Normaali väki alkaa kotiutua töistään ja heidän on aika rentoutua taas pari päivää. Mitä mielessä? Itse innostuin asennevammailemaan taas musiikillisesti, vittuilemaan peräkammarista paremmilleni:
http://tinyurl.com/ajfb2lt
Vokooderi on vähän kuin musiikkimaailman vastine citymaasturille: kiva lelu, välillä muodissa, mutta aina hyödytön. Jokseenkin mahdotonta saada soundia kuulostamaan sekä hyvältä että sellaiselta, että sanoistakin saisi selvää. (Omassani ei oikein onnistu kumpikaan, mutta ohjelma nyt onkin netin freewarea jostakin vuodelta 1999.)
Mutta niin, hauskaa viikonloppua vain ihmisille, lampaille ja roboteille tasapuolisesti! Jutelkaamme sisällöttömästi.
http://tinyurl.com/ajfb2lt
Vokooderi on vähän kuin musiikkimaailman vastine citymaasturille: kiva lelu, välillä muodissa, mutta aina hyödytön. Jokseenkin mahdotonta saada soundia kuulostamaan sekä hyvältä että sellaiselta, että sanoistakin saisi selvää. (Omassani ei oikein onnistu kumpikaan, mutta ohjelma nyt onkin netin freewarea jostakin vuodelta 1999.)
Mutta niin, hauskaa viikonloppua vain ihmisille, lampaille ja roboteille tasapuolisesti! Jutelkaamme sisällöttömästi.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Oh, minuun iskee. Tuli jostain syystä mieleen Barry Andrewsin disko, kai se on tuo vocoder sitten joka sai yhtymäkohdan mielessäni syntymään. Kiitoksia tästä, jotenkin lohduttava biisi näin työttömän perjantaihin (olenhan irti tuosta toivottomuuden olotilasta ja "päiväni murmelina" -fiiliksestä mitä oman tulkintani mukaan haet? ((pendelelöinti = heilurimainen liike (työn ja kodin välillä) , heiluri - ikiliikkuja - mekaaninen - robotti - tunteeton, kylmä - vocoder))
:)
Hyvin tulkittu, juuri noita tunteita ajoin takaa - ynnä yhteiskunnan eriarvoistumiskehitystä ja kaupunkien (tai lähinnä pääkaupunkiseudun) asuntojen hinnannousua, joka parhaillaan mekaanisen rutiinisissa matalapalkkahommissa johtaa siihen, ettei ihmisillä ole varaa asua siellä missä työt ovat. Robottiäänen ohella myös sävelmän yksitoikkoisuus (sama sointukierto F#m-E-Bm7-F#m läpi biisin) oli sikäli tarkoituksellista.
Viimeinen säe, jossa robotin kypärä on riisuttu ja lopulta kuullaan ihmisääntä, on kunnianosoitukseni Eino Leinolle ja runolleen "Erakon hämmästys": http://keskustelu.suomi24.fi/node/4495462 Mestarirunoilijan toteamus "Kas kummaa, hänkin oli ihminen!" kummitteli mielessäni, kun tajusin että musiikillisestihan saman huomion voi toteuttaa varsin hienosti jättämällä efektit pois ja olemalla oma itsensä (suihkussa en kuitenkaan käynyt).
Samalla ironiasta tulee monitasoista - kuten on tapanani sanoa silloin kun en itsekään oikein tiedä mitä yritän piikitellä. Yhteiskunnan eriarvoistuminen ei ole pelkästään taloudellista vaan myös henkistä; ne jotka joutuvat - tai alistuvat - robotin suorittajaelämään saavat julkisesti ennen pitkää myös robotin kohtelun. Kun hienompi väki on ensin katsonut päivän nenänvartta pitkin palvelijaansa, vasta kotonaan tämä voi riisua robottikypärän ja olla ihminen ajatuksineen ja mielipiteineen.
Noin musiikillisesti en koskaan malta ihan 100 % elektroniseksi heittäytyä. Pilipalisoundien naputtelu ja kvantisointi koskettimistolla on ihan kivaa, mutta särökitaran (elektristä, ei elektronista - iso ero!) soittamista kuvaa parhaiten sana "rouhiminen", joka on heti paljon inhimillisempää ja ihmisläheisempää toimintaa kuin jokin sellainen, mihin konekin pystyy.
Arvelinkin että taustalla on enemmän. Kiitoksia avaamisesta. Musiikintuntemukseni on hyvin heikko, ja mitä tulee äänen analysointiin, ainoa työkaluni on tuntemukseni. Nyt kun sanoit tuosta asuntojen hinnan noususta, jotenki tuo alun mahtipontisuus viittaakin juuri suurkaupunkiin, ja jonkinlaiseen naiviin hypertulevaisuusvisioon (joissa aina kaupungit ovat suuria ja monikerroksisia, kaiken liikkuessa saumattomasti eteenpäin)
Tällaiseen kipaleeseen olisi herkullista tehdä vanhoilla nukkeanimointitekniikoilla toteutettu animaatio, joka voisi olla hyvin nuhjuisen ja käsinkosketeltavan tuntuinen, ehkäpä yleisnäkymiltään jonkinsortin kunnianosoitus Fritz Langille.
Koska en ole pätkääkään musikaalinen, en osaa oikein kommentoida tuohon "rouheisuuteen" sen kummemmin. Minusta se Näyttää ruosteiselta hätähuudolta tai veren maku suussa päästetyltä ulvonnalta metallin takaa, joka siis jää lohduttomasti häilymään ilmeettömän robottikypärän taakse.
... Ehkä pelkäät hävittäväsi itsesi jos tekisit jotain johon "konekin pystyisi"? "Rouheudella" (kuten virheillä) voi korostaa inhimmillisyyttä (ihminen erehtyy, kone ei koskaan). Haluat olla tuotoksissa mukana, ne ovat osa sinua, ja sinä niitä. Samalla kun teet kunniaa Eino Leinolle ja paljastat työrobotin takaa verta ja lihaa, osoitat myös sinun oman henkilökohtaisen olemassaolon, Sinä olet siellä (nimimerkin, kappaleen) takana.
Ehkä tämä on sinun robottikypäräsi?
Sinussakin on kyllä tulkitsijan vikaa - oletko humanisti pelkästään elämässä vai myös koulutukselta? Omalla kohdallani kyseisen alan opinnoista on ollut se hyöty, että osaan selittää juttuja auki (yleensä tosissani, mutta joskus myös parodisesti - eikä ulkopuolinen aina erota näitä toisistaan). Omien juttujensa tulkitseminen on vielä helpompaa, kun "väärintulkinnan" mahdollisutta ei ainakaan intentiomielessä ole; toki niin voi käydä, että oma tulkintani jää vähemmistöön, jos kaikki kolme muuta kuuntelijaani ovat päättäneet tulkita tekeleeni samalla lailla mutta toisin kuin minä.
Nukkeanimaatioidea kuulostaa hyvältä. Joskus olen haaveillut jonkinlaisesta musiikillisesta kollektiivista, mutta nyt kun mainitsit, jokin musiikki (elo)kuvataide -yhdistelmä voisi olla vielä toimivampi. Montakin syytä tulee mieleen, mutta ennen kaikkea siksi, etten tiedä visuaalisen taiteen tekemisestä mitään, joten en olisi päsmäröimässä ja hitleröimässä sillä puolella, vaikka ideoita puolin ja toisin voisikin vaihtaa.
Itsensä hävittäminen ja konemusiikki... Tässä on kyllä omanlaisensa pointti, jota en ole tullut ajatelleeksi ainakaan eksplisiittisesti. Olen aina vierastanut konemusiikkia; silloinkin kun mieleni tekee tehdä jotakin "koneelliselta kuulostavaa", turvaudun hardwareen eli syntetisaattoriini, fyysisesti olemassa olevaan laitteeseen koskettimistoineen, sen sijaan että käyttäisin tietokoneohjelmaa ja klikkailisin äänet hiirellä. Ja vaikka näin, oikeasti soittaen, pinoaisin synasoundeja sekvensseriin päällekkäin, jotakin puuttuu yhä kuulokuvasta. Tarvitaan ihmisen kosketus - suora eikä välillinen - olkoon se sitten oikea kitara, vapaarytmisesti soitettu pianosoolo tai vaikka tinapilli kaikkine hengitysäänineen.
Vasta inhimillinen kosketus tekee musiikin. Laitanpa YouTube-linkin;
http://www.youtube.com/watch?v=Ap8R6fZf-Mk
koska leikin itse sanoittajaa suomen kielellä, Juha Vainio on keskeisiä esikuviani. Loiristakin pidän. Tämä Junnu-cover vetoaa minuun kuitenkin myös eräästä muusta syystä. Kuule haitari. Kuule haitarin näppäimistön kopina (erityisen hyvin heti introssa). Aisti soittajan sormet työssään. Siellä soittaa oikea henkilö!
Tietenkään ihmiskosketuksen säilyttäminen ei tarkoita sitä, ettei voisi tähdätä täydellisyyteen ja virheettömyyteen. Klassinen musiikki osoittaa, että virheettömyyskin voi olla persoonallista - nuotilleen sama teos ei eri esittäjien kanssa ole koskaan ihan sama teos, vaan säveltäjän ohjeiden piirulleen noudattamisen jälkeenkin tulkintaan jää jälkiä esittäjästä, hänen persoonastaan ja tyylistään. Kotiäänittelyiden tapauksessa tällainen täydellisyyden raja-arvo toki on puhtaasti hypoteettinen.
Jokaisella on oma robottikypäränsä. Sitä ei vain saisi joutua pitämään niin paljon ja kauaa, että naama maskin alla pääsee unohtumaan - ainakaan kypärän pitäjältä itseltään.
Tuo laulu kuulostaa kuin tulisi jostain kaukaa, hallin perältä, pitää keskittyä että saa sanoista selvää.
Jes, perjantai! Hiukan etuajassa töistä baariin. Baarissa valmistelin pari kesken jäänyttä työjuttua ja maistelin parit oluet. Baarista lähtiessä keskusta on jo täynnä YT-pariskuntia, vituttaa. Parhaillaan olen matkalla kaverin kämpille, jossa on tarkoitus katsella parit leffat toisten luuserikavereiden kanssa. Hyvää prrjantai-iltaa myös minun puolestani!
Eräs paheeni on nautiskella saunajuoman kera italo discoa, jossa youtube on nykyään ehtymätön runsauden sarvi. Jopa aikaisia vinyyliajan mestariteoksia ihanan ritinän kera voi sieltä löytää. Todellakin hyvää viikonloppua.
Italo disco kuuluu myös omiin guilty pleasureihin (mikä tälle on vakiintunut suomennos, jos sellaista edes on?). Kyseiset kappaleet onnistuvat olemaan usein äärimmäisen tarttuvia, vaikka olisivatkin tusinatavaraa. Ja onhan niissä vanhoissa synasoundeissa oma viehätyksensä.
Ja sitten on tietysti esiintyjien värikäs kirjo, unohdettuja tähtösiä joiden eksentrisyyden rinnalla kaikenlaiset ladygagat kalpenevat. Otetaan esimerkiksi vaikka Silicon Dream -kokoonpanon (ks. esim. "Andromeda") juhanafgrann-potenssiin-kolme-solisti... tai tämä mies:
http://www.youtube.com/watch?v=IQaFXV-SkCc
Tanssiliikkeet ovat varsin smoothit läpi videon, mutta etenkin kohdassa 0:35-0:37... Tuossa ranneliike potku -kombossa on jotakin sanoinkuvaamatonta, elämää suurempaa.
Italodisco on kyllä tietyssä mielentilassa ihan parasta... tässä videota myöten härö menobiisi perjantaille (lapsuuden suosikkeja), vaikka koti-ilta tästä tuleekin itselle:
http://www.youtube.com/watch?v=hLbEZU7YB-w
Ei ollenkaan paskempaa. Ei ollenkaan, vaikka raakile onkin. Unohda kaikki mitä sanoin laulustasi, pidä linjas. Laulus on kuitenkin sinä eikä mikään teollisesti tuotettu voice of finland tai idols liukuhihnatuote.
Juttelin tässä taannoin yhden kaiffan kanssa musiikista niitänäitä ja funtsin samalla mikä näissä nykyartisteissa on vikana. Vika on siinä oman soundin puuttumisessa. Oman soundin ja vision. Ainahan se on ollut sitä, että tulee joku yks, kenellä on oma soundi ja visio, ja sen jälkeen liuta muita jotka matkii. Nykyisin näyttäisi olevan tuutin täydeltä matkijoita eikä matkijat enää näyttisi tietävän ketä ne oikein matkii. Eikä sillä niin väliä, niillä eväillä pärjää idolseissa ja muissa vastaavissa paskoissa. Siitä omasta soundista puheenollen, muistellaanpa vaikkapa Joy Divisionia. Mun ensireaktio joskus kauan sitten Ian Curtisin lauluun oli sellainen WTF? Mutta mitä enemmän bändiä kuuntelin, sen vakuutteneemmaksi tulin ettei Ian Curtisia parempaa laulajaa siihen bändiin ole eikä olisi mistään ikinä löytynyt. Bernard Sumnerilla on myös tosi miellyttävä pehmeä laulusoundi, mutta jostain kumman syystä New Order ei lähtenyt jatkamaan siitä mihin Joy Division jäi... Kun jollain on se oma soundi, se ei edes yrittmällä pysty kuulostamaan miltään muulta kuin itseltään. Ihan sama mitä biisejä tai kenen biisejä esittäisi.
Mutta vielä kerran. Pidä linjas äläkä anna minunkaltaisten satunnaisten nettikriitikkojen lannistaa.
Itselläni viimeisin musiikillinen hurahdukseni on Black Rebel Motorcycle Club. Suosittelen tutustumaan, jos ei ole jo tuttu.
http://www.youtube.com/watch?v=PJ_ByK8j1h8
Hyvä biisi! Vähän samaa sointukulkua ja tunnelmaa kuin Mobyn Extreme Ways (Bourne Identityn lopun versio) -biisissä, paitsi 80-luvulla ja vokoderilla kuorrutettuna - kitaravingutus erityisen makeaa :) Ehkä pendelöintirobotin ohjelmointi sekoaa lopussa ja hän/se tekee jotain eri tavalla yhtenä päivänä, ja yhtäkkiä alkaakin kulkea oman asemansa ohi ja päätyy jonnekin aivan muualle... leffamaista tosiaan.
Oma tyyli tosiaan kannattaa pitää, maailmassa on niin paljon "täydellistä" musiikkia mutta se on usein tylsää kun siitä puuttuu särmä ja sielu.