Vuosi takaperin kaikki oli vielä normaalia. Emme tienneet että vakava sairaus piili äidin pitkittyvän flunssan takana. Keuhkosyöpä tuli kuin tyhjästä. Adenocakarsinooma, kuulemma nopea ja sitkeä.
Nyt kun äiti on jo haudattu, tuntuu irvokkaalta ajatella, että viime vuonna tähän aikaan meillä ei ollut aavistustakaan siitä että äitiä ei enää olisi. Ei hän itsekkään olisi tätä voinut kuvitella, kun diagnoosi tuli ja hoitoja alettiin antaa. Yritimme ajatella positiivisesti, vaikka lähtökohdat olivat lääkärin mukaan huonot. Ajattelimme että hän olisi yksi niistä onnekkaista joka selättäisi syövän.
Nyt kun äiti on jo haudattu, tuntuu irvokkaalta ajatella, että viime vuonna tähän aikaan meillä ei ollut aavistustakaan siitä että äitiä ei enää olisi. Ei hän itsekkään olisi tätä voinut kuvitella, kun diagnoosi tuli ja hoitoja alettiin antaa. Yritimme ajatella positiivisesti, vaikka lähtökohdat olivat lääkärin mukaan huonot. Ajattelimme että hän olisi yksi niistä onnekkaista joka selättäisi syövän.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Äiti kerkesi sairastaa syöpää vajaan puolivuotta. Siinä ajassa ehtii nähdä kuinka täysin terveen oloisesta, elämän iloisesta ihmisestä tulee pelkkä laiha luukasa, joka makaa vuoteen omana, täysin hoitajiensa avun varassa. Viimeinen, pahin vaihe, kesti vähän reilun kuukauden. Kun alamäki alkoi, meno oli rajua. Pikku hiljaa menivät jalat ja sitten kuin kellon lyömällä, hän ei enää pystynyt liikkumaan ollenkaan, ei edes vaihtamaan asentoa sängyssä. Syöminen loppui ja lääkkeet jäivät nielemättä. Oli selvää että emme pystyneet enää auttamaan äitiä kotona ja hänet haettiin sairaalaan.
Lääkäri näytti minulle äitini keuhkokuvat ja selitti että kyse voi olla parista tunnista, viikosta tai kuukaudesta. Äitini oli nyt saattohoidossa ja minun oli kohdatta suurin pelkoni, hänen menettämisensä. En pystynyt käsittelemään asiaa silloin, koska jos olisin liiaksi ajatellut mitä on tulossa, olisin vain itkenyt sängyn laidalla. Jossain pienessä mieleni sopukassa eli vielä toivo että mitä jos sittenkin. Minua kauhistutti myös se että rakas äitini tulisi makaamaan avuttomana sairaalan sängyssä ties kuinka kauan tietäen ettei pääse koskaan kotiin ja miettien asioita joita ei enää koe. Niin paljon jäi kesken. Yritin siis olla reipas ja valaa vähän sitä äitiinikin. Vietin pitkiä päiviä sairaalassa. Ystävät ja sukulaiset vierailivat useasti. Aivan kaikille emme sanoneet ääneen sitä mitä meille oli sanottu, vaikka moni ystävä säikähti sitä miten nopeasti vointi oli huonontunut.
Olin typerä ja luin netistä itsekseni kuinka keuhkosyöpään kuolee. Tieto lisää tuskaa ja sivustot vahvistivat pahimmat pelkoni. Yhteenveto meni jotakuinkin niin että keuhkot täyttyvät limasta ja kasvaimista ja ihminen tukehtuu tai hukkuu omaan limaansa. Ja eutanasiaa pidetään epäinhimillisenä ja julmana!? Alettiin olla lähellä loppua. Äiti yski pahasti, sen mitä jaksoi. Jokainen yskän kohtaus nosti hien iholle ja vähitellen yskänkohtauksien aikana iho alkoi mennä sinertäväksi. Tämä oli kauheaa kuunneltavaa ja katseltavaa. Olla vain vieressä pyyhkimässä hikeä ja pitää kädestä voimatta auttaa enempää. Äidillä oli myös kipupumppu, jonka annos tuntui koko ajan riittämättömältä ja niinpä annosta suurennettiin koko ajan. Onneksi äiti nukkui aina vaan enemmän ja helpotti ajatella että ehkä uni vie pahimman terän pois kivulta. Syöpä oli jo levinnyt luihin ja kenties jo muuallekin. Emme saa koskaan tietää miten pahat kivut olivat koska tässä vaiheessahan potilasta ei haluta rasittaa turhilla tutkimuksilla.
Ihan kuin syöpä olisi ollut jokin fyysinen oman tahtonsa omaava olento, joka pahoinpiteli haurasta äitiäni mielensä mukaan miten tahtoi, samalla kun me ystävät ja sukulaiset katsoimme panssarilasin takaa avuttomina kuin lapset.
Muutama päivä ennen loppua äidin kivut olivat niin voimakkaita että kyljeltä toiselle kääntäminen sai äitini huutamaan tuskissaan. Kun äitini joka ei tunnetusti valittanut pienistä kivuista, valitti nyt, tuntui entistä pahemmalta hänen puolestaan. Lisäksi alkoi vaikuttaa siltä, ettei kääntäminen vasemmalle kyljelle tai selälleen enää kannattanut. Tämä aloitti hirveän yskän kohtauksen, jonka aikana pystyi silmistä lukemaan pakokauhua ja epätoivoa, jonka vain tukehtuva ihminen voi tuntea. Silti oli pakko yrittää edes vähän, sillä paremmalla kyljellä, liikutella ettei tulisi makuuhaavoja.
Seitsemän tuntia ennen loppua, äiti laitettiin keinotekoiseen uneen, jottei tämä tuntisi tukehtumisen tunnetta. Itkimme tätini kanssa kun äiti oli nukutettu, vaikka emme tienneet että loppu olisi niin lähellä. Emme isäni kanssa ihan kerjenneet takaisin sairaalalle kun äidin hengityskatkot alkoivat. Onneksi hoitaja oli kokoajan paikalla, vaikka äiti olikin unessa.
Kosketin äidin lämmintä otsaa, niin kuin olin tehnyt jo monena iltana, ja toivotin hyvää yötä.
Minua itkettää ja vihastuttaa kun mietin, ettei äitini kerjennyt nauttimaan eläkevuosistaan, ei tule ikinä näkemään, jos menen naimisiin tai saan lapsia. Tai se etten voi soittaa hänelle muuten vaan ja kysyä kuinka paljon laitan kalaan suolaa. Typerää kyllä, olen jo aikuinen ihminen, enkä ole moneen vuoteen asunut edes samalla paikkakunnalla vanhempieni kanssa, mutta tuntuu kuin suuri osa ja turva olisi revitty pois elämästäni.
Tuntuu epäreilulta jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Välillä tuntuukin että kaikki on vain ollut pahaa unta ja väärinkäsitystä. Äiti on vielä niin vahvasti läsnä lapsuudenkodissani, arjessa, suunnitelmissa ja kaikessa. Tuntuu vähintäänkin kummallisen tyhjältä. Äitini, ystäväni, on mennyt pois ja jättänyt jälkeensä kylmiä esineitä, käsitöitä, keskeneräisiä asioita, epämääräisiä tavaroita, peruukin (jota kerkesi kerran pitää), kodin ja nipun muistoja. Äiti jätti myös isäni, jonka jaksamisesta kannan huolta. Ja sitten olisi vielä se perunkirjoitus, joka olisi hoidettava loppuun, ettei tässä vain pieni ihminen kerkeä suremaan tai olemaan hidasteena yhteiskunnan rattaissa.
Äitini tuhkattiin. Tämä oli hänen toiveensa, muusta kuolemaan liittyvästä emme kerjenneet oikeastaan puhua. Ehkä hän ei halunnut kuluttaa kuolemasta puhumiseen aikaa. Sielläpä palaa sitten se syöpäkin, muistan hänen sanoneen määrätietoiseen tyyliinsä.
Maailma ei ole tipahtanut akseliltaan, aurinko nousee ja laskee niin kuin aina. Tämä on kuitenkin eräänlainen maailman loppu ja lapsi minussa jaksaa hämmästellä kuinka, muu maailma ei vääristy kuin Salvador Dalin tauluissa, joka kerta kun katson ikkunasta ulos. Elämä jatkuu sittenkin.
Olin pakotettu aikuistumaan sen verran että suruni keskellä sain äitini hautajaiset kunnialla järjestettyä ja että jaksan hoitaa kuolinpesän ja isäni asioita. Isä nimittäin oli autuaan tottunut siihen ajatukseen että äiti hoitaa aina ja kaiken. Omat opiskelut ovat vielä selvityksen alla, sillä valitsin koulun penkin sijaan äidin vierellä olemisen. Liikutaan sellaisella harmaalla alueella etten saa rahallista tukea mistään ellen löydä jostain säkinpohjalta roimasti energiaa ja kykyä keskittyä vielä opiskeluunkin kaiken tämän keskellä.
Uurnan laskusta on kohta pari viikkoa ja tuntuu että vasta tänään olen saanut tai antanut itselleni luvan miettiä asiaa kunnolla. Olen istunut sisällä koko pitkän päivän. Kirjoittanut ja itkenyt ja sitten itkenyt ja kirjoittanut vähän lisää.
Kuvittelen että tämän kirjoittaminen ja julkaiseminen jotenkin saisi ajatukseni järjestykseen ja helpottaisi surutyötä. Sillä välillä tuntuu että olen vieläkin shokissa. Lähes koko ajan mielessä pyörii ettei tämä voi olla todellista, vaikka tämän todellisemmaksi, ei tästä mikään muutu.
Otan osaa rakkaan äitisi poismenon johdosta, vaikka en varmuudella häntä tuntenutkaan.
Eihän sitä tosin koskaan tiedä, jos vaikka olin entinen työkaveri tai naapuri. En ole heistä kuullut pitkään aikaan, koska olen muuttanut paikkakuntaa.
Seurasin lähiomaisen puolison kamppailua syövän kourissa; sekin taistelu valitettavasti päättyi kuolemaan runsas vuosi sitten.
Oli surullista, haikeaa ja jotenkin uskomatonta seurata vahvan, elämäniloisen ja touhukkaan ihmisen kuihtumista ja hiipumista.
Eikä syöpä katso ikää eikä oikein mitään muitakaan tekijöitä. Ihminen voi esim. syödä terveellisesti, olla tupakoimaton, raitis ja harrastaa liikuntaa ja silti syöpä iskee.
Olen miettinyt sitäkin, että miksi toiset pääsevät äkkiä pois sydänkohtauksen tai aivoverenvuodon satuttamina ja jotkut joutuvat kokemaan syövän kauhut?
Tupakoimattomuuskaan ei suojaa keuhkosyövältä: moni on menehtynyt siihen, vaikka ei olisi tupakoinut ikinä kuten kirjailijaprofessori Kalle Päätalo.
Oli erittäin mielenkiintoista lukea kirjoituksesi; sinulla on sana selvästi hallussasi. Lukisin mielelläni lisääkin ajatuksistasi ja selviytymisestäsi, mikäli haluat purkaa tuntemuksiasi lisääkin.
Itselleni ainakin oli hyvin helpottavaa ja lohduttavaa lukea viestejäsi.
Mutta ennenkaikkea: Toivon että surutyösi sujuu hyvin ja väistämättömän tapahtuneen hyväksymisprosessi etenee edelleenkin!
Voimia ja lohtua sinulle näinä raskaina aikoinasi. Kiitos että jaksoit avautua tällä palstalla!
Osanotto ja voimia nyt isän ja ystävien kanssa eteenpäin. Kirjoittaminen ja surun jakaminen toisten kanssa on terapiaa. Vuosi on ihmisen elämässä lyhyt aika, mutta sen sisällä ehtii tapahtua joskus valtavasti asioita: toisinaan ei sitten kovinkaan paljon. Emme tiedä tulevaa ja se on ihan armollista....
Voimia.
Osanotto ja voimia. Kirjoittaminen on selvästi sinulle keinoa saada helpotusta. Joten kirjoita ja puhu niin paljon kuin jaksat. Minulla ainakin puhuminen auttoi...samojen asioiden käyminen läpi uudelleen ja uudelleen...kirjoita tänne, päiväkirjaan tai mihin vain. Jos haluat kirjoittaa vertaistuen toivossa, voin sinulle laittaa sähköpostiosoitteeni.
Osanotto suruun ja voimia.Sinun kirjoitus koski minuun paljon,oli kuin mieheni
elämästä hänen sairastuttua keuhkosyöpään,pienisoluiseen.Olen nyt yksin,hän
kuoli marraskuussa.Muistot,niitä ei viedä sinulta pois ja jonain päivänä niin sinä
kuin minä toivottavasti huomataan että aurinko nousee tuolta,tänään se on surun
peittämä.
Kiitos paljon osanotoista ja tuesta.
Helpotti yllättävän paljon avautua ja miettiä asioita kunnolla. Vaikka välillä sekoan kun yhtäkkiä hyllystä tipahtaa käsiin joku äidin vaatekappale tai synttärikortti.
Viikko sitten maanantaita vasten yöllä en oikein nukkunut. Hirveä ahdistus ja synkkyys tuli yön mukana mieleen. Aamulla en päässyt sängystä kun itkin hysteerisesti kuin uhma ikäinen lapsi.
Välillä syytän itseäni kun ajattelen tulevaisuutta ja tunnen ilon pilkahduksen. Näinkö pian unohdin? Toivottavasti äiti ei nähnyt...
Typerää, tiedän. Mutta en voi itselleni mitään.
Osanottoni myös minun puolestani.
Itse en ole käynyt samanlaista läpi, mutta viime vuonna eräs rakas sukulainen kuoli myös siten että sanottiin ettei tiedetä paljonko on elin aikaa. Kävime häntä paljon katsomassa, itse mielessäni myös rukoilin hänen puolestaan, eräänä kertana sitten kävi niin että hän kuoli meidän läsnäollessamme. Tilanne oli epätodellinen, yhtäkkiä hän vain lakkasi hengittämästä.
MIelestäni kirjoitat todella hyvin, se on erittäin hyvä tapa myös käsitellä ajatuksiaan ja tunteitaan. Olisi kiva kuulla lisää ajatuksiasi. Ihmisillä on eri tapa purkaa näitä asioita, mielestäni sinun pitäisi kirjoittaa vielä lisää, kun sinulla on noin hyvä kirjoittamisen lahja. Itse en ole hyvä kirjoittamaan, kun kävin noita samoja juttuja läpi, niin yritin puhua paljon tilanteesta luotettaville ja kannustaville ihmisille, yritin kirjoittaa myös niistä hiukan, luin hyvää kirjallisuutta, kävin piristävissä paikoissa ja harrastuksissa jotka hetkeksi veivät ajatuksia muualle, myös pitkät kävelylenkit metsäpoluilla auttoivat minua.
Kerran eräs läheinen tuttavani kuoli myös keuhkosyöpään, tästä on jokunen vuosi takaperin kun tämä tapahtui. Hän ei ollut kovin vanhakaan, mutta poltti tupakkaa aika paljon. Oli hurjaa ja surullista seurata hänen kroppansa muutoksia, kun yhtäkkiä hän olikin luiseva ja elottoman näköinen.
En voi kuin kertoa omista kokemuksistani mitkä minut nostivat tuosta tilanteesta taas jaloilleni. En vieläkään tietenkään ole päässyt täysin siitä yli, mutta tilanne ei enää kokoajan pyöri mielessäni. Itse rukoilin paljon, luin Uutta testamenttia, koin saavani siitä paljon voimia ja apua. Jeesus pyytääkin Uudessa testamentissa että jättäisimme taakkamme ja murheemme hänen kannettavakseen ja hän antaa meille rauhan. Kuolema ei enää pelota minua, uskon että ihminen on henki, sielu ja ruumis. Silloin kun ihminen kuolee täällä maan päällä, se on se ruumis vain joka kuolee, henki ja sielu on ikuinen. Näin itse uskon ja usko antaa toivoa.
Toivon paljon voimia sinulle ja jaksamisia, uskon että äitisikin haluaisi sinun olevan onnellinen ja iloinen elämässäsi ja nauttivan jokaisesta elämäsi hetkestä. Voimia myös isällesi. Mielestäni on olemassa jonkinlaisia sururyhmiä, joista voisi myös olla apua.
NIINKKÖ