Olemme reilu parikymppisiä korkeakouluopiskelijatyttösiä. Olemme olleet parhaita ystäviä jo useamman vuoden, mutta minusta on alkanut tuntua, etten riitä parhaalle ystävälleni, etten ole tarpeeksi hyvä hänelle.
Ystäväni on älykäs, ihan nätti ja todella hyvä ystävä. Hän on erittäin lojaali minulle ja muille ystävilleen enkä todellakaan haluaisi olla hänen vihamiehensä. Tässä ei sinällään ole ongelmaa, mutta minusta tuntuu, ettemme ole ns. samalla tasolla ihmisinä. Hän on minuun verrattuna lähes täydellinen. En valehtele jos sanon, ettei hän tee juuri koskaan virheitä eikä varsinkaan tee virheitä ystävyydessämme. Hän ei tee hätiköityjä päätöksiä vaan ajattelee kauemmas ja täten näkee asioita laajemmin. Toimin itse usein hetkellisesti ja siltä lähtökohdalta, että mikä on hyvä idea nyt. Monesti ystäväni on sanonut, ettei minun kannattaisi tehdä niin tai näin, olen kuitenkin uhmakkaasti tehnyt vastoin hänen varoitustaan ja sitten vähän ajan päästä huomaan ystäväni olleen oikeassa ja sanovan "mitäs minä sanoin?".
Minua oikeastaan jopa ärsyttää hänen tapansa "nähdä tulevaisuuteen". Se tekee hänestä lähes virheettömän enkä muista yhtäkään kertaa jolloin hänen tekemisensä eivät olisi menneet kuten hän on suunnitellut. En tiedä missä olisin ilman häntä, mutta miksen osaa arvostaa hänen neuvojaan vaikka hän selkeästi osaa punnita asioita paremmin kuin minä?
Olemme myöskin kasvaneet täysin erilaisissa ympäristöissäni. Ystäväni oli suosittu ja hänellä oli ja on edelleen paljon ystäviä ja tuttavia. Hän tulee toimeen kaikkien kanssa. Minä sensijaan olin syrjitty ja yksinäinen nuorempana ja tuntuu, että olen välillä edelleenkin. Hän myös kertoo minulle usein, kuinka tärkeä olen hänelle ja hän on tietysti myös minulle elämäni tärkein ihminen. Oikeastaan ongelma on se, että joko ystäväni tekee päivästäni todella hyvän tai sitten todella huonon. Kun kaikki on hyvin, hänen seurassaan on mahtavaa olla, mutta kun olen tehnyt jotain väärin niin hän suoraansanottuna polkee minut maanrakoon ja sylkee päälle. Hän kyllä pyytää käytöstään anteeksi, mutta oikeastaan tässäkin kohtaa ainut asia minkä hän tekee väärin on se, että hän sanoo asiat ilkeästi vaikka ne voisi sanoa nätimmin.
Minusta siis tuntuu etten näiden kaikkien virheideni kanssa riitä ystävälleni alkuunkaan. En ymmärrä miksi hän on seurassani, koska voisi saada rinnalleen jonkun täydellisemmänkin. Hän on kuitenkin ensimmäinen ihminen, jonka olen tuntenut arvostavan minua yhtään. Kun ystävystyimme, yritin olla hänelle mieliksi kaikessa, mutta hän torjui tämän ja kehotti minua olemaan oma itseni sillä hän ei tarvitse kahta varjoa peräänsä. Tämä oli siihen aikaan rohkaisevinta mitä olin kuullut. Silti tästä huolimatta en usko olevani hänen arvoisensa. Miten voisin päästä yli tästä alemmuudentunteesta hänen seurassaan?
Ystäväni on älykäs, ihan nätti ja todella hyvä ystävä. Hän on erittäin lojaali minulle ja muille ystävilleen enkä todellakaan haluaisi olla hänen vihamiehensä. Tässä ei sinällään ole ongelmaa, mutta minusta tuntuu, ettemme ole ns. samalla tasolla ihmisinä. Hän on minuun verrattuna lähes täydellinen. En valehtele jos sanon, ettei hän tee juuri koskaan virheitä eikä varsinkaan tee virheitä ystävyydessämme. Hän ei tee hätiköityjä päätöksiä vaan ajattelee kauemmas ja täten näkee asioita laajemmin. Toimin itse usein hetkellisesti ja siltä lähtökohdalta, että mikä on hyvä idea nyt. Monesti ystäväni on sanonut, ettei minun kannattaisi tehdä niin tai näin, olen kuitenkin uhmakkaasti tehnyt vastoin hänen varoitustaan ja sitten vähän ajan päästä huomaan ystäväni olleen oikeassa ja sanovan "mitäs minä sanoin?".
Minua oikeastaan jopa ärsyttää hänen tapansa "nähdä tulevaisuuteen". Se tekee hänestä lähes virheettömän enkä muista yhtäkään kertaa jolloin hänen tekemisensä eivät olisi menneet kuten hän on suunnitellut. En tiedä missä olisin ilman häntä, mutta miksen osaa arvostaa hänen neuvojaan vaikka hän selkeästi osaa punnita asioita paremmin kuin minä?
Olemme myöskin kasvaneet täysin erilaisissa ympäristöissäni. Ystäväni oli suosittu ja hänellä oli ja on edelleen paljon ystäviä ja tuttavia. Hän tulee toimeen kaikkien kanssa. Minä sensijaan olin syrjitty ja yksinäinen nuorempana ja tuntuu, että olen välillä edelleenkin. Hän myös kertoo minulle usein, kuinka tärkeä olen hänelle ja hän on tietysti myös minulle elämäni tärkein ihminen. Oikeastaan ongelma on se, että joko ystäväni tekee päivästäni todella hyvän tai sitten todella huonon. Kun kaikki on hyvin, hänen seurassaan on mahtavaa olla, mutta kun olen tehnyt jotain väärin niin hän suoraansanottuna polkee minut maanrakoon ja sylkee päälle. Hän kyllä pyytää käytöstään anteeksi, mutta oikeastaan tässäkin kohtaa ainut asia minkä hän tekee väärin on se, että hän sanoo asiat ilkeästi vaikka ne voisi sanoa nätimmin.
Minusta siis tuntuu etten näiden kaikkien virheideni kanssa riitä ystävälleni alkuunkaan. En ymmärrä miksi hän on seurassani, koska voisi saada rinnalleen jonkun täydellisemmänkin. Hän on kuitenkin ensimmäinen ihminen, jonka olen tuntenut arvostavan minua yhtään. Kun ystävystyimme, yritin olla hänelle mieliksi kaikessa, mutta hän torjui tämän ja kehotti minua olemaan oma itseni sillä hän ei tarvitse kahta varjoa peräänsä. Tämä oli siihen aikaan rohkaisevinta mitä olin kuullut. Silti tästä huolimatta en usko olevani hänen arvoisensa. Miten voisin päästä yli tästä alemmuudentunteesta hänen seurassaan?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Lue Lucy Maud Montgomeryn kirja Sininen linna. Siinä kuvaillaan mm. päähenkilön suhdetta suositumpaan serkkuunsa. Ehkä se voisi herättää sinussa joitain ajatuksia.