Olen lopen kyllästynyt kaveriini, joka muuttui itsekeskeiseksi ääliöksi sen jälkeen, kun sai lapsen.
Nykyään hän tuntuu olevan täysin sitä mieltä, että koko muun maailman kuuluu pyöriä hänne ja hänen pikku kullannuppunsa tarpeiden mukaan. Ensin valittaa, että vanhat kaverit eivät enää halua tavata, ja sitten kun hänen kanssaan yrittää sopia tapaamisen, mikään ei käy, kun pitää ehdottomasti sitä ja tätä. Kaikkien muiden pitäisi joustaa omista menemisistään. Ilmeisesti hän olettaa, että lapsettomien ihmisten pitäisi tulla pitämään hänelle seuraa hiekkalaatikolle keskellä päivää.
Hän myös selvästi väheksyy kaikkia niitä, joilla ei ole lapsia. Itse kun en ole kersoja tehnyt (enkä tee), en hänen mielestään tiedä yhtään mitään esim. väsymyksestä tai stressistä. Hän ei enää ole kiinnostunut oikein mistään sellaisesta, mikä ei suoraan kosketa tätä hänen nykyistä elämäänsä, joten esimerkiksi kaikki minulle töissä tai harrastuksissa tapahtunut on epäkiinnostavaa.
Eniten inhoan sitä, miten hän väittää äitiytensä olevan merkki jonkinlaisesta henkisestä kypsyydestä. Nykyään hän tuntuu yhdistävän lapsettomuuden automaattisesti jonkinlaiseen pinnalliseen biletys-elämään ja aloittaa tosi monet jutut ylimielisesti tyyliin "silloin kun itse vielä olin SIINÄ vaiheessa". Ei hän minusta todellisuudessa ole juurikaan kypsynyt, ihan yhtä materialisti kuin kaikki muutkin, ja joiltain osin jopa entistä pikkusieluisempi.
Nykyään hän tuntuu olevan täysin sitä mieltä, että koko muun maailman kuuluu pyöriä hänne ja hänen pikku kullannuppunsa tarpeiden mukaan. Ensin valittaa, että vanhat kaverit eivät enää halua tavata, ja sitten kun hänen kanssaan yrittää sopia tapaamisen, mikään ei käy, kun pitää ehdottomasti sitä ja tätä. Kaikkien muiden pitäisi joustaa omista menemisistään. Ilmeisesti hän olettaa, että lapsettomien ihmisten pitäisi tulla pitämään hänelle seuraa hiekkalaatikolle keskellä päivää.
Hän myös selvästi väheksyy kaikkia niitä, joilla ei ole lapsia. Itse kun en ole kersoja tehnyt (enkä tee), en hänen mielestään tiedä yhtään mitään esim. väsymyksestä tai stressistä. Hän ei enää ole kiinnostunut oikein mistään sellaisesta, mikä ei suoraan kosketa tätä hänen nykyistä elämäänsä, joten esimerkiksi kaikki minulle töissä tai harrastuksissa tapahtunut on epäkiinnostavaa.
Eniten inhoan sitä, miten hän väittää äitiytensä olevan merkki jonkinlaisesta henkisestä kypsyydestä. Nykyään hän tuntuu yhdistävän lapsettomuuden automaattisesti jonkinlaiseen pinnalliseen biletys-elämään ja aloittaa tosi monet jutut ylimielisesti tyyliin "silloin kun itse vielä olin SIINÄ vaiheessa". Ei hän minusta todellisuudessa ole juurikaan kypsynyt, ihan yhtä materialisti kuin kaikki muutkin, ja joiltain osin jopa entistä pikkusieluisempi.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Niin, minulle kävi ihan-just-samoin kuin ystävättärellesi. Synnytyssalissa koko elämä ja maailmankuva tulivat ammutuiksi ihan eri kiertoradalle kuin ennen. Muistan hyvin kuinka eräs lapseton ystävättäreni kertakaikkiaan sanoi irti kymmenen vuotta jatkuneen ystävyyden, koska mm. olin tullut lähettäneeksi hänelle söpön vauvankuvan jouluksi.
Sinä siinä, aloittaja, menepä peilin eteen ja etsi lisää syitä suhteenne huonontumiseen.
Vanhoissa kulttuureissa naista arvostetaan ja kunnioitetaan juuri nimenomaan äitinä, joko nykyisenä tai tulevana äitinä. Lapsettomaksi jäänyt nainen on surullinen yksilö joka ei ole täyttänyt tehtäväänsä elämässä. Tämän olen siis itse kuullut Aasiassa matkatessani.
Suomessa sen sijaan kaikenlainen äiteihin kohdistuva loanheitto miesten puolelta on kovin muodikasta, ja näinpä tikaria selkään on tarjoamassa myöskin VELA-sinkkuystävätär.
Toivottavasti olet vielä 40 -60-v. valintoihisi tyytyväinen. Millainen varhaislapsuutesi oli? Sisältyykö siihen jotakin käsittelemätöntä pahaa?
Voi hyvä luoja mikä megalomaaninen aivopieru. Toivon todella, että olet trolli. Jos et, ne vauvahormonit ovat ilmeisesti mädättäneet aivosi niin täysin, ettet enää kykene näkemään mitään asioita muiden ihmisten perspektiivistä. Ei kaikkien ihmisten elämän täyttymys ole pullautella vauvoja tähän maailmaan. Osa haluaa ja kykenee saavuttamaan myös muita, vähintään yhtä tärkeäitä asioita elämässään. Äiti Theresa ei synnyttänyt yhtäkään lasta. Oliko hänkin täysin turha, surullinen ja lämässään epäonnistunut?
Raivosi on liikuttavan aitoa. Tiedätkö, en minäkään YHTÄÄN tykännyt vauvoista tai lapsista ennen kuin sain ekan omani. Ja senjälkeen kaikki muuttui jne. Varrohan vaan, sama on käyvä sinullekin 80 prosentin todennäköisyydellä.
Olen muuten jo 50 v. : )
Jos lasten saaminen tekee ihmisestä kaltaisesi, parempi todellakin, ettei moiseen puuhaan ryhdy ollenkaan. Jo 50-vuotias ja noin kitkerä ja itseriittoinen ihminen.
Oletko jo pakottanut omat lapsesi lastenlasten hankintaan? Sinä kun olet tie ja totuus. "Varrohan vaan, kyllä mamma tietää..."
Onneksi on olemassa se 20% niitä vähemmän yks'oikoisia ihmisiä. Muuten oltais kusessa teidän supermammojen kanssa.
"Itseriittoinen" on juuri se sana, joka minullekin tuli ensimmäisenä noista jutuista mieleen. Vähän kans haluaisin toivoa, että siellä on todellisuudessa joku tylsisitynyt 20-vuotias pojankloppi kirjoittelemassa, sen verran tiuhaan tahtiin sieltä sataa niskaan kaikki ne ällöttävimmät kliseet ja alentuvat lässytykset, joita vapaasta tahdostaan lapseton saa kuulla (kuten tää että eiköhän sunkin mieli vielä muutu kun vähän kasvat). Valitettavasti näitä päästään täysin seonneita mammafanaatikkoja on tullut omassakin lähipiirissä vastaan.
Tuo itseriittoisuus on yleensä pöhöttyneintä niillä äideillä, joilla ei ole elämässä kerta kaikkiaan mitään muita meriittejä. Se lienee varsin oleellinen syy siihen, miksi he ylipäätään ovat äidiksi ryhtyneet. Äly ja lahjat kun nyt vaan eivät riittäneet mihinkään muuhun. Silloin on tietysti houkuttelevaa selitellä itselleen, että se, että on "onnistunut"(!) lisääntymään, on itse asiassa paitsi tärkeää, jopa tärkeämpää kuin mikään, mitä yksikään lapseton syöpätutkija on elämässään tehnyt.
Ja siis, et yhtään tykännyt vauvoista ja lapsista ennen kuin sait omasi? Miksi kukaan täysijärkinen ryhtyisi hankkimana lapsia, jos ei pidä niistä? Kuulostaa nimenomaan siltä, että sulla nyt vaan ei yksinkertaisesti ollut mitään muutakaan järkevää tekemistä. "Parempi sit tehdä näitä kakaroita, niin ei pääse kukaan sanomaan, etten olisi saavuttanut mitään."
Mä oon 42 ja vapaaehtoisesti lapseton. Mitenköhän perkuleen kauan meikäläisen pitää vielä "kasvaa", että mieli muuttuu?
Toi kikka on muuten ihan oikeesti käytössä. Tunnen parikin nuorta naista, jotka eivät siinä n. 20 vuoden iässä olleet hankkineet oikein mitään koulutusta ja lorvivat vaan kotona työttömänä. Ei mitään kunnianhimoa eikä tulevaisuudenvisioita. Keksivät sitten hankkiutua raskaaksi (molempien tapauksessa useita lapsia ihan parin vuoden sisään), koska onhan se niin paljon mukavampi ilmoittaa rinta rottingilla olevansa kotiäiti sen sijaan, että myöntäisi olevansa työtön.
Lapsen tekeminen on verrattavissa parivuotiseen supertyokeikkaan. Se imaisee ajatukset, energian ja mielenkiinnoon kaikkeen muuhun paitsi teikeillä olevaan tyohon (kohteena uusi avuton ihminen).
Tuossa äiti ja isä usein valvovat unettomia oitä, kaikki entinen rutiini päiväjärjestys menee ylosalaisin. Siinä vanhemmat funktioivat kuin vuoden mittaisessa aikaerorasituksessa.
Ystävät olisivat MAHTAVANA apuna:
-tarjoutuisivat käymään ruoka-ostoksilla
-toisivat joskus makaroonilaatikon tai ne lihapullat perunamuusin kanssa
-tarjoutuisivat joskus auttamaan siivouksessa
-tarjoutuisivat joskus olemaan vauvan kassa muutaman tunnin että äiti kerrankin saisi nukkua huolettomasti
-toisivat hiekkalaatikolle termospullollisen kahvia ja kertoisivat oma-alotteisesti mitä muualla maailmassa tapahtuu!
Lapsen kasvettua ja vanhempien totuttua "vanhemmuuteen?" elämä taas palautuu tuttuihin uomiin joissa ystäille jää enemmän aikaa.
Aito ystävyys on vastavuoroista. On epäilemättä tosi mahtavaa, jos tuoreen äidin kaveri jaksaa pyyteettömästi ryhtyä ylimääräiseksi kiireapulaiseksi. Mutta kun sen äiti-ihmisenkin pitäisi muistaa ja jaksaa huomioida ystävänsä edes jotenkin. Muuten kyseessä ei ole mikään ystävyyssuhde vaan pikemminkin jonkinlainen hyväntekeväisyys. Oleellisinta tässä ei kai muutenkaan ollut kiire vaan tuo räikeä ylimielisyys ja oman erinomaisuuden todistelu.
"Ystävät olisivat MAHTAVANA apuna:
-tarjoutuisivat käymään ruoka-ostoksilla
-toisivat joskus makaroonilaatikon tai ne lihapullat perunamuusin kanssa
-tarjoutuisivat joskus auttamaan siivouksessa
-tarjoutuisivat joskus olemaan vauvan kassa muutaman tunnin että äiti kerrankin saisi nukkua huolettomasti
-toisivat hiekkalaatikolle termospullollisen kahvia ja kertoisivat oma-alotteisesti mitä muualla maailmassa tapahtuu!"
Minulla olisi kyllä aika korkea kynnys pyytää esim. ystävää siivoamaan meille tai juoksuttaa asioilla. Minusta isän pitää osallistua vauvan ja kodin hoitoon niin, että äiti saa joskus levätä ja otettua oman hetken itselleen, kotityöt tulevat tehdyksi ja lapsi hoidetuksi. Tällainen asia pitää testata jo seurusteluaikana ja sopia miten lasta ja kotia hoidetaan ennen kun vauvaa aletaan edes laittamaan alulle. Ei ystävien mielestäni kuulu siivota kavereiden kotona (siksi että mies ei viitsi ja nainen ei jaksa) tai tehdä jatkuvasti palveluksia. Eri asia on tietysti jos kotona sairastetaan, silloin voi joutua pyytämään ystävää käymään vaikka kaupassa ja apteekissa eikä se liity vauvaan mitenkään. Ei apua pidä mielestäni turhaan pyytää. Vauvoja on tehty kautta aikojen, ja kahden täysipäisen aikuisen pitäisi kyllä pärjätä yhden terveen lapsen kanssa elleivät sitten tarkoituksella asiasta numeroa tee ja sillä huomiota hae.
Kyllästynyt Ap, voisiko olla niin, että ystäväsi itsekeskeisyys on vasta nyt tullut esille täydessä mitassaan, kun hänestä on tullut äiti? Olisiko niin, että äitiys ei ole häntä pilannut, vaan hän on ollut aina sama? Et ole vain ennen huomannut?
Vauvavaiheessa, pienen lapsen äitinä lapsen kanssa muodostuu symbioosi. Johtuu hormoneistakin, ja on luonnollinen, johonkin mittaan asti. Tämä symbioosivaihekin menee kuitenkin ohi ennen pitkää, eikä sekään kakilla naisilla silti estä näkemästä muita ihmisiä empaattisesti.
En usko, että ystäväsi käytös johtuu äitiydestä sinänsä, vaan siitä, että hänen itsekeskeinen, epäempaattinen luonteensa on tullut esille äidiksi tulemisen myötä.
Itse ajattelen, että äitinä päin vastoin herkistyy toisen ihmisen tarpeille, jos on siis herkistyäkseen. Oman lapsen lisäksi myös muiden tarpeille. On hienoa, jos voi äitinä joskus turvatua läheisten apuun, etenkin jos on yksinhuolotaja, Tässäkin normaalisti tunteva ihminen huomioi läheistenkin jaksamisen.
Joskun synnytyksen jälkeen, joko heti tai viiveellä, tulee synnytyksen jälkeinen masennus, mikä voi luonnollisesti vaikuttaa naisessa sen, että ulkomaailmaan päin antaa itsekeskeisen vaikutelman.
Kannattaa avoimesti puhua asiasta ystävän kanssa. Jos hänen kanssaan ei voi puhua, teidän ystävyytennen ei ole aikaisemminkaan ollut kovin vahvalla pohjalla.