Mikä saa ajattelemaan eroa, mistä moinen ajatus alkaa.
Onko se hetken kilahdus jostakin arilaisesta mielipiteestä, vaiko jostain teosta. Varmasti löytyy molempia asioita, mutta onko se todella niin suuri, että alkaa ajattelemaan eroa, vai onko sittenkin jokin muu asia joka siellä takana mieltä kiusaa.
Erothan ovat aina mielen asioita, silloin se oma mieli kulkee muulla kuin sillä tasailsella radalla.
Sitäkin olen miettinyt, miten asiaa voisi työstää ihan itse, yksi keino on että itse pysähtyy hetkeksi ihan rauhaan ja kirjoittaakin asian paperille ja ihan sellaisena, jona sen näkee ja kokee, silloin sen tavallaan kerotto ulos itsestään ja voi ehkä hieman selvemmin miettiä omiakin tekojaan ja sanojaan, mitkä mahdollisesti ovat osasyynä joskus suurelta osinkin tuohon epätoivottuun tilaan.
Sekin on suuri ihmetyksen paikka, miksi ihminen joka eroaa yhdestä ihmisestä on jo hakenut slaista seuraa tai alkaa kuumeisesti hakemaan. Se ei kuulosta oikein järkevältä, sillä eihän perusasia parene siltä että vaihdetaan, vaan ja ainoastaan sillä että asia joka on hajoittanut työstetään ja paloitellaan, jotta itse edes ymmärtää mikä meni vikaan, sillä se vihan puuska ei sitä varmasti ole vaan myös ne omat sanomiset ja teot.
Ei myöskään sen vihan luotaaminen omiin lapsiin tai vanhempiin auta eteenpäin. Ajatelkaapa miten lapsenne kärsivät, kun tiuskitte ja äyskitte heille, miten vanhempienne elämä katoaa, kun hylkäätte heidät, syytätte ja moititte kaikesta.
Kyllähän ne vanhammat tietävät että ne iskut ovat teidän oman pahan mielenne jonnekin iskemistä, mutta se huoli on valtava, kun näkee oman lapsensa tuhoutuvan.
Olen tätä paljon mioettinyt ja ajatellut, mistä löytyisi jokin apuväline jonkinlaiseen selviytymiseen. Ulos sen pahan olon pitää päästä, mutta sitä ei pidä haudata uuden suhteen taakse.
Koen että tärkeintä olisi pysyä jonkin aikaa erossa kokonaan seksisuhteista ja saada tunteet rauhoittumaan ja sitten ottaa kissa pöydälle eli paperi ja kynä ja alkaa kirjoittaa sitä entistä elämää kirjaksi ihan alusta saakka, siitä kun tapasitte, etenitte, ja miltä tuntui missäkin vaiheessa, miten toinen reagoi, miten itse reagoit, jonkinlainen terapia on käytävä asian työstämiseksi.
Tätä kirjettä kirjoitat vain itsellesi, ikäänkuin kirjana.
Sitten olisi niiden raskaimpien kirjeiden kirjoittelu, jossa sentään voisit läheisilleni kertoa tapahtumat, jotka ovat sinut lyöneet alleet, nin että se viha on pitänyt purkaa näihin ihmisiin, jollakin tapaa on selvittävä eteenpäin kaikkien ja siihen mennään vain totuuden avulla.
Onko läheisesi todella niin pahoja, lapset ja vanhempasi, kuin olet heitä syyttänyt, koeta päästä tuon vihan ylitse.
Jokainen joka tästä vähänkin ymmärtää ei varmasti kirjoita nyt lissuja tänne, vaan osaa aieta, mutta ne jotka ovat vielä täysin rikki saatavat kirjoittaa juuri noita vihansa lieskoja, jotka kohdistuvat täysin osattomiin heidän tunnemyrskyissään.
Onko se hetken kilahdus jostakin arilaisesta mielipiteestä, vaiko jostain teosta. Varmasti löytyy molempia asioita, mutta onko se todella niin suuri, että alkaa ajattelemaan eroa, vai onko sittenkin jokin muu asia joka siellä takana mieltä kiusaa.
Erothan ovat aina mielen asioita, silloin se oma mieli kulkee muulla kuin sillä tasailsella radalla.
Sitäkin olen miettinyt, miten asiaa voisi työstää ihan itse, yksi keino on että itse pysähtyy hetkeksi ihan rauhaan ja kirjoittaakin asian paperille ja ihan sellaisena, jona sen näkee ja kokee, silloin sen tavallaan kerotto ulos itsestään ja voi ehkä hieman selvemmin miettiä omiakin tekojaan ja sanojaan, mitkä mahdollisesti ovat osasyynä joskus suurelta osinkin tuohon epätoivottuun tilaan.
Sekin on suuri ihmetyksen paikka, miksi ihminen joka eroaa yhdestä ihmisestä on jo hakenut slaista seuraa tai alkaa kuumeisesti hakemaan. Se ei kuulosta oikein järkevältä, sillä eihän perusasia parene siltä että vaihdetaan, vaan ja ainoastaan sillä että asia joka on hajoittanut työstetään ja paloitellaan, jotta itse edes ymmärtää mikä meni vikaan, sillä se vihan puuska ei sitä varmasti ole vaan myös ne omat sanomiset ja teot.
Ei myöskään sen vihan luotaaminen omiin lapsiin tai vanhempiin auta eteenpäin. Ajatelkaapa miten lapsenne kärsivät, kun tiuskitte ja äyskitte heille, miten vanhempienne elämä katoaa, kun hylkäätte heidät, syytätte ja moititte kaikesta.
Kyllähän ne vanhammat tietävät että ne iskut ovat teidän oman pahan mielenne jonnekin iskemistä, mutta se huoli on valtava, kun näkee oman lapsensa tuhoutuvan.
Olen tätä paljon mioettinyt ja ajatellut, mistä löytyisi jokin apuväline jonkinlaiseen selviytymiseen. Ulos sen pahan olon pitää päästä, mutta sitä ei pidä haudata uuden suhteen taakse.
Koen että tärkeintä olisi pysyä jonkin aikaa erossa kokonaan seksisuhteista ja saada tunteet rauhoittumaan ja sitten ottaa kissa pöydälle eli paperi ja kynä ja alkaa kirjoittaa sitä entistä elämää kirjaksi ihan alusta saakka, siitä kun tapasitte, etenitte, ja miltä tuntui missäkin vaiheessa, miten toinen reagoi, miten itse reagoit, jonkinlainen terapia on käytävä asian työstämiseksi.
Tätä kirjettä kirjoitat vain itsellesi, ikäänkuin kirjana.
Sitten olisi niiden raskaimpien kirjeiden kirjoittelu, jossa sentään voisit läheisilleni kertoa tapahtumat, jotka ovat sinut lyöneet alleet, nin että se viha on pitänyt purkaa näihin ihmisiin, jollakin tapaa on selvittävä eteenpäin kaikkien ja siihen mennään vain totuuden avulla.
Onko läheisesi todella niin pahoja, lapset ja vanhempasi, kuin olet heitä syyttänyt, koeta päästä tuon vihan ylitse.
Jokainen joka tästä vähänkin ymmärtää ei varmasti kirjoita nyt lissuja tänne, vaan osaa aieta, mutta ne jotka ovat vielä täysin rikki saatavat kirjoittaa juuri noita vihansa lieskoja, jotka kohdistuvat täysin osattomiin heidän tunnemyrskyissään.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Kyllähän ne eroajatukset kumpuavat tyytymättömyydestä. Aika usein tyytymättömyys kohdistuu itseen ja sitä kautta se heijaustuu muihin ja parisuhteeseen.
Kun ihminen on tyytymätön, jossakin vaiheessa hän haluaa tilanteeseen muutosta. Usein muutos kohdistuu omaan tunne-elämään. Valitettavan usein asioita ei pystytä käsittelemään oman kumppanin kanssa vaan huomio suunnataan muualle. Ajatus uudesta suhteesta tuntuu kiehtovalta, siinä ei ole mukana entisen elämän rasitteita. Kun sitä luonnostaankin kiinnostuu viehättävistä ihmisistä, polku on valmis - ihastuminen, pettäminen. Oma kumppani tuntuu väärältä valinnalta. Uusi ihastus on kaikin tavoin parempi kuin se pitkässä parisuhteessa tylsäksi käynyt kumppani.
Eihän se yleensäkään ole niin, että tuo uusi ihastus on entistä parempi. Uudessa ihmissuhteessa vaan saa sitä huomiota, jota kaipaa tunteakseen itsensä halutuksi.
miten voisi edesauttaa sitä, että saa huomiota ja tuntee itsensä halutuksi siinä vanhassa suhteessa. Olen sitä mieltä, että silloin voisi itsekin kävellä peilin eteen ja kysyä mitkä ovat olleet ne toimet, joilla olen puolisoltani huomiota yrittänyt hakea. Jos huomaakin, ettei ole itsekään ns. panostanut vanhaan suhteeseen, niin onko ihme, jos homma on lähtenyt lapasesta. Sehän kertoo ihmisestä vain sen, että sen seuraavankin kanssa samassa tylsyyden multihuipentumassa tekee saman ratkaisun eli lähtee vieraisiin. Jokainen sen tietää, kuinka helppoa on saada uudessa suhteessa huomiota, sillä siihenhän koko ihastuminen ja mahdollinen rakastuminen perustuu, korvien väliseen illuusioon toisesta ja hänen hyvyydestään.
Jokainen voi tykönänsä miettiä, koska sanoi jotakin kaunista puolisolleen. Muisti syntymä tai nimipäivänä ja mikä tärkeintä, muisti hääpäivänä. Auttoi jossakin puuhassa yms. Useinhan se on niin, että tuli vain nalkuttaneeksi, huutaneeksi, kiitos ja anteeksi unohtuivat koko sanavarastosta, kumpikin porhalsi vain omissa harrastuksissaan, missään ei ole vuosiin käyty kahdestaan puolison kanssa jne.
Puoliso kertoi haluavansa erota. Ei kuulemma kestä enää! Seksiä on vältellyt jo pitkään, juo välttääkseen tilanteen. Itse en rakastelusta välitä humalaisen kanssa ja tuo tieto helpottaa valitsemaan pullon. Koskaan ei tule toista rakastelukertaa samana päivänä. Olisi niin helppoa jos osaisi kertoa mikä on mutta kun ei puhu. Lieneekö kysymys 50 kriisistä vai onko jo löytynyt uusi hehkeä nainen. Sanottakoon etten ole läski enkä ihan kamalan rumakaan sekä seksiä olisi tarjolla yllinkyllin. Ajatus ERO tuntui tipahtaneen jostain, mutta mistä?
Toisille se on helppoa. Ex-eukkoni hoki vuositolkulla, että tehdään niin ja niin, tai sitten erotaan. Hän kun halusi olla miehensä jättänyt kovis.
Minulle uuden naisen löytäminen oli helppo juttu, mutta ex ei löydä kunnollista miestä mistään, siilä ulkonäöllä ja luonteella. Yhden pelimiehen kanssa oli kai pari vuotta, mutta nyt saa olla yksinään.
Ja sinä tyytyväisenä porskutat?
Tulee vielä eteesi sinunkin se tilanne missä se toinen osapuoli ei olekkaan tyytyväinen suhteen panokseen kohdallasi, josta kumpuaa taas tehdään niin ja niin, tai erotaan. Tai ehken olet ottanut sitten opiksi edellisestä suhteesta, ja exäsi ei yksinkertaisesti ole, ja homma junnaa paikallaan.
Paljon kertoo sinusta kun moitit ulkonäköä ja luonnetta.. Miksi hän sinulle kelpasi aikanaan?
Noiden persoonahäiriöisten touhuista voi vaikka kirjoittaa novellin. Ongelma vain on se, ettei sitä monikaan todeksi usko. Hyvä kun siitä touhusta terveenä selvisin, vaikka kalliiksi se tuli.
Ehkäpä minusta kertoo jotakin se, etten halua mitään toiselta vääryydellä vietyä. Exäni vei minulta avioehto-oharilla yli 50 000 e, mutta ei tunne tehneensä mitään väärää.
Meillä menee vaimoni kanssa tosi hyvin. Molemmat kun olemme aiemmissa suhteissamme kovia kokeneita, osaamme arvostaa hyvää suhdetta.
Ahaa, eli onko hän persoonallisuushäiriöinen hokemiensa mukaan vai sillä että vei sulta tietyn summan?
Kovin olen itse meinaan koittanut työstää omaa käsitystä, odotuksia suhteesta (toimivasta sellaisesta) ja selvittää, koska kokoajan kuulen samat asiat puolisoni suusta: Ei kukaan MUU NAINEN ole tuollainen. Olo on siis itselläni hyvinkin erikoinen, suorastaan miltein alemmuuskompleksin partaalla.. Mutta en anna sen nyt enään häiritä. Niin siis olenkohan minäkin persoonallisuushäiriöinen koska tahdon ja vaadin mun puolisolta aikaa ja juttuja joita pariskunnat tekisivät, ja sitä huomiota niin ettei muualta tarvitsis hakea. Olen suorastaan tyrkyttänyt eroa, ja olen sanonut senkin etten hänen lompakolle ala hyppimään MUUTOIN kuin lasten elatus asioissa.. Mene ja tiedä..
Loistavaa noin muuten että teillä menee hyvin. Itse olen sitä mieltä että tästä jos joskus selviän, niin kasvatan vain lapseni ja oman toivottavasti terveen minä/itse tuntokuvani ilman uutta puolisoa.
Miehet eivät ikinä hae eroa. Se on aina naisen päätös.
Se tyytymättömyys suhteessa saa miettimään eroa.
Näistä on niin paljon puhuttu, riidelty, tapeltu, itketty eikä mikään tuo kunnon ratkaisua siihen että MINÄ olisin tyytyväinen. Puoliso on tyytyväinen koska hoidan kotihommat, lapset kuten kunnon naisen kuuluu, mutta vastineeksi en saa mitään. Hän käy töissä, joten kyllähän tietysti raha onnen tuo...?
Puolisoni harrastaa, harrastuksistakaan en olisi pahoillani, jos se ei aina veisi yli viitta tuntia kerrallansa. Minusta se on enemmän elämäntapa kuin harrastus, ja totta vie - minusta tuntuu että olen yksin, yhdessä kyllä ja naimisissakin mutta niin yksin. Seksiä, mitä se on? Kahdesti koittanut viime aikoina SUORAAN lähestyä miestä, peittoa tiiviimmin korville.
Kysymyksiä olen heitellyt, saamatta niihin kuitenkaan suoraa ja rehellistä vastausta. Ympäripyöreetä mutinaa ja tieto siitä ettei halua erota. Mutta, en mä jaksa tämmöistäkään. haluan tuntea olevani haluttu, kuten myös rakastettu, ja tahdon että voin samallalailla antaa saman tunteen toiselle osapuolelle. Minusta on tullut eroa miettivä, mitään aikaan saamaton katkera ämmä, jollainen ihan oikeasti en tahdo olla.
Kuulostaa siltä, että mies odottaa sinun päättävän erosta. Ei, että sinä ehdotat sitä, vaan että laitat paperit vetämään ja hoidat asian loppuun saakka.
Tavat, joilla miehesi sinua kohtelee eivät kuulosta rakkaudelta. Olet juuri sitä, mitä sanotkin: teet kotihommat ja mies on onnellinen.
Jo se, että olet muuttumassa toiseksi ihmiseksi, kertoo sen, että olet väärän ihmisen kanssa. Parisuhteessa ei kuulu muuttua huonompaan, vaan parempaan suuntaan!
Voimia!
Niinpä juuri, sinä ja sinä. Eipä ihme, ettei miehesi kotona viihdy. Varsinainen risti kun olet.
Joskus parisuhteessa on myöskin ajateltava omaa itseään, ilman että vahingoittaa sillä ketään. Eli kommenttisi oli turha, ja turhaksi täältä on mitään fiksua tukea hakea. Ollaan vaan ja räpiköidään.. ... Siitähän te miehet näemmä tykkäätte.
Joskus se liika toisen jahtaaminenkin saa toisen juoksemaan pakoon, jos jatkuvasti on teve istua sylissä, suukotella ja saada seksi, siinä voi todella tulla pakokauhu toiselle, hän kokeekin olevansa riittämätön ja seksihalut katoaa lopullisesti.
Ennenkuin kuin kukaan jää kotiäidiksi tai edes on lasta, pitöisi nämä asiat puhua halki ja poiki, miten toimitaan tulevaisuudessa. Silloin on mietittävä myös se puoli, jaksaako olla kotiäiti vai ei ja jaksaako olla äiti yleensäkään ja samanhan se on isänä olemisen laitakin.
Kun nämä asiat on keskusteltu ja yhdessä päätetty, silloin ei enää pitöisi alkaa riehua asioista.
Minulle tulee kyllä kovin mieleen, että jos siellä kotona alkaa lapsen aika tuntua tyhjältä ja jalkoja polttaa päästä iltamenoihin, silloin ei ole ollut valmis ollenkaan äidin osaan.
Kuka äidiksi tai isäksi tahtoo tai päätetään yhdessä, samalla pitää päättää, että elämään tulee muutos, harrastukset pitää jäädä minimiinja iltamenot lähes kokonaan pois ja yksin ei mennä myöskään.
Nämä asiat pitää ajatella ennen lapisen hankkimista, lapset eivät ole nukkeja, jotka voi panna nurkkaan kun ei enää huvita leikkiä.
Kun luin tuota Matti Nykäsen juttuja, jotka ovat tosin median kautta oelvia, jotta tämä Susanna haukkuu naistenhakkaajaksi ym. Kyllä Matin pitää itselleen myöntää asiat, joita on tehnyt, eikä loukkaantua. Muta ri toisellakaan ole oikeutta haukkua jos on jo tavat parennettu eikä enää ole tapahtunut.
Toivon Matin nyt viimeistään kiskaisevan itsensä ulos ja täysin erilleen viinaksista, eikä ole myöskään syttä polttaa liialla työllä itseään rikki, kun on varsin helposti niin näyttää käyvän.
Näitä Matin kaltaisia, helposti "hengästyvi" ihmisiä on tuhansia täällä, joten kaikille heille on viisasta ajatella mitä ovat tehneet, hyväksyä se ja muuttaa elintavat ihan toisiksi.
Matillakin olisi sata ja yksitoista syytä olla ihan ylpeä saavutuksistaan, samalla elää tavallista elämää, sillä ihmiset muistavat saavutukset, mutta ei Matti ole muita ihmisiä ylempi eläessään arkielämää. Onkohon liian herkät varpaat.
Minulla ajatus avioerosta syntyi eräänä iltapäivänä, kun mies kiirehti taas harrastustensa pariin ja minä jäin kotiin lasten kanssa. Ajattelin, että tämä on tätä. Päivästä toiseen. Olen tehnyt kaikkeni, jotta kaikilla olisi hyvä olla, mutta... olenkin kadottanut kai itseni tässä matkan varrella ja jotenkin kyynistynytkin kai? Ja sitä en anna miehelleni anteeksi.
En anna anteeksi myöskään sitä, että minä olen aina se joka antaa myöten kaikissa asioissa ja olen kuin palvelija tässä talossa.
Jostain kumman syystä rakastan häntä kuitenkin, ja tiedän sen, koska haluan hänen olevan kaikesta huolimatta onnellinen, vaikka se olisi ilman meitä, perhettään. Vai olenko vain kiintynyt häneen vuosien saatossa? En tiedä. En todellakaan tiedä enää, mitä tunnen häntä kohtaan.
Tässä parisuhteessa on vain taisteltu niin pitkään ja tuntuu, että ne kriisit ovat pitäneet meidät yhdessä. Ilman niitä emme luultavasti olisi enää yhdessä.
Mutta onko tämä kaikki kaiken tuskan arvoista... varsinkin kun tiedostan, että miehelläni on asioita, jotka menevät perheen edelle. Ja haluanko olla sellaisen miehen kanssa, joka toimii ja ajattelee siten...
Tuntuu, että parisuhteemme toimii jotenkuten siksi, että emme näe toisiamme paljon. Mutta olen itse nyt yrittänyt kirjoittaa ajatuksiani ylös ja miettiä tosissani, että mitä haluan elämältäni. Ja pystyykö nykyinen elämäntilanteeni sitä ikinä antamaan. Tiedän vain sen, että en halua elää enää näin. Olen väsynyt tähän tilanteeseen, lopullisesti... ja ne muutamat ajoittaiset onnen hetket joita tulee, jotka sai ennen minut jaksamaan eteenpäin, nyt nekään eivät auta.
Hei!
Kirjoituksesi oli suoraan kuin minun näpeistä. Tosin se poikkeuksena että olen miettinyt eroa pitemmän aikaa,... Koska eron ei pitäisi olla hetken mielijohde, ellei syy ole niin painava ja konkreettisesti paha, ettei sellaista kestä kumppaninsa aiheuttamana.
Tekin olette jutelleet asioista, mahdollisista ratkaisuista ja ties mistä.. Mutta aina ne puheet ei toimi, ja juurikin se kriisi voi olla pontta purjeisiin tuova lisä mikä on pitänyt yhdessä, tai hiljalleen erottaa..
Meillä mies ei TAJUA kun sanon ettei ole kiva ettei lapset näe isäänsä. Kyse ole mistään vauvoista vaan kouluikäisistä jotka hekin turhautuvat kun kyselevät isänsä perään:: "taasko se on siellä" ::: kuuluu kiukustunut vastaus. :(
Meillä isäntä hermostuu heti, ja kauheet paineet on sinne suuntaan missä harraste on, toisekseen se velvollisuudentunto omia harrastuskavereita kohtaan on sitä luokkaa mitä sen pitäisi meidän perheen suuntaan olla, mutta eipä valitettavasti ole.
Tässä on kasvettu niin eroon toisistamme pikku hiljaa, että riitelykin tuntuu siltä kuin riitelisi ventovieraan kanssa, ja sehän ei ole mieluisia tunne, eikä niitä syyttämisiäkään aina jaksa vanhoja vedellen mukaan ja niillä mässäily..
Koittakaa saada sopu/ratkaisu aikaan, vaikka ajan kanssa mutta tää vuodesta toiseen ristiriidassa pelleilykin mitä itse itsepintaisesti harjoitan ei ole hyväksi..
En usko, että saamme minkään näköisiä ratkaisuja, ainakaan positiivisia sellaisia, aikaan. Olemme jutelleet vuosia ja yrittäneet parantaa avioliittoamme, mutta olen ymmärtänyt, että lopulta tässä on kyseessä vain kaksi niin erilaista ihmistä. Minä haluan jotain, jota hän väittää haluavansa, mutta ei kuitenkaan halua. Ja olen oikeasti yrittänyt olla hänelle se ihminen, jota hän tarvitsee, mutta sekään ei auta. Enkä halua menettää itseäni matkan varrella. Ja hän ei ole valmis joustamaan yhtään minun vuokseni, niin miksi minun sitten pitäisi...
Meilläkin lapset kyselevät isänsä perään, mutta eivät oikeastaan välitä, missä isänsä nykyisin on. Ja se on surullista. En anna itselleni sitä anteeksi, että lapset joutuvat tuntemaan, että isä ei halua olla heidän kanssaan. Olenkin miettinyt, että onkohan mies aidosti ikinä halunnutkaan lapsia minun kanssani vai onko vain tehnyt mieliksi minulle? Ja sitten siitä lähtee se ajatusrata, että rakastaako hän oikeasti edes minua, jos ei ole aidosti edes halunnut lapsia kanssani...
Olen joka päivä varmempi, että en halua olla enää mieheni kanssa. Ja joka päivä olen oikeastaan jo yksin. Ei häntä paljoa näy ja jos näkyykin, niin hän tekee omia juttujansa. Ja lähtee harrastukseensa iltaisin. Surullista, että miehellä on prioriteetti jokin muu kuin oma perhe.
Vaikka tunnen oman arvoni olevan vähäinen hänen vuoksi, tunnen jotain äärimmäisen onnellista ajatellessani elämää ilman häntä. Elämää lasteni kanssa ja kenties jonkun toisen miehen, joka haluaisi viettää aikaa meidän kanssamme. Ja jos eroaisin, niin yhteishuoltajuuden myötä lapset näkisivät ehkä isäänsäkin joskus, muutoinkin kuin vain vilaukselta päivittäin. Tuo ajatus tuntuu hyvältä.
Tulee hirveä syyllisyys kun ajattelen, että sen takia kenties, että mies ei halua viettää kanssani aikaa, vie myös mahdollisuuden lapsilta viettää aikaa isänsä kanssa.
En usko, että mikään muutos elämässämme saisi aikaan pysyviä muutoksia. Ei, vaikka viettäisimme aikaa mieheni kanssa enemmän kahdestaan tai aloittaisimme "puhtaalta pöydältä". Kun ne muutokset ovat vain hetkellisiä. Tuntuu jotenkin, että mitä kauemmin sitä yrittää muuttaa asioita, niin sitä varmemmin tätä elämä päätyy avioeroon. Olisikohan ero suuri helpotus? Siis lopullinen ero, ei vain asiasta jauhaminen? Voisi olla... tuntuu, että olen pikkuhiljaa alkanut unelmoimaan siitä.