen enempää uhrin asemassa lähtökohtaisesti ole kuin mieskään."
Kyllä minusta tässä tapauksessa on.
"Seksisuhteet on nykypäivänä kuitenkin melko tavallisia ...." ja sitä myötä masennus ja kaikenlaiset mielenterveysongelmat ovat tavallisia. Ihmisten käyttäminen esineinä rikkoo.
Onhan mieskin alkuun voinut olla ihan avoimin mielen, että katsotoon nyt, mitä tästä tulee, mutta aina vaan tunteet ei tule mukaan tai syvene siinä määrin, että kannattaisi jatkaa tai syventää suhdetta. Silloinhan mies toimii oikein lopettaessaan suhteen, vaikka se sitten pelkäksi seksisuhteeksi jäisikin. Se on nykypäivää, että seksiä voidaan harrastaa ennen papin aamenta. Jos sitä ei kestä, niin kannattaa sitten ihan totaalisesti kieltäytyä seksistä ennen naimisiinmenoa. Vaikka toisaalta sehänkään ei mitään takaa. Avioliitostakin voi erota ja myöhemmin ymmärtää, ettei oikeaa tunnetta suhteessa edes ollut.
"Silloinhan mies toimii oikein lopettaessaan suhteen, vaikka se sitten pelkäksi seksisuhteeksi jäisikin...."
Tarkoitatko, 3 10, että suhde on päättynyt, mutta seksi jatkuu ilman ihmissuhdetta ja on muuttunut seksisuhteeksi? Mistä toinen osapuoli voi sen tietää, jos mies ei kerro tätä? Onko tällainen nykyajattelun mukaisesti toimiva tapa olla ja hoitaa ihmissuhteita?
Kuulostaa tunnekylmältä minusta. Toisella on välinearvo pelkästään.
" ihan avoimin mielen, että katsotoon nyt, mitä tästä tulee, ..." tällaisella ajattelulla yhteiseen asumiseen lähdettäessä ei voida puhua sitoutumisesta toiseen ihmiseen, ihmissuhteeseen, Ei varmaankaan mitään silloin tulekaan, jos molemmat eivät ole tosissaan.
En tarkoittanut sitä. Vaan sitä, että suhteessa ei ylipäätään herää molemminpuolisia tunteita ja sitten suhteen loputtua toinen mieltää koko suhteen paljon kevyemmin kuin toinen. Toinen on saattanut rakastua ja ajatella suhteen olevan jotain suurta ja vakavaa, kun taas toiselle kyseessä jälkikäteen ajatellen on ollut vain joku väliaikainen seksisuhde. Siis molemmat on saattaneet lähteä suhteeseen ihan avoimin mielin, mutta vain toisella tunteet ovat heränneet ja toisella ehkä vain hetkeksi, muttei niin, että olisi mitään mieltä suhdetta jatkaa, edes seksisuhteena. Jälkikäteen sitten se, jonka tunteet ovat heränneet saattaakin pitää toista kylmänä, vaikka kyse olisi vain siitä, ettei tunteet olleet molemminpuolisia. Jotain toista kohtaan se toinenkin sitten saattaa kokea sitä oikeaa suurta molemminpuolista rakkautta. Aina vain tunteet ei kohtaa.
Mistä mies, jolla ei ole ollut monta seurustelusuhdetta, tietäisi heti, onko tämä nyt se oikea vai ei? Ei hän ole huijari. Hän on ihminen, joka etsii rakkautta. Huijari toistaa samaa kuviota kerran toisensa jälkeen.
Eihän rakastuminen tarvitse vertailukohteiksi muita naisia tai miehiä. Jokainen tietää, onko tosissaan kiinnostunut toisesta vai ei.
On epärehellistä, jos antaa toisen ymmärtää olevansa vakavissaan ja rakastunut. Sellainen on huijari, jos tuota sanaa halutaan käyttää.
Ihmisen elämä on ainutkertainen, eikä toinen ihminen ole esine, jota voi noin vain kokeilla omaan käyttöönsä ja sitten kysellä netissä neuvoa, miten päästä helpoimmin eroon, kun ei enää huvita.
Mietipä sitä, että jos nyt jäät/jäätte joogaamaan tuohon tilanteeseen, yllättävän pian tilanne on:
"Olemme vajaa 50 vuotias pari. 20 vuotta oltu yhdessä .... suhde sai ikäänkuin omalla painollaan tuulta siipien alle.
... Mitään ihmeellistä alkuhuumaa tai sydäntä pamppailemaan aikaansaavia tunteita en koskaan kokenut. "Ihan ookoo" suhde.
Yhteenmuuton jälkeen tosin tuntuu että kaikki on ollut yhtä alamäkeä. En välillä kestä naisystävääni. En arvosta häntä juurikaan."
Mun läheisen kaverin tarina menee nimittäin noin, ja nyt alkaa jo vaikuttaa, ett niiden elämä on oikeesti mennyt hukkaan...........
"En välillä kestä naisystävääni. En arvosta häntä juurikaan."
"elämä on oikeesti mennyt hukkaan..........."
Todella surullista, molempien osapuolten kannalta.
Noin voi käydä.
Miksi elää elämää ihmisen kanssa jota ei edes arvosta, rakkaudesta puhumattakaan?
oletko sinä tehnyt kaikki hyvin omallasarallasi etkö yhtään virhettä löydä elämästäsi että olisi voinut tehdä toisin tai mietitty yhdessä .tarkasteleppa toimintojasi olenko minä aina oikeassa ja nöyrä ihminen , tässä sulle purtavaa vähän laajemalti .
Naisystäväkin ansaitsee kumppanin, joka arvostaa häntä. Jokainen ansaitsee.
Ettei käy kuten nimimerkin "aika toimia" kaverin suhteessa: ""Olemme vajaa 50 vuotias pari. 20 vuotta oltu yhdessä .... suhde sai ikäänkuin omalla painollaan tuulta siipien alle. ..." On se minusta surullista, jos noin on.
Tuo on kuin suoraan meidän avioliitosta. Olen myös mies ja kärsin aivan samanlaisesta tilanteesta. Edellisten lisäksi meillä on lapsia. Kohta alkaa ahdistaa niin paljon että teen jotain mitä en täysissä sielun ja ruumiin voimissa koskaan tekisi. Olen täysin lukossa.
Yritä heti hakea ulkopuolista apua ahdistukseesi. Joko ammattiauttajilta tai ystäviltä. Kun yksin murehtii, kaikki näyttää kaatuvan päälle, mutta puhumalla kuuntelevan empaattisen ihmisen kanssa, jolla on myös omia ajatuksia, asiat näyttävät erilaisilta. Voimia sinulle ja perheellesi.
Olen itsekin aika ahdistunut, mutta eri syistä. Yritän käydä asioita läpi joidenkin luotettavien ystävieni kanssa.
Tämä tulee varmaan liian myöhään, mutta:
-siellä parisuhdeneuvojalla/terapeutilla mikä se nyt sitten on, ei anneta neuvoja mitä tulee tehdä. Siellä autetaan ja tuetaan paria tai puolisoa yksinkin avaamaan itse uusia näkökulmia asiaan, löytämään ratkaisu. On se sitten lähtö tai jääminen.
-terapeutilla ei siis ole mitään ratkaisua eikä sellaista anna. Se on itse tehtävä.
-siellä saatetaan tehdä joitain ehdotuksia, mahdollisuuksia miettiä miten ehkä edetä, mutta siis mitään ratkaisua ei anneta eikä määräystä että näïn pitää tehdä! Päätös on aina parin/puolison oma.
Sitä kun yksin miettii, sitä helposti katsoo ikäänkuin putken kautta. Jää huomaamatta ne toiset näkökulmat, ja kun toinen ihminen näkee aina asian toisesta kulmasta, se voi auttaa itseäkin laajentamaan sitä näkökenttäänsä. Se helpottaa kovin päätöksen tekoa, joka siis aina on sinun omasi.
Tämän halusin sanoa. ehkä jollekin hyötyä kumminkin.
On kamalaa kun toinen jopa uhkailee itsemurhalla jos ottaa eron puheeksi >:( Ero sovinnossa ei ole mahdollista. Tavallaan on hauskaa yhdessä silloin kun menee hyvin. Minullakaan ei juuri tällä hetkellä ole sosiaalista elämää muutoin. Toisessa vaan pännii jotkut asiat. Toinen on lapsellinen, puhuu päälle, ei kuuntele, sotkee eikä hoida hygieniaa........ Siis on yhdellä sanalla ärsyttävä.
Tahtoisin aloittaa treffaamisen ja löytää jonkun miehen, jonka kanssa voisin kuvitella perustavani perheen. Nykyisen kanssa se ei sovi missään nimessä. Raha-asiatkin on yhtä sekasotkua :(