Lapsuus oli ankea. Ei mitään ääretöntä väkivaltaa, ei insestiä eikä muuta dramaattista, mutta kun koko lapsuuden ajan ymmärtää pienestä asti, että ei ole tervetullut perheeseen, niin se värittää koko elämän.
Muistan pikkulapsena katsoneeni usein ikkunasta ja toivonut,, että oikeat vanhempani tulisivat hakemaan minut pois, vaikka oikeasti kyllä ymmärsin, että olin vanhempieni laillinen lapsi ilman pelastusta.
Näin vanhempana olen havainnut, että kaikki lapsuuden muistoni ovat ahdistuneita välähdyksiä tilanteista, joihin olen ajautunut ja joutunut syytetyksi tai halveksutuksi.
Monesti mietin, miksi minun ajatukseni ja mielipiteeni olivat niin mitättömiä. Koetin ymmärtää, miksi minut sivuutettiin aina ja kaikessa, mutta ei se selvinnyt minulle koskaan. Pahinta on, että asenne jotenkin jäi päälle, niin että yhä vielä peräännyn heti, jos huomaan olevani eri mieltä jonkun kanssa.
Minuun on rakentunut käsitys, että muiden mielipiteet ovat aina arvokkaammat kuin omani.
Vasta esim. nyt lähes ikäihmisenä olen valokuvista alkanut ymmärtää, että en suinkaan ollut ruma ja vastenmielinen, jolle ei kannattanut hankkia muotivaatteita, koska olisin ollut niissä vain naurettava näky.
Kun aika kuluu, osaa katsoa sivusta omaa elämäänsä kuten valokuviakin. Se näkyy nyt toisessa valossa.
Muistan pikkulapsena katsoneeni usein ikkunasta ja toivonut,, että oikeat vanhempani tulisivat hakemaan minut pois, vaikka oikeasti kyllä ymmärsin, että olin vanhempieni laillinen lapsi ilman pelastusta.
Näin vanhempana olen havainnut, että kaikki lapsuuden muistoni ovat ahdistuneita välähdyksiä tilanteista, joihin olen ajautunut ja joutunut syytetyksi tai halveksutuksi.
Monesti mietin, miksi minun ajatukseni ja mielipiteeni olivat niin mitättömiä. Koetin ymmärtää, miksi minut sivuutettiin aina ja kaikessa, mutta ei se selvinnyt minulle koskaan. Pahinta on, että asenne jotenkin jäi päälle, niin että yhä vielä peräännyn heti, jos huomaan olevani eri mieltä jonkun kanssa.
Minuun on rakentunut käsitys, että muiden mielipiteet ovat aina arvokkaammat kuin omani.
Vasta esim. nyt lähes ikäihmisenä olen valokuvista alkanut ymmärtää, että en suinkaan ollut ruma ja vastenmielinen, jolle ei kannattanut hankkia muotivaatteita, koska olisin ollut niissä vain naurettava näky.
Kun aika kuluu, osaa katsoa sivusta omaa elämäänsä kuten valokuviakin. Se näkyy nyt toisessa valossa.
Vastaukset 44
Vanhimmat
Hei, Vilijonkan tytär!
Lapsuus on niin herkkää aikaa, lapsi on niin pehmeää materiaalia, että se mitä hän kokee, lyö oman leimansa ihmiseen. Kannattaa ottaa vakavasti se, että lapsuusasiat mietityttävät parhaillaan. Löydätkö ketään, jolle puhua asiasta, mieluummin ns. asiantuntija.
Jos raha on este etsiä esim. yksityisiä psykologeja tai terapeutteja , kannattaisi kysyä seurakuntien perheasiaikeskuksesta aikaa. Se on maksutotonta.
Jos et voi tai halua mennä keskustelemaan, hanki itsellesi vihko ja ala kirjoittaa näitä muistojen välähdyksiä. Kun ne raskaat muistot kirjoittaa itsestään ulos, ne vähitellen lakkaavat vaivaamasta.
Vastapainoksi voisit vaikka vihon takaosaan tai toiseen vihkoon alkaa kirjoittaa aikuisuutesi myönteisiä kokemuksia. Missä koit onnistumista? Missä koit tasavertaista yhteyttä toisten kanssa? Mistä olet iloinen? Onko asioita, joista olet kiitollinen?
Harvoin tulee tilanne, että minut otetaan vakavasti! :) Kiitokset.
Kirjoitin ahdistuksissani, mutta totuus on, ettei puhuminen enää tässä iässä auta, koska elämästäni on niin suuri osa jo eletty.
Olen kirjoittanut, se on auttanut. Tietokone on suuri apu, koska kun on sydämensä purkanut, on Delete aina odottamassa. Ei minun murheitani kenenkään muun tarvitse eikä pidä lukea tai kuulla.
Kenellekään en ole asioitani selvitellyt, sillä minulle itselleni tulee siitä sellainen tulppa, että en voisi ko. henkilön kanssa ikinä enää olla luonteva.
Elävä esimerkki hokemasta: "Iloinen ilme, vaikka sydän märkänis!"
Kotoa lähdettyäni en olisi edes halunnut puhua vanhempieni kanssa lapsuuden kokemuksistani, sillä eiväthän he tietenkään kokeneet asioita kuten minä. Vähättely ei sitä paitsi koskaan loppunut.
Muistan, että kerran, siis kerran, yritin keskustella huolistani äitini kanssa, ja hän vastasi: "Niin niin, jos ihmisellä ei ole mitään valittamista, niin kyllä hän aina jotain keksii."
Onnistumista olen kokenut harrastukissa ja oman perheeni parissa. Jo lapsena tiesin, miten EN omia lapsiani tule kohtelemaan, ja välimme ovat lämpimät.
Varmaan olen ollut lepru ja salliva äiti, mutta kyllä lapseni ovat elämässään onnistuneet.
Hei ystävä hyvä...
Meitä saman kokeneita on paljon. Asioista kannattaa aina keskustella, vertaistuki on korvaamaton asia. Jos sinua kiinnostaa, niin sosiaalisesta käyttäytymisestä löytyy paljon kirjallisuutta. Yksi ehkä parhaita ja täysin selkokielellä kirjoitettu kirja on;
Sosiaaliset taidot ja sosiaalisuus. Kirjan on kirjoittanut Liisä Kelttikangas-Järvinen. (Psykologian professori, Helsingin Yliopisto)
Tämä kirja ilmestyi 2010 keväällä. Ja olen antanut sen ystävätärelleni myös lahjaksi, koska hänellä oli vaikea äitisuhde.
Sen olemme jo oppineet, että samoista kokemuksista puhuminen auttaa ja avartaa. Sekin, että ei ole yksin tämän asian kanssa helpottaa kummasti.
Hei!
Kirjoittaminen todella auttaa, niin kuin kokemuksesikin kertoo.
Kerroit äitisi kommentista. Se kertoi, että hän ei ole kyennyt antamaan sitä, mitä olet tarvinnut. Se on surullista. Todella.
Entä anteeksiantaminen? Ei niin, että puhuisi siitä yhtään mitään vanhemmilleen, jos he yleensä ovat enää elossa. Anteeksiantaminen vanhemmille tapahtuisi vain omassa mielessä. Psykiatri Tuulikki Saaristo on kirjoittanut pienen kirjan anteeksiantamisesta. Sen avulla voi päästä irti menneisyyden puristuksesta. Anteeksiantaminen ei ole helppoa. On hyviä syitä olla vihainen ja pettynyt. Ja pitää ollakin. Mutta itsensä ja oman hyvinvointinsa takia on mahdollista anteeksiantamalla vapautua raskaista tunteista.
Ei tarvitse kyetä antamaan anteeksi. Tarvitsee vain pienen halun yrittää vähitellen antaa anteeksi.
http://hyvaterveys.fi/artikkelit/Anteeksiantaminen-antaa-voimaa/544/
Tässä vielä Tuulikki Saariston oma teksti asiasta:
http://www.tuulikkisaaristo.fi/?cat=30
Minulla ei ole mitään yhteyttä häneen enkä mainosta häntä, muuta sisareni ja minä olemme työstäneet tällä anteeksiantoharjoituksella omia raastavia ja kipeitä lapsuuden vaillejäämisen kokemuksia.
Ostin Saariston "Taikasanat" vuosikausia sitten, mutta olen niin lukossa vieläkin, etten ole pystynyt edes aloittamaan mitään harjoittelua.
Olen tietoinen siitä, että itse menetän eniten, kun en anna anteeksi.
Pahin este on se, että miellän anteeksiannon samana kuin että myöntäisi pahalle ihmiselle hänen tekojensa ja sanojensa ja laiminlyömisensä jotenkin "oikeutetuiksi". Että sanoisi, joo olit paha minua kohtaan mutta ei se mitään, unohdetaan nyt se kaikki. Ja tuo siis yksipuolisesti, sillä tiedän, että hän ei kyllä vaivautuisi sormeaan liikauttamaan korjatakseen välejämme. Jos sanoisin hänelle kasvokkain, että annan hänelle anteeksi, hän teeskentelisi yhä ettei ymmärrä, mikä minua vaivaa (vikahan oli/on aina minussa, hän itse on täydellinen).
Tietoisuus tämän esteen olemassaolosta ei ole auttanut minua sen yli.
Pohdin tätä asiaa lähes päivittäin, ja siihen kuluu todella paljon energiaa. Toivon vain, että lukko jonakin päivänä aukeaa ja että voin ruveta käsittelemään menneisyyttäni eri tavalla kuin mitä tähän asti (lähinnä märehtien tuloksettomasti).
Sinulla on oikeus tuntea vihaa heitä kohtaan, jotka ovat kohdelleet sinua väärin. Oletko saanut kosketusta vihaasi? Ei varmasti voi antaa anteeksi, jos ei ole ensin vihannut. Vihaa ei tarvitse ilmaista kasvotusten heille, jotka ovat sen kohteena. Mutta vihasta voi itse tulla tietoiseksi ja purkaa sitä vaikka juuri kirjoittamalla. Jos joskus olet yksin kotona, voisit asettaa valokuvan tuolille, istua itse vastapäätä ja antaa kaiken tulla ulos. Itkeä, huutaa, syyttää. Tee sanomalehdestä patukka, jolla voit lyödä sitä tuolia.
Tommy Hellsten on kirjoittanut kirjan Elämän lapsi. Katso, onko siinä sinulle jotain.
Asian ymmärtäminen älyllisesti ja tiedon tasolla ei aina riitä. Kyse on tunteista. Miten tunteet saisi ilmaistua?
Tuossa Tuulikki Saariston anteeksianto-menetelmässä on omat vaaransa: anteeksianto-manipulaatiolla voi saada hetken helpotusta, kun blokkaa, torjuu omat tunteensa liittyen vaikeisiin kokemuksiin ja tunteisiin, ehkä vakaviinkin traumoihin, Näin ne jäävät käsittelemättä ja kapseloituvat entistä vahvemmin, Tunteet, joita ihminen ei salli itsensä tuntea, eivät kuitenkaan tällaisella manipulaatiolla mihinkään häviä, vaan tulevat sitten esille jotakin kautta, esimerkiksi fyysisenä sairastamisena. Tuhoisinta tässä menetelmässä kuitenkin on se, että aikuinen alkaa vääjäämättä, joko tiedostaen tai tiedostamattaan SIIRTÄMÄÄN tunteitaan muiden, esimerkiksi lastensa kannettavaksi.
Erittäin vaarallinen menetelmä!
Millaiseen tutkimukseen varoituksesi perustuu?
Kaikenlaiseen opetukseen on hyvä suhtautua kriittisellä mielellä, mutta ennen kaikkea tällaiseen manipulatiiviseen, terapeuttis-tyyppiseen kirjallisuuteen ja (itseapu)ohjeisiin kannattaa aina suhtautua erittäin kriittisesti. Se, että omaa esimerkiksi psykiatrin, psykoterapeutin koulutuksen ja että on tehnyt praktiikkaa pitkäänkin, ei vielä ole tae oikeastaan mistään.
Esimerkiksi Alice Millerin kirjoista voi lukea näkemyksiä tähän liittyen.
Suomalainen psykiatri Martti Paloheimo on kirjoittanut kotivammaisuudesta yleistajuisesti ja käytännönläheisesti näistä asioista. Muutamia tässä mainitakseni.
Mitä sitten pitäisi tehdä? Oma "käsittelyni" (lähinnä siis märehdintää) ei ole tuottanut mitään vapautusta, vaikka olen tietoinen ongelmien laadusta ja luonteesta.
Paloheimon kirjan kaltoin kohdelluista lapsista ostaisin mielelläni, mutta se on jo kauan ollut loppuunmyyty. Onkohan siitä koskaan tulossa uusintapainosta?
Onneni on ollut se, että löysin turvallisen aviopuolison, mutta eihän hänelle voi jatkuvasti jäkättää näitä samoja asioita, eikä aivan määrätön tuki mielestäni kuulu aviopuolison taakaksi. Ilman häntä olisin varmaan kuitenkin jossain likaojassa tai jopa päättänyt päiväni jo kauan sitten. Yhden ihmisen rakkaus on siis pelastanut minut elämään, mutta ei tämä arki silti mitään herkkua ole, kun ihan pikkuasiatkin saattavat panna myllyn taas pyörimään päässäni.
Asun "metsän keskellä" ulkomailla, joten kaikenlainen ammattiterapia on täysin saavuttamattomissa, vaikka siihen olisi varaakin (ei ole). Käytettävissäni ovat siis vain netti ja kirjallisuus.
Viljonkan tytär, olen ikäihmisenä ollut samoissa mietteissä ja tunnelmissa kuin sinä. Samoja asioita olen pohtinut koko ikäni ja viime vuosina lukenut kaikkea tähän liittyvää. Lisäksi keskustelin lopultakin sisarusteni kanssa. Otin selväää äitini elämästä hänen isovanhempiinsa saakka. Minulle selvisi, että hän antoi kaiken, mitä hänellä annettavissa oli. Aloin jotenkin ymmärtää hänä ja perhettämme.Tuota anteeksiantamisasiaa minullekin aikanaan ehdotettiin, mutta tunsin, että minulla ei ole tarvetta antaa eikä pyytää. Luin jostain myöhemmin, että anteeksiano on oikeastaan itri päästämistä. Omalla kohdallani olen tullut ainakin lähelle sitä.Menneisyys on, mutta se ei sido mina niin kuin ennen. Viimeinen kirjalöytöni on Kimmo Takasen Tunne lukkosi. Luulen, että sinäkin löytäisit siitä paljon mielenkiintoista. Häpeää käsitteleviäkin kirjoja voi lukea ja saada ymmärrystä itselleen.
Voimia etsintöihisi ja etsintöihisi!
Hyvä että sanoit, ettei ole tarpeen antaa anteeksi. Ei minustakaan.
Olen aktiivisesti halunnut unohtaa lapsuuteni ahdistuksen ja mielestäni se jo on anteeksiantamista.
Olen ajatellut, että olivathan he itsekin omien kasvattajiensa koulimia. Ehkä minä kuitenkin pärjäsin heitä paremmin, koska olen pystynyt karistamaan suurimman osan painolastista. He eivät edes nähneet, että heidän maailmankatsomuksensa oli niin ahdas.
Joskus kuitenkin tulee mieleen jostakin sivulauseesta jokin välähdys vuosikymmenten takaa ja paino tuntuu heti. Monta päivää.
Sellaisen vallassa nyt kirjoitin.
En mieti menneitä, enkä ole lapsillenikaan koskaan kertonut lapsuuteni ahdistuksista, ja heillä oli ihan hyvät välit isovanhempiinsa. Hekin varmaan skarppasivat ne hetket, jolloin olivat lasteni kanssa tekemisissä.
Yrittivät kyllä antaa minulle kasvatusohjeita ensimmäisen kohdalla, mutta silloin olin varmaan vielä niin raskauden aikaisten hormonien vallassa, että pystyin nauramaan heille päin naamaa Sellaisen häväistyksen jälkeen sainkin olla rauhassa pitkään.
Minäkin jossakin vaiheessa yritin kovasti unohtaa lapsuuteni kokemuksia, mutta aina ne nousivat uudelleen ja uudelleen pintaan. Luultavasi siksi, kuten joku tuossa kirjoitti, että on kysymys tunteista. Minulle tunteiden tunnistaminen ja tiedostaminen on ollut suuri asia. Menneisyys ei ole muuttunut, mutta minun sutautumiseni siihen on muuttumassa. Olen enemmän tässä hetkessä ja nuo välähdykset menneisyydestä eivät sido, vaan ovat tavalliaia muistoja. Prosessi kuitenkin jatkuu....
Joku varoitti anteeksianto-menetelmän vaaroista. On totta, ettei anteeksiantamalla saa koskaan ohittaa omia oikeutettuja vihan ja pettymyksen tunteita. Voi, kun niihin tunteisiinsa saisi kosketuksen. Vasta, kun on tunnistanut ja tuntenut ja ilmaissut sen vihan ja surun ja pettymyksen, voi ryhtyä anteeksiantoharjoitukseen.
Tunteita ei tarvitse eikä usein kannatakaan ilmaista niiden aiheuttajalle, koska hän/he ei aina edes ymmärrä, mitä hänen toimintansa on toiselle aiheuttanut.
Itse en pidä anteeksiantoharjoitusta vaarallisena, jos pystyy myöntämään ja ilmaisemaan vihansa ja kiukkunsa jollain tavalla. Kun tunteet saa ulos itsestään, ei tapahdu sitä kapseloitumista eikä vaikeiden olojen siirtämistä toisten kannettavaksi.
Kun on saanut rehellisesti tuntea ja ymmärtää omat kokemuksensa ja tunteensa, surra, voi päästä omassa kasvussa eteenpäin.
Jos lapsuudessa on jäänyt paitsi sellaista, mikä olisi ollut välttämätöntä omalle kasvulle ja kehitykselle, koska suhde omiin vanhempiin tunnetasolla puuttui, ei mielestäni ole anteeksiantokysymys lainkaan, koska kyse ei ole mistään erillisestä tai erityisestä teosta, mitä pitäisi antaa anteeksi.
Viisasta!
Tyttö, olen täysin samaa mieltä! Näin se on!
Minulle jäi vähän samantapaisia traumoja lapsuudesta. kerran joku mulle sanoi että olin suvulle helppo nakki kaataa pahaa mieltä niskaan koska tietenkin puolustus kyvytön lapsena. Sain huonoa kohtelua, tois arvoista kohtelua ja mitättelyä jonkun sen takia mitä isäni oli tai kun rakkaalla äidilläni oli suhde ja minä sen tulos. Välini pariin sisarukseen meni ja yksi heistä otti yhteyttä 20 vuoden jälkeen ja yritti samaan tapaan puhua kanssani mutta olin muuttunut ja vahvempi ja annoin takaisin ja siitä lähtien mulla on ollut tosi hyvä olo. Jotain selvitin silloin itselleni ensimmäistä kertaa. Aina etsinyt jonkunlaista hyväksyntää koko ikäni ja luulen aina että minusta ei tykätä vaikka oikeasti tykätäänkin.
Näitä mietiskelyjä vien hautaan asti, kai olisi hyväksi ymmärtää menneisyyttään ennen kun saa rauhan. En minä ainakaan tunne että pitäisi antaa anteeksi jotain sellasta jollekkin joka ei sitä edes pyydä ja vaikka pyytäisi niin sen verran kamala ihminen kai olen että en antaisi anteeksi.
Minä varmaankin antaisin anteeksi, jos pyydettäisiin tai vaikka ei pyydetäkään. MUTTA se anteeksiantaminen ei silti auta eikä ratkaise mitään suhteessa omiin tunteisiini tai kokemuksiini. Anteeksiantaminen ei ole mikään hokkuspokkus-ratkaisu, vaikka sillä yritetään usein torjua vaikeiden tunteiden kohtaamista. Eivät ne kipeät tunteet mihinkään häviä, vaikka niitä kuinka yrittäisi torjua tai peittää anteeksiantamisen alle. Oikotietä onneen ei ole. Rehellisyys ja totuus on tärkeintä. Totuus tekee vapaaksi.
Anteeksiantaminen on sinänsä ihan hyvä asia, mutta patenttiratkaisuksi siitä ei ole.
Anteeksi pyytäminen... Se on täysin vieraskäsite empatiakyvyttömälle vanhemmalle. Hän ei myöskään tunne syyllisyyttä omista tekemisistään, tai tekemättä jättämättömyydestä. Vika on aina muissa. Yleensä se "syyllinen" on oma lapsi, joka kuitenkin on syytön tähän hänen häiriötilaan.
Itse koin aikoinaan suunnatonta närkästystä siitä, kun minua kehoitettiin antamaan anteeksi vanhemmalleni, hänen huono käytös. Omalla kohdalla vanhempi haukkui, pilkkasi, mitätöi ja jopa yritti käydä kiinni. Ja sen jälkeen hän odotti, että minun on PYYDETTÄVÄ ANTEEKSI HÄNELTÄ. Tämä hulluus on niin hullua, että siitä kannattaa olla mahdollisimman kaukana, jotta oma mielenrauha säilyy.
"Itse koin aikoinaan suunnatonta närkästystä siitä, kun minua kehoitettiin antamaan anteeksi vanhemmalleni, hänen huono käytös...."
- Ymmärrän. Tätä minullekin on kehoitettu, Ja jopa on kehotettu pyytämään vanhemmilta anteeksi, kun vanhemmat ovat niitä väärintekijöitä.
Loukkaa ja satuttaa aivan hirveästi tuollaiset tökeröt kehotukset. Ei auta yhtään asian käsittelyssä, mutta masentaa pitkäksi aikaa. Ns. kristillisten sielunhoitajien kanssa en enää uskalla keskustella, sieltä tulee tuota anteeksianto- ja pyyntö kehotusta.
Minä olen aina arkaillut puhua tunteistani tai kokemuksisani muille. Hyvin varoen olen joskus siihen päässyt, mutta juuri tuo ymmärtämättömyys ja tökerö puolustuspuhe ja anteeksi antamisen ehdottaminen saisi minut vain kiivastumaan keskustelutoveriini. En osaisi ikinä enää puhua hänen kanssaan.
On vielä muistettava, että monissa perheissä lapsia on kasvatettu "kristillisessä hengessä", ja silloinhan kaikkinainen arvostelu ja loukkaantuminen merkitsisi Jumalan vastustamista. Joka asiaanhan jumala pystytään vetämään mukaan, kun lapsen omaatuntoa herätellään. Köyhien maiden nälkää näkevät lapset, kodittomat, isättömät, äidittömät, sairaat.... Ole onnellinen, kun sinulla on kaikki hyvin. Häpeä kun valitat , ole kiitollinen, pyydä iltarukouksessasi anteeksi....
Lasta voi loukata niin monin tavoin ihan vain hyvää tarkoittamalla. Huomautukset ulkomuodosta voivat jäädä kymmeniksi vuosiksi mieleen. Minullekin sanottiin, että jos en olisi aina kronannut ruuasta, minusta olisi kasvanut sievä ihminen, mutta nythän asialle ei enää voi mitään. Kompleksi ulkomuodosta kesti vuosikymmenet.
Niin vähällä voidaan itsetunto nujertaa, kun vertailukohtaa ei vielä lapsella ole.
Pahinta on, kun ihmiset sanovat, että lapsi unohtaa: Eihän lapsi muista, mitä on luvattu, eihän lapsi muista, vaikka olisi joutunut syyttömänä syytetyksi, ei lapsi muista, jos häntä on ivattu tai hänelle naurettu.
Teepä netissä tunnelukkotesti. Ko. asiasta on kirjoa, jotka auttavat ymmärtämään, mistä on kyse, myös netistä löydät tietoa. Parhaiten voisit ehkä käsitellä asiaa kognitiivisessa terapiassa (mutta vältä psykodynaamista terapiaa, se pitää sinut tuossa uhripostiossa).Myös tietoisuustaitojen harjoittelu voisi auttaa (tietoisuustaidot=mindfulness).
Itselleni oli erittäin valaisevaa ymmärtää, että minä voin itse valita ajatukseni kaikesta kokemastani väärinkohtelusta ja katkeruudesta huolimatta. Tunteita vioi "hallita" myös. Valaistuin drmaattisesti sanottuna, kun opin, että katkeruudesta ja uhriasemasta luopuminen ja irtipäästäminen on tietoinen päätös. Toki tämä edellyttää sitä, että sinulla on kyky kannatella itseäsi ja käsitellä tilannetta, tuntea myötätuntoa itseäsi kohtaan negatiivisten ajatusten ja tunteiden ilmaantuessa.
Lämmöllä...:)
Eniten minä ihmettelen sitä, että tämä vanhempien huono käytös hyväksytään ikään, kuin kasvatuksellisena toimenpiteenä. Kuitenkaan nämä kasvatusmenetelmät eivät kohdistu kaikkiin perheen sisaruksiin samanlaisina. On näitä Jumalasta seuraavia lapsia, jalustalle nostettuja, joiden tekemänä hyväksytään kaikki mahdollinen. Ja heidän virheensä maksaa yleensä se kaltoinkohdeltu lapsi selkänahallaan.
Joskus minulle selitettiin, että tämä on VAIN sisarkateutta..??!!
Itse olen pikemminkin sitä mieltä, että JOTKUT vanhemmat eivät todellakaan kykene rakastamaan, kuin yhtä lasta kerrallaan. Loput parisuhteen kylkiäiset ovat ainoastaan riesa heille. Ja kun huono tuulta, tai epäonnistumista ei uskalleta purkaa puolisoon. Valitaan tämä riesa kohteeksi.
Joku myös sanoi joskus, että tämä kaltoinkohtelu menee ohi aikanaan. Tästä olen erimieltä. Omalla kohdalla tätä "kasvatuksellista" alistamista, nöyryyttämistä ja pilkkaamista on jatkunut jo kohta 60 -vuotta.
Ainoa hyvä asia on se, että minä aikuisena voin valita sen, että annanko sen pahan tapahtua. Eli, olenko vanhemman kanssa tekemisissä, vai en.
Monet syytökset ja syyllisyyden olen saanut valinnoistani kestää. Mutta, se on kannattanut. Minulla tuntuu olevan kuitenkin kaikinpuolin hyvä elämä elettävänä. Johon vanhempani ei kuulu.
Kun vanhemmat ovat tunneköyhiä, sitoutuvat sisarukset toisiinsa kiinteämmin. He auttavat toisiaan ja lohduttavat pienempiään. Kenen puoleen lapsi kääntyy, jos ahdistuu yöllä pimeässä? Isonsiskon. Vanhempien luo meneminen aiheuttaisi vain kiivaan käskyn menneä heti omaan sänkyyn siitä.
Sama isommissakin asioissa. Lapset tukevat toisiaan. Sisarkateus aiheuttaisi vielä vaikeammat tilanteet. On vedettävä yhtä köyttä ja suojeltava toisiaan.
Varsinkin perheissä, missä pelko on osa kasvatusta, ei lapsi koskaan voi luottaa vanhempiensa tukeen. Vanhemmat ovat arvaamattomia, he saattavat raivostua ja huutaa ilman ennakkovaroitusta. Lapsi joutuu sitten sietämään suuttumuksen seuraukset. Moni lapsi oppii elämisen alkeet vanhempiensa raivon kautta.
Lapsi jos kukaan oppii nuoresta varomaan nukkuvan karhun herättämistä.
Sellaisissa perheissä ei sisarkateudesta voi puhua. Raskainta varmasti on ainokaisilla lapsilla, jos on vanhempiensa vahinkolapsena syntynyt.
"Lapset tukevat toisiaan."
Valitettavasti ei meillä. Isosiskoni ilmeisesti kuvitteli omasta ja minun asemastani perheessä jotakin epätodellista, koska hän meni aina mukaan, kun äitini jostakin (usein käsittämättömästä) syystä raivoistui minulle. Ehkä hän kuvitteli jonakin päivänä pääsevänsä äidin suosioon, en tiedä. Hän otti siis "pikkuäidin" roolin - ja aina kaikessa kielteisessä. Mitään tukea en ole häneltä elämässäni saanut, päin vastoin.
Kuitenkin puolustin jostain syystä jo lapsen aaina isosiskoani, kun äitini marmatti hänelle hänen käytöksestään. Hukkaan meni hyvä tuki.
Veljeni oli perheen prinssi. En usko, että hän edes tiskasi kertaakaan.
Taas herranterttu, joka on aina (viljelemäsi sana) tehnyt oikeassa elämässä kaiken sukulaiselleen erinomaisesti ja joka aina vaan on saanut ikävää takaisin.
Miksi et täälläkin ole ihana, rakastava, kaikille mukava, tukea antava ihminen? Miksi kuulostat katkeralta ja ilkeältä? Tuskin kai sisaria voi pelkästään siitä syyttää että elämänasenteestasi on tullut kielteinen.
Olisi kiva joskus lukea sellaisia tarinoita joissa sen lisäksi että haukutaan muita osattaisiin myös arvioida omaa käytöstä.
Pystytköhän sinä sanomaan mitään kaunista perheenjäsenistäsi? Olen varma että sinullakin on kivoja muistoja, hetkiä jolloin kaikki on ollut hyvin. Perheissä eletään arkea ja juhlaa kyllä sinne mahtuu kaikkea kivaakin.
Asioissa on kaksi puolta - aina.
.
Jos haluat lukea ruusuisia, "kivoja" tarinoita ja muistoja sukulaista, olet kaiketi väärällä palstalla. Tuossa vieressä on palsta nimeltä "Suku on paras", suosittelen sitä sinulle. Olen minä todella sinnekin väliin kirjoitellut.
Ei, en ole herranterttu enkä täydellinen ihminen. Mutta lapsuudessa ja nuoruudessa kaltoin kohdeltu. Valehtelisin jos kertoilisin vain kiillotettuja, todellisuudenvastaisia muistoja.
En oikein ymmärrä, miksi käyt tällä palstalla mitätöimässä muiden kokemuksia. Sinun on varmaan kovin paha olla jostain syystä.
"Lapset tukevat toisiaan."
Valitettavasti ei meillä. Isosiskoni ilmeisesti kuvitteli omasta ja minun asemastani perheessä jotakin epätodellista, koska hän meni aina mukaan, kun äitini jostakin (usein käsittämättömästä) syystä raivoistui minulle.
----
Lapset tukevat aina huoltajiaan (isä tai äiti).
Koska ovat riippuvaisia ensisijaisesti heistä.
"Itse olen pikemminkin sitä mieltä, että JOTKUT vanhemmat eivät todellakaan kykene rakastamaan, kuin yhtä lasta kerrallaan. "
Ajattelen itse, että kyse ei ole lainkaan rakkaudesta tai sen määrästä, vaan vallankäytöstä ja halusta hallita toista ihmistä. Ja ketä olisi helpompi hallita kuin omaa lastaan? Varsinkin pientä lasta.
Minä puolestani olen päätynyt ajatukseen, että tietyntyyppisellä persoonanrakenteella varustetut ihmiset (tässä tilanteessa: vanhemmat) pyrkivät hallitsemaan ympäristönsä ihmisiä (tässä perheenjäseniä, puolisoa ja lapsia, ehkä lähisukulaisiakin ja ystäväpiiriä mahdollisuuksien mukaan) 'hajota-ja-hallitse" -keinolla. Perheessä tämä ilmenee siten, että vanhemmat pyrkivät muodostamaan liittolaisuuksia lasten tai puolison kanssa vaihtelevissa yhdistelmissä OMIEN ITSEKKÄIDEN TARPEIDEN JA ETUJEN saavuttamiseksi. Ei kyse mistään rakkaudesta tai kiintymyksestäkään edes ole.
Kyse voi siis olla yksinkertaisesti valtataistelusta, minkä kanssa rakkaudella ei ole mitään tekemistä. On ilmeisesti olemassa ihmisiä, joille ihmissuhteet ovat viime kädessä vallankäytön areena tai keino saavuttaa jonkinlaista hyötyä - itselleen ja mahdollisimman paljon vanhinkoa muille. Ja usein näitä molempia, valtaa ja hyötyä, kietoutuen eri tavoin.
Yksi tavallinen vanhempien hajota ja hallitse -muoto on kääntää sisarukset toisiaan vastaan, herättää kilpailua ja ristiriitoja. Tämä on joillakin vanhemmilla tavoite ja päämäärä sinänsä. Vanhempi itse voi kiusata lapsiaan hyvinkin sadistisesti säilyttämällä samalla omat kasvonsa, tai ainakin pyrkii siihen. Vanhempi nautiskelee sitten taustalla, kun sisarukset riitelevät keskenään ja esittää paheksuvaa marttyyriä, vaikka nauttii tilanteesta samalla avoimesti hymyssä suin. Minä olen kasvanut tällaisessa perheessä.
Nämä perhekuviot ovat toisinaan hyvin kieroja ja inhottavia. Ulospäin kaikki näyttää moitteettomalta, kulissit ovat kunnossa. Vanhemmille saattaa olla tärkeintä se, miltä asiat ulospäin näyttävät kuin se, voiko perhe hyvin. Sadistinen vanhempi saa suurinta nautintoa siitä, kun oma lapsi kärsii ja voi huonossti.
Loistava kirjoitus ja kannanotto.. Tosiaankin, tälläisessä perheessä elämä on todella kieroutunutta ja raskasta. Lapsihan ei sitä aluksi itse ymmärrä. Kun kuvittelee, että kaikissa perheissä käyttäydytään samoin.
Vasta myöhemmin, kun alkaa tulla vertailukohteita. Hän tajuaa, että kaikki ei ole kunnossa.
Tämä on läpi elämän käytävä tie. Johon ei löydy järkeviä selityksiä, eikä parannusta.
Onneksi tätä tietä kulkiessa on oppinut edes sen, että ei siirrä tätä samaa helvettiä omiin lapsiinsa. Vaan muistaa kertoa heille usein, kuinka tärkeitä he ovat. Kunnioittaa heidän valintojaan ja hyväksyä heidät sellaisina, kun he ovat.
Olen kyllä nimimerkin Tyttö kanssa eri mieltä. Luulen, että todellisuudessa vanhempien toiminta ei ole niinkään tietoista oman hyödyn tavoittelua ja muille vahingon aiheuttamista. Että tietoisesti haluttaisiin hajoita ja hallita oman perheen sisällä. Se, että se joskus TUNTUU siltä toisista lapsista on varmaan totta. Muta kyse voi olla tulkinnoista ja siitä että eri yksilöt näkevät asioita eri lailla. Mielestäni lähes mielenvikaista läppändeerusta on väittää että vanhemmat naustiskelevat kun jälkeläiset riitelevät keskenään. Kyllä sen oikeasti täytyy tuntua aika ikävältä.
Olen itse uusioperheestä missä vanhimpana äitinini ensimmäisestä liitosta syntyneenä sain olla sivustaseuraajan asemassa kun nuoremmat uudessa avioliitossa syntyneet sisarukset saivat luonnollisesti suurempaa huomiota lähes koko lapsuuteni ajan. Sinänsä ymmärrettävää. Toisaalta nuoremmilla lapsilla oli jo muutenkin ehjemmät lähtökohdat kuin minulla avioerolapsella. En ole osannut olla näistä asetelmista katkera tai kateellinen. Elin siinä perheessä mukana omilla eväilläni.
Mutta miten nämä asiat kääntyivät kun me lapset vanhenimme? Ja nyt puhun ajasta jolloin oltiin jo itsenäistytty ja vanhempi-lapsi asetelman olisi kuulunut jäädä menneeseen aikaan. Oltiin aikuisia ihmisiä jolloin yleensä kannetaan vastuu omasta käytöksestä ja onnellisuudesta. Meidänkin perheessä nuoremmat sisarukset alkoivat nähdä tällaisia hajota ja hallitse kuvioita vanhempiemme käytöksessä. Minä olin yhtäkkiä se joka oli saanut aina kaiken ja joka oli tärkeä. Siis aikuiset ihmiset kateellisia toisilleen asioista joita ei ollut tapahtunut!
Joten kyllä näissä kummallisissa perhekuvioissa on mukana yhtä paljon kuvitelmaa ja tulkintaa kuin todellisia tapahtumia.
No, 'En usko satuihin', olemme kasvaneet eri perheissä, sinä ja minä. Siksi kokemuksemmekin perheenjäsenten välisistä suhteista ovat luonnollisesti erilaiset. Ja kokemukset vanhemmistamme poikkeavat.
Suurimmassa osassa perheistä vanhemmat käyttäytyvät ja toimivat suhteellisen normaalisti suurimman osan aikaa. On olemassa myös erilaisia vanhempia kuin mitä suurin osa vanhemmista edustaa, tai minkälaisia sinun vanhempasi olivat tai ovat.
Silti, en voi väittää etteikö tällainen kommentti "Mielestäni lähes mielenvikaista läppändeerusta on väittää..." tunnu loukkaavalta ja hyökkäävältä.
Eri perheistä joo ja erilaiset vanhemmat. Ja ikäviä vanhempia valitettavasti on olemassa. Omasta kokemuksesta tiedän, että todellisuudesta voi "satuilla" toisenlaisen. Kirjoituksessasi oli sellaisia ääriilmauksia, jotka muistutttivat minua omassa elämässäni tapahtuneesta totuuden vääristelystä. Sovitaan että jätän ottamatta kantaa sinun todellisuuteesi. Näillä keskustelupalstoilla kirjoitusten vain on tapana kimmota muiden kirjoituksista.
Miten joku voi mitätöidä toisen kokemaa, kun ei tunne perhettä, ei kirjoittajaa?
Viallinen perhedynamiikka ja lasten tiedostettu tai tiedostamaton eriarvoinen kohtelu jättää aina jäljet. Myös perheessä voi olla joku henkilö samankaltaisessa roolissa kuin esimerkiksi koulukiusattu.
Se, että sellainen sisarus, jota on kohdeltu hyvin ei sitä ymmärrä tai tunnista, niin ei tarkoita ettei sitä ollut. Aika armotonta väittää, että sisarus "satuilee". Mitäpä jos olisit iloinen, että sinua on kohdeltu hyvin ja ymmärtäisit, että jokainen kokee asiat omalla laillaan. Toiset ovat herkempiä loukkauksille ja kaltoinkohtelulle kuin toiset. Kaikki eivät ole yhtä vahvoja.
Itselläni nimimerkki Tytön kaltainen perhe. Ei sitä voi kukaan, joka ei ole sellaista kokenut, niin ymmärtää. Nyt 55-vuotiaana näen selkeästi syy ja seuraussuhteet, mutta kesti 30-vuotiaaksi tajuta, mikä oli vialla. Vasta kun sai elämänkokemusta ja näki terveempiä perheitä, niin alkoi ymmärtämään, että jotkin asiat olivat väärin ja vinossa. Mitätöinti, arvostelu, tuomitseminen, selän takana pahan puhuminen ja halveeraaminen eivät kuuluneetkaan jokaisen perheen arkeen. Toisissa perheissä ei ollutkaan syntipukkia.
Hyvä kirja alkuperäiselle olisi Karyl MC Bride; Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? Selkokielinen ja simppeli opus hankalasta tytär-äitisuhteesta. Löytyy kirjastosta. Asioita työstämällä voi päästä eteenpäin, niin ei jämähdä menneisyyteen tai koettuihin vääryyksiin vaan elää omaa elämäänsä menneisyydestä vapaana.
Vertaistuki on todella tärkeää. Koska saman kokeneille ei tarvitse pahemmin selitellä mitään. Hän ymmärtää asian omien kokemustensa pohjalta.
Niin voi tuntua armottomalta väittää, että joku satuilee. Mutta voi tuntua myös armottomalta että OIKEASTI niin tapahtuu. Ihmiset kokevat asioita eri lailla, kaikilla on oikeus tunteisiinsa. Mutta jos perheessä joku väittää asioista jotka ovat puhtaiita faktoja, että niin ei ole tapahtunut sekin tuntuu pahalta. Esim. sisarus väittää tehneensä ja uhrautuneensa toisten eteen koko ikänsä eikä ole saanut itse vastapalveluksia (on tehty vastapalveluksia) . Tai hän kokee että vanhemmat avustavat rahallisesti vain osaa jälkeläisistään ja itse ei saa mitään (on saanut aivan samalla tavalla lahjoja, rahaa). Mitä tällaisille katkerille yksilöille voi tehdä kun he haluavat vain nähdä oman osansa huonompana?
Sellaisiakin perheitä on joissa näin tapahtuu. Kytätään ja kuvitellaan kaikenlaista. Sovussa ei voida elää, katkeruus on joillekin elämän suola.
Nii-in, olisiko kannattanut kasvaa aikuiseksi aiemmin.
"Erosin" äidistäni pikkutuyttönä. Hän oli kasvattaja, ei äiti. Hän eii ikinä unohtanut, että hänen pitää kasvattaa meistä yhteikuntakelpoisia kansalaisia, ja siihenhän ei tarvita muuta kuin se tieto, että muut ovat aina parempia, tietävämpiä, taitavampai ja viisaampia kuin SINÄ.
Lapsi on uskollinen ja lojaali vanhemmilleen, kunnes hän herää todellisuuteen. Minä heräsin eräänä päivänä, kun olin antanut äidille syntymäpäivälahjan. Koulussa oli kudottu hartaudella pannulappu, jonka paketoin ruusupaperiin mukana onnittelukortti.
Asetin paketin aamulla äidin tyynylle ja menin kouluun. Yllätys ei toiminutkaan, sillä paketti oli illalla avaamattomana ja äiti sanoi, ettei hän tietenkään voi ruveta avaamaan paketteja, joissa ei ole saajan nimeä. Kirjoitin vapisevin käsin "Äidille" paketin päälle. Hän sanoi, että eihän tuossa vieläkään ole nimeä, mutta olkoon nyt - hän on ainoa äiti täällä. Koetapas nyt muistaa, että lahjan saajan nimii on aina oltava lahjassa.
Pakenin. Itkin sydämeni tyhjäksi.
Sen koommin en antanut hänelle koskaan joululahjakaan kirjoittamatta päälle koko nimen Maija Meikäläinen.
Äitienpäiväkorttiin kirjoitin koko nimen Maija Meikäläinen. Onnea Äitienpäivänä, Toivoo Kerttu. Joka vuosi. Myös joululahjoihin. Hän halusi tietää kuka oli, ja totisesti olin ottanut opin vastaan. Koskaan en sanonut "minun äitini" vaan meidän äiti, tai meillä kotona äiti sanoo...
Mitään asioitani en ikinä kertonut, mistään en puhunut vapaaehtoisesti, menin ja tulin käskyn mukaan, koska helpoin tapahan se oli, niin kauan kuin kotona ollaan, kuten meille tuon tuostakin informoitiin. Vastasin kun kysyttiin, mutta oma-aloitteisesti en suutani avannut.
Minä olen pitkävihainen ihminen. Minun viikkoja kestänyt onnellinen aika pannulapun kanssa, iloisen yllättämisen odotus ja äidin hämmästys ja ehkäpä kehaisu olikin halveksittavaa ja tyhmää. Minä en päässyt siitä yli koskaan.
Vanhempana rupesin puhuttelemaan häntä kolmannessa persoonassa rouvaksi.
Saa sen käsityksen, että ko. tapahtuma oli ainoa lajissaan. Kerroin vain tuon yhden, joka riipaisi niin ankarasti. Koko lapsuus oli tuota nokittelua ja vähättelyä. Ei ollut edes tilaisuutta unohtaa koettu vääryys, kun uusi jo putkahti.
Mutta osasinhan sitten minäkin aikanani.
Omalla kohdalla äitin palautti joulun jälkeen joululahjan epäsopivana. Sen jälkeen en enää häntä lahjoin muistanut. Jostain kumman syystä hän myös heitti Äitienpäiväkortit avaamattomina mainospostin mukana jätepapereiden joukkoon. ja kertoi kaikille, että SE ei edes lähetetä hänelle äitienpäiväkorttia. Että, kyllä ne osaa, nuo äidit olla vaikeita tyttärilleen. Veljeni lähettämät kortit ja lahjat esiteltiin vielä vuosienkin jälkeen.
Minun äitini sairastui sitten vakavasti. Olin häntä hoitamassa useamman viikon. Joka ilta kuulin häntä nukkumaan laittaissani, että olen tämän VELKAA hänelle. Itselleni ei ole koskaan selvinnyt se, että mistä tuo velka on tullut. Taloudellista hyötyä en ole koskaan vanhemmiltani saanut. Liekkö se velkasaldo alkanut kasvaa siitä, kun synnyin tyttönä tähän maailmaan.
Voisi ajatella, että on helpottavaa kuulla muiden kohtalotovereiden elämästä, mutta paha mieli ei kohennu muiden tarinoista.
Meille ei ole suotu sitä kertomusten ja satujen äitiä, joka oli kodin sydän.
Muistan, kun luin lastenkirjoja, joissa oli aina onnellinen loppu, ja mietin, että varmaankin minunkin kohdallani yhtä äkkiä huomaankin, että äitini ja muut ovatkin aina ajatelleet minun parastani, ja kun itse vanhenen ja ymmärrys lisääntyy, voin kertoa huoleni äidille ja tuntea oloni turvalliseksi.
Odotin sitä aikaa, kunnes ymmärsin, että kirjojahan kirjoittavat aikuiset, usein opettajakoulutuksen saaneet äidit, ja aikuiset pitävät aina toistensa puolta, tapahtuu sitten mitä tahansa. Aikuisten toiminta käännetään aina oikeaksi, ja jos lapsi tuntee jäävänsä alakynteen, kysymyksessä on vain hänen oma itsekkyytensä ja kypsymättömyytensä.
Omien lapsieni kohdalla yritin aina kunnioittaa heitä. Kriisitilanteissakin halusin kuulla heidän kantansa, ja kun oli tietenkin joskus oltava tiukkana, perustelin näkemykseni tosiasioilla. Ikinä en kuitannut kieltoja sanomalla, että niin kauan kuin asut tässä talossa, niin....
Yksinhuoltajana jouduin usein tarkkaan miettimään hankintoja, ja välillä esitin heille kirjanpitoni tuloista ja menoista, jaoin näin huoleni heidän kanssaan, mutta vakuutin, että tulemme toimeen. Yhdessä pinnistellään. Koskaan ei riitaa niistä asioista tullut.
Mutta olen ikääntyessäni huomannut, että olen pysytellyt aika etäisenä. Omista asioistani en ole lapsilleni pystynyt puhumaan, enkä lapsuudestani juuri mitään.
Kun he muuttivat omilleen, en ole osannut olla sellainen turva, jollainen mielestäni pitäisi olla. Vaikka he kyllä ovat paremmassa taloudellisessa tilanteessa kuin itse olen, joten ei tarvitse ajatella, että olisivat taloudellisen turvan tarpeessa. Mutta luottamuksellisiin keskusteluihin on ollut hyvin harvoin mahdollisuutta.
Siitä kuitenkin olen onnellinen, että lapseni käydessään muistelevat usein lapsuuttaan, katselevat valokuvia ja nauravat sattumuksille. Se on läheisyyden osoitus mielestäni. Lapsuudesta on jäänyt hyvää mieleen.
Olemme kuitenkin paljon lapsuuden kodin asenteiden muokkaamia, vaikka purnaammekin.
Toi olis kun olisi omasta lapsuudesta kertonut, mutta lisänä oli se että minua kyllä kuritettiin. Kuinkakohan monta raivokohtausta isäni sai kun joskus riehaannuin.. varoituksia ei tullut, vaan isä lähti kun naton ohjus ja tukkapäästä ilmaan. Sitä oppi aika äkkiä olemaan hiljaa ja liukenemaan paikalta kun isäukko oli samassa huoneessa.. En ole ikinä viihtynyt kyseisen ihmisen seurassa, aina tuntui että rintaa painaa kovasti pienikin kanssakäyminen. Oma äiti taas oli aina viileä ja etäinen, en muista lapsuudesta yhen ainutta halausta tai hellyydenosoitusta, liekkö sitten oli niin puhki isän mielivallan alla.
En ole kummankaan kanssa enää ollut tekemisissä vuosikausiin. Yhtä vähän rakastan ja kunnioitan heitä kun he minua.. Eronneet kyllä ovat jo, mutta molemmat suunnilleen vuoden välein laittavat edelleen katkeria haukkimiskirjeitä minulle, ja mustamaalaavat minua sisarelleni ja veljelleni. On se vaan kumma miten he tietävät näin vuosienkin jälkeen mitä MUKA ajattelen, ja tietenkin KAIKKI elämässä mistä he eivät pidä, teen sen vain heitä kiusatakseni, on se jännä...
Pelottaa jo etukäteen kun odotan ensimmäistä lastani, että minkälainen sota siitäkin syttyy kun he saavat siitä kuulla. En nimittäin tule sitä heille ilmoittamaan, mutta kyllä se heille jotain kautta kantautuu. En halua heitä enää elämääni, en siksi että koittaisin kostaa heille, niinkuin he tulevat sen sanomaan ja ympäri kyliä levittelemään. Minä vaan en tahdo noita kahta enää elämääni sotkemaan ja pahaa oloa tuomaan. Ei vaan enää jaksa.. minulla on ollut niin paljon parempi olo kun he eivät enää elämääni kuulu, ja ainakun saan näitä herjaviestejä/kirjeitä voin pari päivää niin pahoin etten sitä osaa kuvatakkaan.
Tsemppiä sinulle ap. tiedän tasantarkkaan miltä sinusta tuntuu!